Teneriffaa

 

 

Makaronesiassa

 

Kun eläkeläinen lomailee, se on kuin panisi voita läskin päälle, mutta meneehän se näinkin. Itse asiassa on ihan mukavaa vaihtaa maisemia, kun vielä voi. Ei täällä nyt enää kovin kauan olla eläkerahastoja kuluttamassa.

Makaronesian (Koirasaaret, Islas Canarias, ks. Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset)) saaret ovat yleisesti ottaen varsin karuja ja jopa ankeita. Joillakin, kuten Teneriffalla ja eritysesti sen pohjoisosassa kuitenkin vallitsee paratiisimainen vihreys, mikä aiheuttavat usein toistuvat sateet, jotka pysäyttävät pilvet lepäilemään vuorten rinteille.

Tulee ihan mieleen Mihail Lermontovin runo kultaisesta pilvestä, joka yöpyi Kaukasuksen vuorten sylissä. Tuon nimenhän antoi sittemmin myös Anatoli Pristavkin liikuttavalle kirjalleen. Tässä nyt Ukrainan sodasta huolimatta linkki tuohon runoon lausuttuna: Видео Bing. No mutta…! Lausujahan on nimeltään Pavel (Pavlik) Morozov… runoillakin on kohtalonsa.

Mutta nyt ollaan Espanjan yliherruuden alaisessa paikassa ja on syytä muistella pikemmin sitä. Teneriffahan oli myös se paikka, jossa Nelson vuonna 1797 yritti maihinnousua, mutta maihinnousujoukko joutui antautumaan ja Nelson menetti käsivartensa tykinkuulan satuttamana.

Tämän kunniaksi on Santa Cruzin sotamuseossa, tuolla kolmenkymmenen kilometrin päässä komea maalaus ”Englantilaisten antautuminen”, jossa englantilaiset, lahjoittavat espanjalaisille oluttynnyrin ja jälkimmäiset puolestaan kestitsevät tappion kärsineitä suurella sammiollisella lohtujuomaa, punaviiniä. Näinhän herrasmiehet menettelevät. Siinä on mallia nykyajallekin.

Mutta tavat rappeutuvat ja kun sodasta tulee koko kansan asia, käy myös demagogia välttämättömäksi: kansaa kiihotetaan villiyteen saakka ja se alkaa primitiivisessä tilassaan huohottaa verenhimoisesti ja kiristelee hampaitaan. Kuolema ei silloin epää pelota, vaan päin vastoin houkuttelee, kun siihen liittyy narsistinen ajatus vihollisen tappiosta oman uhrautumisen hinnalla.

Tällaista oli ilmassa silloin, kun Espanjan sisällissota syttyi. Intohimot loimusivat korkealla ja viha oli voittamaton.

Kaikki ei alkanut Teneriffalta, mutta juuri täältä lähti matkaan se mies, joka nousi Espanjan mahtavimmaksi, vaikka hänellä oli tuskin mitään suurmiehen ominaisuuksia ja vaikka hän itse asiasta tuli syrjästä mukaan eikä oikeastaan edustanut espanjalaisten kiistojen osapuolten kumpaakaan valtavirtaa.

Sen sijaan hänellä oli komennossaan marokkolaiset sotilaat, jotka onnistuttiin vastoin odotuksia laivaamaan mantereelle.

Tässä nyt jo vanhempi blogi, jossa asiaa käsitellään:

tiistai 30. tammikuuta 2024

 

Mielipuolisuuden kronikka

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Ihmismieli on niin typerä ja rajoittunut, että se tuntuu aina pyrkivän mahdollisimman simppeleihin kaavoihin saadakseen niin sanotun intellektuaalisen tyydytyksen. Kyseessä on, kuten Seppo Oikkonen aina durkheimilaisittain muistuttaa, ”ymmärryksen noituminen yleiskäsitteillä”.

Toki kaikki tiede pyrkii yleistyksiin (vaikka eihän sitä saa yleistää, kuten muistamme yksityistapausten kohdalla) ja suurin mahdollinen yksinkertaisuus, joka mahdollistaa jopa kalkyylin, tuottanee teoreettisesti ajattelevalle suurimman mielihyvän, sopipa se tosiasioihin tai ei.

Mutta tämä on jo keskustelu, joka vaatii huomattavan tilan ja mielellään kirjankin tullakseen kunnolla käydyksi. ”Älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti” sanoi kiteytyksen mestari Nietzsche, jonka äärimmäisen simppelit paradoksit kuulostivat monen korvaan erityisen hyviltä.

Mutta tässä nyt on sen sijaan aiheena Galánin kirja, josta riittää jutun juurta ja oivallista on, että se haastaa yhä uudelleen liian helpoksi pyrkivän ymmärryksen. Tietenkin on aina syytä pyrkiä jotenkin ymmärtämään eli käsitteillä ympäröimään/syleilemään ne asiat, joita maailmassa kohtaa.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuitata niitä liian yleisillä ”lainomaisuuksilla” ja paralleeleilla. Jokaisella historiallisella eli inhimillisellä tapahtumasarjalla on oikeutensa mielenkiintoomme ihan sellaisenaan.

Tätä kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy muutamiin paradokseihin ja asioihin, joista sekä ajan politiikka että jälkikäteisviisaus ovat muovanneet kovin toisenlaisiksi kuin ne aikoinaan olivat.

Espanjan sisällissota/kansalaissota oli taistelua laillisen hallituksen ja kapinallisten välillä. Laillista hallitusta edustivat tässä tapauksessa ainekset, jotka kannattivat ja usein myös toteuttivat vallankumouksellista ideologiaa, jopa sen primitiivisimmissä muodoissa.

Kapinallisarmeijaa alettiin jossakin vaiheessa kutsua nationalisteiksi, mikä epäilemättä kuulostaa kunnioitettavammalta kuin puhuminen kapinallisista/vallankaappaajista. Oli asialle toki perusteitakin, millepä ei olisi.

Kuitenkin kapinallisten varsinainen iskuvoima koostui Afrikan joukoista, joista merkittävimpiä olivat Espanjan Marokosta värvätyt maurit. Papiston piirissä julistettiin pyhää sotaa, ristiretkeä ja uutta reconquistaa, jonka kärjessä nyt kulkivatkin aavikon primitiiviset muslimit, joiden taipumus ryöstöön ja raiskauksiin oli notorinen.

Papit eivät ainoastaan siunanneet aseita, vaan myös heiluttelivat niitä suurella innolla ja tappoivat vihollisia jopa kirkossa, kuten toki pyhään sotaan kuuluukin.

Nunnat eivät edes ilmaisseet paheksuvansa haavoittuneiden vihollisten ampumista ja muutenkin hengen riistosta tuli hyvin arkipäiväistä, kuten se on ollut muissakin sodissa ja erityisesti sisällissodissa sitten Peloponnesolaissotien ja tietenkin jo sitä ennen.

Älymystö oli enimmäkseen hallituksen puolella. Salamancan yliopiston rehtorina toiminut Miguel de Unamuno joutui pitämään puheen kapinallisille vallanpitäjille, mutta vimmastutti paikalla olleen ja sodassa haavoittuneen kenraalin muistettavaan repliikkiin: Kuolema älymystölle: Muera la inteligencia!

Unamuno, kristillinen eksistentialisti ei suinkaan salannut inhoaan kapinallisten kyynistä typeryyttä ja raakuutta kohtaan ja taisi sen takia itsekin joutua hengenvaaraan. Ainakin hän oli kotiarestissa ja joutui puheensa jälkeen käytännössä pakenemaan salista saatettuna.

 Runoilija ja julkihomo Federico Garcia Lorca murhattiin jo sodan alkumetreillä ja siinä yhteydessä huomioitiin myös hänen homoutensa, kuten vimmaisesti perinteisen elämänmuodon kannattajien mukaan kuuluikin.

Mainittakoon, että homous 1930-luvun alussa kirjoittaneen Stalinin kirjallisuuspaavin Maksim Gorkin mielestä homous kuului kapitalismiin ja oli yksi sen rappeutumisilmiöistä. Neuvostoliitossa sitä ei ollut lainkaan.

Joka tapauksessa, muuan Unamunon pilkkaamista asioista oli kapinallisten piirissä syntynyt tunnus ja sotahuuto Eläköön kuolema! Viva la muerte! Se on nekrofiilinen ja mieletön tunnus, julisti filosofi. Asiaa on myöhemmin pohdiskellut psykoanalyytikko Erich Fromm.

Kenraali Millan Astráy oli salissa jo huutanut kuolemaa intelligentsijalle, mutta muuan sovitteleva ääni halusi muuttaa sen siedettävämpään muotoon Eläköön älymystö! Kuolkoot huonot älyköt! Asianmukaisen radikaalia puhetta toki sekin oli.

Unamuno joka tapauksessa tuomitsi kapinalliset ja varoitti, että jos he voittavat, tulee Espanjasta imbesillien maa. Hän sanoi kapinalisten tosiasiassa edustavan antikristillisyyttä ja henkistä sairautta. Taistelussa olisi pitänyt noudattaa järkeä ja oikeutta, mutta sen sijaan siellä vain sokeasti tuhottiin. Sellainen joukko saattaa voittaa, mutta ei vakuuttaa: venceréis, pero no conveceréis.

Kirjeessään ABC-lehdelle Unamuno käytti jopa sangen raflaavaa seksuaalista terminologiaa: Älymystön vihaaminen ilmenee homoutena, kuppatautisuutena ja eunukkien masturbointina!

Kristillistä mystiikkaa kauniisti kuvannut Unamuno (ks. Vihavainen: Haun unamuno tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuoli vuoden 1936 lopulla luonnollisen kuoleman.

Muuten, mitä tulee niihin vaaleihin, joissa kansanrintama sai vallan, menivät äänet miltei tasan: kansanrintamalle tuli 4,654,116 ääntä ja oikeistolle 4, 503,524 ääntä, mutta edustajia parlamenttiin sai vasemmisto 278 ja oikeisto vain 130. Tilanne oli epäilemättä oikeistolle turhauttava ja epäreilu.

Sotilasvallankaappaus, pronunciamento on ollut erityisesti monessa espanjankielisessä maassa kauan suorastaan kansanperinnettä ja vuonna 1936 tietenkin aiottiin jälleen vain kaapata valta.

Eri syistä sitten vain päädyttiinkin pitkään sisällissotaan ja paradoksaalisesti hallituksen kannattajien tekemään vallankumoukseenkin niiden hallitsemilla alueilla. Tuo ”vallankumous” ilmeni erityisesti kristillisyyden häpäisynä, hautojen, kirkkojen ja luostarien vandalisointina ja pappien murhaamisena.

Hallitus oli periaatteessa vahvempi kuin ne kenraalit, jotka ryhtyivät kapinoimaan ja joista Franco oli vain yksi ja joka aluksi haluttiin pitää vallan kahvasta erossakin. Hallituksen puolelle voitiin laskea peräti 80% sotilaista ja ¾ kaarteista (Guardo de Asalto ja Guardia Civil), 303 lentokoneesta 207 oli hallituksella ja 97 kapinallisilla. Lähes kaikki sotalaivat olivat hallituksella.

Franco oli sikäli vahva kapinakenraali, että hänen käytettävissään olivat nuo afrikkalaiset värvätyt, mutta kun hallituksen laivasto hallitsi merta, ei pääsyä mantereelle aluksi voitu järjestää. Kollegat myös ihmettelivät Francon saamatonta koketeerausta Teneriffalla ja joku pilkkasi häntä nimityksellä Miss Teneriffa 1936.

Henkilönä Francolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Mussolinilla tai Hitlerillä. Hän oli kylmä ja kyyninen tyyppi, joka laskelmoi kuin Stalin ja syrjäytti ja tuhosi kilpailijoitaan omastakin leiristään, kuten myös Stalin teki.

Vasta kun Saksa alkoi ottaa kapinalliset vakavasti ja antoi kolmimoottorisia Junkers-koneitaan Francon käyttöön, saattoi ilmasilta toimittaa Francon joukkoja mantereelle. Vahva mies siellä oli kuitenkin kenraali Mola pohjoisessa. Ulkomaat olivat aluksi kovin haluttomia puuttumaan Espanjan asioihin, mutta sitten kun se tapahtui, se tapahtui varsin tehokkaasti.

Saksan ja Italian ilmavoimat ja laivastot olivat kapinallisten eli ”kansallisten” keskeinen tuki ja hallitus eli tasavaltalaiset (”republikaanit”) saivat puolestaan Venäjältä uusimpia ja erittäin tehokkaita aseita, kuten moderneja lentokoneita ja panssarivaunuja. Niiden vaikutus muutti koko sodan luonteen ja suurvallat alkoivat käydä Espanjassa eräänlaista valtakirjasotaa, joka tuo mieleen nykypäivän Ukrainan.

Amatöörisotilaista leivottiin nyt armeijoita, mitä kyllä haittasi muun muassa väestön oppimattomuus. 40% espanjalaisista oli vielä lukutaidottomia…

Kun sota viimein saatiin päätökseen, oli raakuudessa päästy uusiin ennätyksiin ja molemminpuolisten lahjojen sijasta kiehuttiin kostonhalua. Pelastiko Franco Espanjan ja jos, niin miltä, on kiinnostava kysymys.

Yhä vahvemmaksi sodan kukuessa oli käynyt stalinistinen suuntaus, joka suvaitsi vain omaa puhdasoppisuuttaan ja taisteli parhaansa mukaan muun muassa Kataloniassa hyvin suosittua anarkismia vastaan.

Tästähän mukana ollut George Orwell on mieliinpainuvasti kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun valiente tulokset).

Pelastuiko Iberian niemimaa ja ehkä koko Eurooppa lopultakin stalinistiselta herruudelta tuossa sodassa? Yritys oli ainakin sekä Neuvostoliiton että Saksan ja Italian taholta kovaa, kun taas Englanti ja Ranska taipuivat pikemmin legalismiin ja laillisen hallituksen hyväksymiseen.

Vapaaehtoisia kyllä tuli kaikista maista. Suomestakin, lähinnä tasavallan puolelle, mistä muistona baskerista tuli eräänlainen symbolinen päähine meilläkin. Ehkäpä sillä on yhäkin tuo merkitys, ellei sitä sitten assosioida Ranskaan. Olen käyttänyt omaani vain hyvin harvoin, vaikka se kulkee kätevästi mukana.