Kun on
tunteet
Paljon (ainakin tällä palstalla) puhuttuun
uuteen keskiaikaamme ei kuulu vain yleiskäsitteiden pitäminen varsinaisena
todellisuutena, vaan myös suurten tunteiden kohdistaminen niihin.
Narsistiset persoonallisuudet uskovat
aina, että maailma olennaisilta osiltaan on heidän oman egonsa jonkinlainen
jatke ja siitä riippuvainen. Niinpä silloin, kun tunteet saavuttavat
äärimmäisen tason, täytyy myös maailman niitä totella.
Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me
löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden
elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman
käyttäytymisen merkitykseen. Siitä he myös ovat kovin ylpeitä.
En tiedä, mutta luulen ilman mitään
mittauksiakin, että tämä joukko on suuresti naisvoittoinen, minkä takia nykyinen
naisten hallitsema politiikka on niin suuressa määrin tunteisiin perustuvaa ja varsinainen
poliittinen keskustelu sen mukaisesti käytännössä mahdotonta.
Suuria tunteita ladataan aina sotiin ja
silloin saa rationaalisuudelle heittää hyvästit. Samalla tietenkin irtaudutaan
siitä varsinaisesta sodan todellisuudesta, jonka saavat korvata yleiskäsitteet.
Jossakin ne niitä edustavat miehet saavat tehdä tehtävänsä.
Sellainen asia kuin oikeudenmukaisuus on,
paitsi etiikan piiriin kuuluva käsite, myös persoonallisuuden ominaisuus, joka
aikoinaan luettiin kardinaalihyveisiin (dikaiosyne). Luulenpa, ettei niillä
käytännössä useinkaan ole kovin läheistä suhdetta, ainakaan viisauden
(sapientia) puuttuessa. Summum ius -summa iniuria, tiesivät jo vanhat
roomalaiset.
Ehkäpä nykyisenä aikana on taas syytä
kaivaa esille muuan vanha blogi:
perjantai 18.
joulukuuta 2015
Entä,
jos hävitämme maailman oikeudenmukaisuudella?
Pereat mundus
Fiat iustitia, pereat mundus! Tätä
lausetta kuulee usein ja joskus on vaikea päätellä, mitä sanoja oikein
tarkoittaa. Pitäisikö oikeuden siis tapahtua, vaikka maailma tuhoutuisi? Siinä
tapauksessahan maailman tuhoutuminen juuri olisi oikeuden vaatimus. Vai
tarkoitetaanko, että lain kirjainta on noudatettava, vaikka tulos olisi
absurdi. Rooman valtakunnassa ihannoitiin joskus lain ankaraa noudattamista,
etenkin jos sen noudattaja tai hänen perheensä joutui asiasta eniten kärsimään.
Vanhat Ruotsin tuomarinohjeet sentään
määräävät, ettei se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, voi olla lakikaan. Lain
tarkoitus on siis säädellä järjellistä menoa eikä toteuttaa itseään silloinkin
kun se on mieletöntä.
Myös hallitsijan armo voi yleensä oikaista
sinänsä virheettömiä, mutta mielettömiä päätöksiä. Kenraali Suvorov sai
kuolemantuomion hyökättyään vastoin käskyä, mutta armahdettiin, koska hän
voitti taistelun. Voittajia ei rangaista, tuumasi Katariina II ja antoi
vaarallisen esimerkin. Periaatettahan noudatetaan myös sotarikosten kohdalla.
Koska ihmiselämä on niinkin monimutkaista
kuin on, tarvitaan juristeja, jotka tekevät monimutkaisista asioista
yksinkertaisia ja päinvastoin.
Etenkin anglosaksisen Common Law’n maailmasta
tunnemme loputtoman määrän absurdeja ratkaisuja, jotka on saatu aikaan
ahneiden, ahkerien ja kyynisten juristien myötävaikutuksella. Maailma on jäänyt
tuhoutumatta vain siksi, ettei se voi olla kenenkään etu.
Mutta lain kanssa olemme naimisissa. Ilman
sitä tie on avoinna mielivallalle. Vanha Venäjän tutkija Leonard Schapiro
korosti aikoinaan sitä, että juuri formaalisen lain halveksunta mahdollisti
Neuvostoliiton totalitaarisen diktatuurin.
Jevgeni Pashukanis, joka otti sosialismin
teorian vakavasti, halusi pyrkiä kohti lainkäyttöjärjestelmää, jossa ei
formaalista oikeutta enää tarvittaisi. Kuten valtio, myös oikeus olisi kuoleva
pois sosialismin oloissa. Hänet likvidoitiin kansanvihollisena.
Lain ongelma ratkesi siten, että
muodollinen oikeusjärjestelmä kyllä säilyi, mutta puolue ei ollut sidottu
siihen, kuten ei mihinkään muihinkaan rajoituksiin. Sehän se maassa ylläpiti
diktatuuriaan.
Laki joka tapauksessa on aina vain
formaalinen järjestelmä, jonka ratkaisut usein ovat kohtuuttomia. Vanha
tokaisu lex dura, sed lex, ei auta omantunnonarkoja sieluja.
Vääryys on vääryyttä ja sellaiseksi jää, vaikka se muodollisesti täyttäisi
kaikki lain vaatimukset. Missä totuus, правда жизни?
Romaanissaan Ylösnousemus, Воскресение, Tolstoi on kuvannut
tätä dilemmaa. Siinähän päähenkilö, sovittaakseen huonoa omaatuntoaan, lähtee
vapaaehtoisesti vankijoukon mukana karkotukseen, vaikka tämä ei millään tavalla
auta oikeuden uhria, joka sitä paitsi henkilönä ei ansaitse mitään erityistä
arvostusta. Mutta ihmisarvonsa hänellä toki on ja ehkä se on mittaamaton?
Nöyrtyköön siis ainakin syntinen sen edessä ja taivaallisen oikeudenmukaisuuden
tunnustaen.
Mutta miten suuri voisi olla ihmisarvo?
Jos se kerran on mittaamaton, ei sitä ainakaan voi uhrata millekään, mukaan
lukien valtion edut.
Mutta entä miten se suhtautuu muihin
samanlaisiin arvoihin ja mitä tehdään, kun ne joutuvat vastakkain? Toisin kuin
Jeesus, Tolstoi ei sanonut ”Antakaa keisarille se, mikä keisarin on”. Tolstoin
oppi saattoi hyvinkin olla sitä aitoa kristillisyyttä, jota hän sen väitti
olevan, mutta vajavaisessa maailmassamme ei jalojen yksilöiden rajaton
omantunnonarkuus ja uhrautuvaisuus tuota maan päälle taivasta, vaan helvetin.
Näin ainakin Nikolai Berdjajev tulkitsi
Tolstoin sanomaa omantunnon ehdottomasta imperatiivista. Hänestä Tolstoin
anarkismi oli luonteeltaan saatanallista, siis kapinaa Jumalaa vastaan.
Saatanan tavoin Tolstoi ei hyväksynyt Jumalan töitä, mikäli Jumala osoittautuisi
kyllin röyhkeäksi toimimaan hänen, kreivi Tolstoin hyvyyden imperatiivia ja
jaloa omaatuntoa vastaan.
Tämä asenne villitsi myös koko Venäjän
intelligentsijaa, jota sitten asianmukaisesti rangaistiin sokeudestaan
vallankumouksella. Vallankumous taas nitisti intelligentsijan kuin torakan.
Tätähän Maksim Gorkin Klim Samgin-romaanin loppu symbolisesti
kuvaa.
Dostojevskin Ivan Karamazov oli myös itse
asiassa aivan Tolstoin kaltainen julistaessaan, ettei maailmassa ole mitään
sellaista hyvää, minkä voisi ostaa yhden viattoman lapsen kyyneleillä.
Ei varmaan olekaan, mutta mitä tästä
oikeastaan seuraa? Sekö, että koko maailman on alistuttava niiden ihmisten
jaloon tahtoon, jotka tavoittelevat itselleen moraalisia palkintoja uhraamalla
mahdollisimman paljon omia ja muiden etuja välttääkseen huutavan vääryyden
yhdessä ainoassakin asiassa?
Periaate on hyvä ja jalo, kysykää vaikka
Tolstoilta tai Jeesukselta, mutta onko asiassa mitään tolkkua ja jos, niin
missä se on? Missä ovat rajat? Nekin tarvitaan, että oikeudesta voisi tulla
kohtuutta. Tätä asiaa eivät kenenkään omantunnon palkinnot muuksi muuta, vaikka
olisivat suurempiakin.
On selvää, että vaikka pitäisimme jokaista
ihmishenkeä korvaamattomana ja rajattoman arvokkaana, joudumme useinkin
laskelmoidusti uhraaman sen syystä tai toisesta. Kysykää vaikka lääkäreiltä,
joille se on arkipäivää.
On
paljon asioita, joiden toteuttaminen varmuudella säästäisi ihmishenkiä, mutta
joita ei toteuteta korkeiden kustannusten vuoksi tai muusta yleisesti
hyväksytystä syystä. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä. Siinä pyritään
optimaaliseen turvallisuuteen, ei maksimaaliseen. Muuten yksityisautoilu
kiellettäisiin kokonaan.
Tuntuu joskus siltä, että kuten ennen
Venäjän vallankumousta, on meillä nytkin keskuudessamme ihmisiä, jotka tuntevat
kutsumuksekseen taistella kaikkea kohtuutta vastaan toteuttaakseen sen, mitä
pitävät oikeutena. Tämän he tekevät aivan riippumatta siitä, mitä muut ihmiset
pitävät oikeutena, koska vain heidän oma tunteensa merkitsee jotakin.
Niinpä lakeja tulkitaan
tarkoituksenmukaisesti, pykäliä venyttäen, aina tiettyyn suuntaan ja
julistetaan, ettei maailmassa ole mitään asiaa, joka voisi arvoltaan ja
merkitykseltään mennä yli se, jolle he ovat omistautuneet. Vajavaisessa
maailmassa tämä tarkoittaa sotaa niitä vastaan, joiden moraalitunteita pidetään
halpa-arvoisempina ja joiden etuja pidetään mitättöminä omaan, pyhään asiaan
verrattuna.
Onko tämä osoitus moraalisesta ylevyydestä
vai omahyväisestä naiiviudesta, on se vakava kysymys, jota itse kunkin olisi
syytä vakavasti ja ilman ennakkoasenteita pohtia. ”Saatanallinen” anarkismi ei
ole tässä maailmassa uusi keksintö ja sen jäljet pelottavat.
"Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman käyttäytymisen merkitykseen"
VastaaPoistaMiksi heijastat virheesi muihin?