Vuosituhansien rajalla

 Ihmiskunnan etujoukoissa

Me uskomme tulevaisuuteen. Ja nykyisyyteenkin

 

Suuri megatrendi on naisellistanut länsimaisen kulttuurin hämmästyttävän lyhyessä ajassa, muutamassa vuosikymmenessä.

Kulttuurin syvärakenteissa on yleensä oletettu tapahtuvan muutoksia vasta pitkällä aikavälillä, ehkäpä pikemmin vuosisatojen kuin vuosikymmenten mittaan. Toki antiikissakin väitettiin joskus, että yksi ja sama sotajoukko saattoi ”rappeutua” hyvinkin nopeasti päästessään nautintojen ja joutilaisuuden makuun.

Tätä voi toki pitää jonakin muuna kuin varsinaisena kulttuurin muutoksena. Ilmeisesti siinä vain päästettiin irti sellaiset prosessit, joihin oli jo vahvoja valmiuksia olemassa.

Ajatelkaamme vaikkapa Venäjän keisarillisen armeijan muuttumista kurittomaksi roskajoukoksi muutamassa kuukaudessa sen jälkeen, kun sitä vuoden 1917  Helmikuun vallankumouksessa alettiin ”demokratisoida” (vt. Vihavainen: Haun kirpitšnikov tulokset).

Bolševistinen tihutyö viimeisteli nopeasti prosessin ja Leninin oli pakko pian valtaan päästyään sanoa, ettei tuosta armeijasta koskaan olisi mihinkään: oli luotava kokonaan uusi.

Kokonaisen jättiläisarmeijan murskannut taikasana oli ”vapaus” -svoboda. Itse asiassa kyseessä oli rajoittamattoman hillittömyyden idea, jota olisi ollut asianmukaisempaa nimittä venäläisellä sanalla ”volja”, kuten Jemeljan Pugatšov teki 1700-luvun lopulla.

Suurten murrosten aikoina syntyneet prosessit saattavat olla täysin odottamattomia: kukapa olisi etukäteen uskonut maailmansotien kaltaista mielettömyyttä mahdolliseksi? Eihän kukaan sellaiseen pyrkinyt. Ei tiettävästi pyri nytkään.

Järkytys eurooppalaisen kulttuurin äkillisen barbarisoitumisen takia oli syvää ja ravisteli itse perusasioita: tätäkö siis oli se maailmanhistoriallinen edistys, tuohonko johti kulttuuri, jonka piti muuttaa koko maailma tiedon, onnen ja oikeudenmukaisuuden paratiisiksi?

1800-luku oli valkoisen, eurooppalaisen miehen ja hänen luomansa kulttuurin suuri vuosisata. 1900-luku näki sen romahtamisen villi-ihmisen barbariaksi uusin ja entistä paljon tehokkaammin asein varustettuna.

2000-luku on lähes koko maailmassa ja erityisesti sen kehittyneissä osissa mitä selvimmin naisen vuosisata. Valkoinen mies nosti naisen yhteiskunnan periferiasta sen hallitsijaksi ja loi uususkonnon, jossa vannotaan nimenomaan naisellisten arvojen nimeen ja kumarretaan niitä absurdiuteen saakka.

Muutamassa kymmenessä vuodessa olemme päätyneet varauksetta ja pidäkkeettä tunnustamaan nautinnon, hellämielisyyden, egoismin ja tasa-arvon olevan kiistattomasti arvoista suurimpia. Niiden kritisointi ei ainoastaan aiheuta sosiaalisia rangaistuksia, vaan saattaa jopa johtaa oikeuslaitoksen langettamaan tuomioon.

No, mitäs vikaa noissa arvoisa ja niille rakentuvassa kulttuurissa sitten muka on? Olisiko niiden vastakohta jollakin tapaa parempi asiain tila?

Lähes jokainen joutuu epäilemättä myöntämän, että niin ei ole. Niinpä keskiaikaisen käsiterealismin metodeja seuraileva älymystön kelpo jäsen saattaakin tyytyväisenä päätellä elävänsä sellaisen moraalin maailmassa, joka on paras mahdollinen ja jonka pitää (moraalinen imperatiivi, ”soll”) ja täytyykin (kehityksen välttämättömyys, ”muss”) ennemmin tai myöhemmin vallita koko maailmaa.

Asiaan kuuluu, ettei siinä tunnusteta mitään aristoteelista kohtuutta. Suurten perusarvojen toteuttamisessa ei tämän kulttuurin mittojen mukaan koskaan voida mennä liian pitkälle. Itse asiassa niiden toteutumisesta ei voi edes puhua, elleivät ne ole saavuttaneet äärimmäistä pistettä. Tämän nerokkaan johtopäätöksen olen omin silmin saanut nähdä.

Kyseessä on sangen merkittävä kulttuurinen murros julkisesti tunnustetun ja hyväksytyn moraalikoodeksin tasolla. Miten syvä tämä murros on, emme tiedä. Ehkäpä sekin hajoaa pirstaleiksi kova paikan tullen ja jopa yhtäkkisesti, kuten kävi Venäjän armeijan kurille ja taisteluhengelle vuonna 1917?

Elämme erittäin vaarallisia aikoja, eikä ole pois suljettua, että suurkaupunkien ihmismassat vielä piankin joutuvat taustelemaan olemassaolostaan eikä se yltäkylläisyys, joka mahdollisti uuden moraalin, äkkiä olekaan massojen ulottuvilla.

Nykyajan ihminen luulee likinäköisyydessään noudattavansa klassisia hyveitä täydellisemmin kuin hänen edeltäjänsä koskaan. Ellei näin ole, on vika noissa vanhentuneissa normeissa, jotka ansaitsevatkin tulla hylätyiksi.

Mutta millaisia ne oikeastaan olivat ja missä määrin aikakautemme pystyy niiden tasolle pääsemään?  Entä ovatko ne tosiaan edes tavoittelemisena arvoisia?

Ehkä kannattaa vilkaista paria esimerkkiä:

Julmuus ja sen vaihtoehdot

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneet absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Tuo Liviuksen kuvaus oman aikansa Rooman moraalisesta tilasta on syventymisen arvoinen, mutta ei siitä nyt enempää. ”Halu tuhoutua” on merkille pantava asia.

Olisipa kiinnostavaa lukea, mitä tästä omasta ajastamme tullaan kirjoittamaan sadan vuoden tai tuhannen vuoden kuluttua. Ehkä sitä kuvataan ylimielisen rappion ajaksi ennen suurta katastrofia.

Toki kai kaikki sentään toivomme, että meissä sen sijaan nähtäisiin ylevyyttä, jolle oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja rohkeuden lisäksi ominaista oli myös lempeys, viisaus ja suuri humaanisuus.

Siitä sitten oli hyvä jatkaa ihmisoikeuksien, veganismin ja tasa-arvon kehittämistä kohti kulttuurin uusia huippuja, hemmotteluteollisuuden, tosi-TV:n ja Tik-tokin viitoittamalla tiellä.