Toimitetaan hesaria!

Toimitetaan hesaria!

Suomen Pravdaksikin nimitetty hesari on omalla tavallaan huvittava lehti. Lukijan ei tosiaankaan tarvitse ponnistella huomatakseen mitä agendaa toimittaja ajaa. Vuoden 2011 tökeröt kohu-uutiset huomasi heti tietoisen sensaatiotehtailun hedelmiksi. Kun suuri rasismigallup antoi suomalaisten asenteista melko mairittelevan kuvan, nostettiin rima järjettömän korkealle ja valitettiin suureen ääneen, miten ”rasismi teki Suoneen pesän”.

Hesarin levikki on tasaisessa pudotuksessa ja lienee kohtuullista arvioida, että uudella toimituksellisella linjauksella on asian kanssa jotakin tekemistä. Sanomalehtien vaikeuksia ei toki voi ilman tutkimusta johtaa suoraan toimituspolitikkaan, mutta herättää kyllä huomiota, ettei lehden tila ole koskaan ollut samaan aikaan sekä taloudellisesti että toimituksellisesti yhtä surkea. Ehkä lukijat eivät pidä siitä, että heitä aliarvioidaan?

Joskus menneisyydessä Suomen valtalehden otti aina käteensä kiinnostuneena. Monet toimittajat Jaakko Okkerista Simopekka Nortamoon olivat todellisia ammattilaisia ja samalla korkean tason älykköjä, jotka kirjoittivat mitä halusivat, edes Kekkosta ei kumarreltu kohtuuttomasti. Silloin joskus oli myös vaikeaa löytää lehden agendaa, vaikka ajan ”älymystön” huomatuimmat edustajat vaativat yksimielisesti, että jokaisen omalla paikallaan oli työskenneltävä tinkimättömästi ”edistyksen” hyväksi. Nykymuotoisen ”agendan” puuttuminen tietenkin johtui siitä, että kyseessä oli laatulehti, jossa oli ainakin mahdollista puntaroida jokaista asiaa eri näkökulmista. Kirjoittajan ei tarvinnut suorittaa Test Actia osallisuudestaan siihen naiiviin uskoon, että ”edistys” oli asia, joka velvoitti sitoutumaan. Toki lehdestä saattoi aina löytää uskomattoman naiiveja vuodatuksia, etenkin kulttuuripalstoilta, mutta myös toisenlaista tekstiä oli.

Nyt asiat tuntuvat muuttuneen. Lehti ajaa yksisilmäisen ylpeästi Suomea NATO:on, se kannattaa kritiikittömästi kaikkea, mikä mahtuu multikulturalismin ja ”suvaitsevaisuuden” otsikoiden alle. Feminismi on asia, joka on kaiken kritiikin yläpuolella. Kun nyttemmin jopa ulkopuolisten kirjoittamat sunnuntainumeroiden suuret artikkelit ovat hävinneet, ei hesarin lukija enää odota minkäänlaisia älyllisiä seikkailuja. Kaikki on paitsi ennalta arvattavaa ja simppelin alleviivaavaa, myös usein masentavan typerää. Argumentaatio on kokonaan korvattu asenteella.

Pienenä esimerkkinä voi tarkastella Antti Blåfieldin kolumnia 11.3.2012 ”Me haluamme olla ylpeästi yksin”. Otsikon innoittajana oli gallup-tulos, jonka mukaan 75 prosenttia suomalaisista vastustaa Guggenheim-museon rakentamista. Jos Helsingin pitäisi huolehtia kustannuksista, vastustajia olisi helsinkiläisistä 92 prosenttia. Vielä vuosi sitten lähes puolet helsinkiläisistä kannatti museota. Mitä oikein on tapahtunut?

Sen sijaan, että pohdiskelisi, mitä uutta tästä asiasta on vuoden mittaan tullut esille, toimittaja kasaa selityksiksi suomalaisten oletetut ja muuten mahdolliset kielteiset ominaisuudet. Guggenheim-säätiön perustajan juutalaisuuskin tulee mainituksi: olemmeko me helsinkiläiset antisemiittejä? Missä kuussa tämäkin ikävä ilmiö lienee vallannut kaupungin, kun siitä ei vuosi sitten näytä olleen merkkiäkään?

Toimittajan mielestä ainakin on hirvittävän väärin, että me ”käännämme selkämme suuren kansainvälisen taidemuseon tarjoamalle yhteistyölle”. Onko rajojen madaltuminen saanut meidät säikähtämään? Olemmeko nurkkakuntaisia, yksisilmäisiä? Vaadimmeko vanhaa maailmaa takaisin? Tosiasiahan on, että olemme saaneet muulta maailmalta paljon, niin peräti paljon hyvää!

Voi hyvä toimittaja! Kyllä lukija tietää, että suomalaiset ovat juuri tuollaisia. ainakin hesarin toimittajien mielestä. Lehden agendahana on pelastaa heidät ja avata ovet ja ikkunat maailmaan. Jutun anti oli sikäli täysin odotettavaa ja ennustettavaa.

Mutta mikä olikaan jutun älyllinen taso? Mitä muuta kuin kirjoittajan asennetta siitä oli löydettävissä? Vastaus kuuluu, ei yhtään mitään. Sen sijaan, että kirjoittaja olisi pohtinut, mitä uutta Guggenheim-suunnitelmasta oli vuoden mittaan tullut esille ja mikä siis voisi selittää kannatuksen vähenemisen, hän tyytyykin esittämään sen syyksi suomalaisten takapajuiset asenteet, jotka vuoden mittaan olivat siis takapajuistuneet aivan huimin hyppäyksin.

Mikäli toimittaja on sitä mieltä, että niinkin kivaa suunnitelmaa kuin Guggenheim-museota olisi suomalaisten veronmaksajien ehdottomasti tuettava huolimatta projektin pöyristyttävistä ehdoista ja kustannuksista ja sen huonosta ennusteesta, niin hän on toki vapaa niin tekemään. Mikäli hän sen sijaan haluaa tietää, miksi muut ovat eri mieltä, niin hänen olisi parasta suhtautua vakavasti siihenkin mahdollisuuteen, että syynä ei ole vain suuren enemmistön –hänen lukijakuntansa-  lohduton typeryys. Ennen muuta hänen olisi kyettävä tunnustamaan, että vuoden kuluessa tapahtunut suuri mielipiteen muutos saattaa olla aivan rationaalinen reaktio siihen uuteen informaatioon, jota asiasta on saatu.