Taika ja lumous

 

Taika ja sen merkitykset

 

Max Weber kuuluu sosiologian suuriin klassikoihin ja häntä on pidetty Marxin veroisena ja myös tämän kohtuuttomien liioittelujen vastapainona. Molempien ajattelussa on spekulatiivistakin ainesta, jolla ei välttämättä ole ainakaan mainittavaa arvoa, mutta on myös pysyvästi kiinnostavia, teräviä havaintoja ihmisen ja ihmisyhteisöjen kehityksestä.

Weberiltä on peräisin myös käsite ”Entzauberung der Welt” -maailman demystifiointi. Primitiiviset yhteisöt kuvittelivat kaikissa olioissa olevan jonkinlaista henkeä, ”manaa”, joka saattoi käyttäytyä arvaamattomasti ja olla ystävällinen tai vihamielinen. Yleensä se halusi lahjuksia ja lepytyksiä.

Zauber -taika ympäröi luonnonkansojen elämää ja ajattelua kehdosta hautaan. Maailmansalaisuuden -Welträtsel-  tunsivat vain salaisuuksiin vihityt poppamiehet, jotka pääsivät henkien kanssa yhteyteen tiettyjen salaismenojen kautta.

 Sitä tietoa ei voinut välittää henkilöltä toiselle. Heidän toimintaansa ja heidän määräämiinsä rituaaleihin oli turvauduttava, kun luonto kuritti yhteisöä ja kun haluttiin vakuutusta siitä, ettei niin kävisi.

Toki tiedän, että nykyajan edistyksellisimmän väen mielestä ei mitään primitiivisiä kansoja tai kulttuureita ole koskaan ollutkaan ja että luonnon kanssa sopusoinnussa elävät jalot villit elivät paratiisimaisissa oloissa siihen saakka, kun lihaa syövä valkoinen heteromies saapui.

Mutta jätän nyt tämän puolen asiasta käsittelemättä. Itse tuo taian -Zauber-  häviäminen on kiinnostava ja merkittävä asia. Taian vallassa oleva maailma oli turvallinen vain sille, joka hallitsi tietyt rituaalit ja suoritti ne. Käytännössä hän varmasti sai huomata, ettei sekään riittänyt.

Moderni käsitys kausaalisuudesta ja kriittinen ymmärrys asioiden olemuksesta puuttui primitiivisessä yhteisössä.

Oli suuri vallankumous ajattelussa, kun opittiin ymmärtämään, että asiat noudattavat tiettyjä lainomaisuuksia ja että esimerkiksi aineella on tiettyjä perusrakenteita, joiden tunteminen mahdollistaa jopa niiden hajottamisen alkutekijöihinsä ja uusien aineiden -yhdisteiden- valmistamisen eli siis luomisen.

Kemia oli selvimpiä todistuksia siitä, että ihminen oli ottanut sen paikan, joka aikoinaan kuului erilaisille hengille ja jumaluuksille. Nyt ihminen itse ja nimenomaan valkoinen mies oli ottanut luojan ja kaiken ymmärtäjän paikan.

Jo antiikin aikana Lucretius oli runoillut:” Felix, qui potuit/rerum cognoscere causas” -onnellinen on se, joka on oppinut ymmärtämään asioiden syyt. Nyt ei tarvinnut enää pohtia sitä, mitä tarkoitusta varten ja milloin minkin olion henki teki, mitä se teki.

Luonnon käyttäytyminen osoittautui noudattavan tiettyjä ankaria säännönmukaisuuksia, joista ei ollut poikkeuksia. Se oli lakiensa vanki eikä sillä ollut mitään salaisuuksia. Viimeisetkin kiristettiin siltä erilaisilla kokeilla.

Modernin ihmisen suhteen ympäristöönsä ymmärrettiin näin muuttuvan rationaaliseksi ja pohjautuvan luonnonlakien tuntemukseen. Kun tiedettiin, mikä oli minkin seurausta, lakattiin ihmettelemästä myös sitä, että sekä tarkkailija että kohde ylipäätään olivat olemassa.

Ihme alettiin käsittää asiaksi, joka olisi rikkonut luonnonlakeja, eikä se taas ollut mahdollista. Ihmeestä ja olemattomasta tai valheesta tuli synonyymejä.

Tämä oli tärkeä seuraus universaalisen kausaalisuuden olettamisesta, vaikka se itse asiassa kuului aivan toiseen kategoriaan. Wittgenstein ei sattumalta sanonut: ”Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist”. -Ihmeellistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että se on olemassa.

Tässä oli jo pitkä harppaus kohti maailman taianomaisuuden palauttamista Wiederverzauberung der Welt.

Käytännössä sellainen on kuitenkin jäänyt harvojen ja valittujen filosofien ja toisaalta erilaisten hörhöjen harrastukseksi.

Jälkimmäisethän ne nykyään hallitsevat ja ”tieteellisyys” merkitsee heille vain sellaisia metodeja, joiden avulla voi ajaa omaa asiaansa.

Uustaikauskoisuus kukoistaa näissä piireissä ja sen kannattajat ovat halunneet mitätöidä myös luonnontieteen perusteet ja johtopäätökset ja palata esitieteelliseen mumbojumboon. Esimerkkejä ei taritse kauankaan etsiä (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Se on nykyajan mystiikkaa sanan kehnoimmassa merkityksessä ja paluuta keskiaikaan tai kauemmas.

Ajattelun mystistä puolta ei rationaalisuus kuitenkaan sellaisenaan korvaa tai kumoa. Vaikka pysyisimme tiukasti niin sanotun normaalijärjen piirissä emmekä epäilisi luonnontieteen saavutuksia, voisimme jättää ajattelussamme Wittgensteinin tapaan tilaa mystiikan perustavimmille kysymyksille. Eivät rationaalisuus ja mystiikka seinänsä vielä sulje pois toisiaan.

Toisaalta, uskoessamme sokeasti omaan rationaalisuuteemme saatamme kovin helposti joutua typeryyksiin ja tolkuttomuuksiin, mikäli alamme pitää sovinnaisia yleiskäsitteitämme yksinkertaisesti totuutena, joiden totuusarvo on aritmetiikan yhtälöiden tasoa eli siis itse asiassa loputtomien tautologioiden tapaan ikuista totuutta.

Moderni ihminen on koulutettu matemaattiseen ajatteluun ja soveltaa sitä luonnostaan kaikkialle. Sen pätevyysalue on kuitenkin varsin rajallinen.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla yhä uudelleen viitannut siihen, miten modernilla ihmisellä on taipumus ajatella yleiskäsitteillä ja tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä konkreettisesta todellisuudesta, ikään kuin nuo ideamme olisivat jotakin todellista.

 Itse asiassahan tieteellinen ajattelu edellyttää, että toimitaan aivan päinvastoin.

Yleiskäsitteiden pitäminen todellisena on yhtä kuin keskiaikainen käsiterealismi. Toki vastaava ilmiö oli olemassa myös antiikissa, puhuttihan ideoiden suhde todellisuuteen filosofeja kovin paljon jo silloinkin.

Mutta nyt ei kysymys ole filosofeista, vaan arkiajattelusta, jossa rationaalisuudellaan ja järkevyydellään pöyhkeilevät ihmiset ”noituvat ymmärrystään” yleiskösitteiden avulla koskemaan asioita, joista he evät itse asiassa tiedä yhtään mitään ja joiden suhteen nuo yleiskäsitteet saattavat olla vain hyvin rajoitetussa määrin tai ei lainkaan relevantteja.

Oikkonen näyttää perehtyneen tähän asiaan enemmänkin, nimenomaan Émile Durkheimin ajattelun kautta. Itse en ole, mutta itse perusidea näyttää varsin vakuuttavalta ilman erityistä todistelua. Sen merkityksen voi havaita empiirisesti ympärillään joka päivä.

Tästä tietenkin varmaan kannattaisi jatkaa konkreettisiin esimerkkeihin, mutta näin joulun taian alkaessa vaikuttaa, voi ehkä tältä osin lopettaa toivotukseen: Joulun taikaa kaikille!

Tämä koskee sitten tosiaan myös niitä aikamme roope-setiä, jotka tarinan mukaan kielsivät koko joulun olemassaolon. On se kuitenkin olemassa, todellisena, kollektiiisena ilmiönä. Tutkikoot sitä sosiologit edustavan otannan avulla, kuten vakavassa sosiologisessa tutkimuksessa on tapana.