tiistai 20. helmikuuta 2018

Muuan aikalaiskuvaus



Pöljien kavalkadi

Aikakausilla on muotinsa ja maniansa. Luin juuri Paavo Rintalan aikalaiskuvauksen Porvari punaisella torilla.
Rintalaa luin aikoinaan yleensä aina tuoreeltaan, sillä hänellä oli aitoa lahjomattoman vaan ei lahjattoman tarkkailijan taipumusta ja kykyä. Jossakin vaiheessa hän toki hurahti sentimentalismiinsa, mutta toipui pian.
Valehtelijan muistelmat on esimerkiksi hyvä tilitys aikakaudestaan ja onhan niitä muitakin. Hieman kiusallinen on kyllä Rintalan tapa kirjoittaa vierasperäisiä sanoja väärin. Jos se on tarkoitettu tehokeinoksi, se ei toimi.
Hupaisaa kyllä, Rintalan saarnaava totuudellisuuden vaatimus meni kuulijakunnalta enimmäkseen ohi ja osa vallan pillastui aivan typerästä syystä.
Kuten Pekka Tarkan väitöskirjassa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta, osoitetaan, teologi Rintalan Sissiluutnantti, eksistentiaalista ahdistusta kuvaava teos ymmärrettiin aivan älyttömästi seikkailukirjaksi, jossa oli olennaista lottien kunnian häpäiseminen, miltei pornoakin siinä haistettiin, vaikka nyttemmin myös sen löytäminen sieltä tuntuu aivan mahdottomalta.
Joka tapauksessa kirjailijalla oli aina tapana käydä epärehellisyyden ja pinnallisuuden kimppuun. Ilmeinen kohde olivat ne tšitšikovit, jotka kansoittivat suuren rauhanforumin Moskovassa ja joita siellä hoideltiin egohieronnalla ja muilla perinteisillä menetelmillä.
Samaan sarjaan kuului se helsinkiläinen kerma, joka tungeksi juhlimaan Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää. Tapahtuman muodikkuuden näki väkimäärän lisääntymisestä. Teos kuvasi 1970-luvun loppua ja suosio oli silloin äärimmillään.
Ystävyys ja muut ylevät asiat olivat tietenkin hyvästä, eikä kirjailija niitä moittinut, päinvastoin. Asian kääntöpuoli oli ihmisten luopuminen aivojensa käytöstä. Kun oli löydetty asia, jota voitiin edistää, kysyttiin vain välineitä: kaikki, mikä edisti asiaa, kelpasi.
Muuan seikka, joka kirjailijaa harmitti, oli se, ettei Linnan Tuntematonta saatu julkaistua Neuvostoliitossa. Se  oli jo käännetty ja alku- ja jälkisanat oli jo kirjoittanut itse Konstatin Simonov, aikakauden ylivertainen sotakirjailija. Jopa Mihail Šolohov oli yrittänyt edistää julkaisemista, mutta turhaan.
Kunnian tästä otti itselleen, ansaitusti tai ansaitsematta, mutta siitä ainakin ylpeillen, muuan liehtaritulkki, joka selitti, ettei neuvostokansa voisi moista kirjaa hyväksyä, se loukkaisi heidän ”eettisyyttään ja oikeudentuntoaan”.
Kysymys oli siitä, että kirjassa kuvattiin tapahtumia, joita ei saanut eikä siis voinutkaan olla: Hietanen ammutaan punaisen ristin ambulanssin ovelle ja komsomolka Vera tanssii suomalaisille sotilaille.
No, saattoihan näin jopa tapahtuakin, mutta ei se nyt ollut mikään syy sallia sellaista kuvattavan kirjallisuudessa. Niin.
Tällainen taidekäsitys ei taida omana aikanamme ketään hätkäyttää. Jo ties kuinka kauan on tapana ollut kritisoida taidetta ja kirjallisuutta sen totuudellisuuden näkökulmasta , asia aivan tietyllä tavalla ymmärtäen.
Kyse ei tietenkään ole siitä, että vaadittaisiin kirjoittajalta suurta rehellisyyttä ja kykyä tunkeutua asioiden ytimiin muodikkaiden ideologioiden läpi. Ei nyt sentään, Herra paratkoon!
Kyse on siitä, että on sallimatonta esittää taiteessa ja kirjallisuudessa sellaisia asioita, jotka eivät ideologian näkökulmasta ole suotavia.
Mikäli kansalle tarjotaan väärin esitettyinä vanhentuneita asenteita ja vääriä esikuvia, tehdään suurelle Asialle vahinkoa ja sehän nyt on se ylivertaisen tärkeä näkökohta tässä maailmassa, eikä mikään totuuden kertominen sinänsä.
Tämä tarina näyttää jatkuvan ajasta aikaan ja onhan se tavallaan aika hupaisa. Linna ja Rintala aiheuttivat kumpikin aikanaan suuren kohun muka häpäisemällä suuria kansallisia arvoja. He esittivät asioita, joita nyt kyllä saattoi oikeasti esiintyä ja esiintyikin. Siitä huolimatta niitä ei ollut missään tapauksessa sopivaa kuvata.
Sittemmin Linnasta tuli ehdoton klassikko, jonka historiakuvaan koskeminen on jo arkaluontoista. Vääristelijän nimenhän siitä pian saa.
Nyt ei näytä varsinaisia kirjasotia taas olleenkaan lukuun ottamatta sellaisiin epäortodoksisiin kirjailijoihin kuin Timo Hännikäinen kohdistuvia ajojahteja.
Tämä saattaisi olla jo huolestuttavaa. Ovatko Ideologian vastavoimat niin vähissä, ettei kirjasotia edes synny?  Aivonsa narikkaan heittäneethän ovat onnellisia, ellei heitä häiritä. Joku neuvostoliittolainen toisinajattelija käytti joskus ilmausta ”säikkymättömien idioottien maa”. Se viittasi Siperiaan, joka oli kuukkelien eli säikkymättömien lintujen maa.
Vai voisiko asia johtua siitä, ettei kunnon realistisia valehtelijan muistelmia tai todenpuhujan päiväkirjaa anarkomarkofeministiglobalistien kokoontumisajoista ole vielä vain sattunut ilmaantumaan markkinoille? Eiköhän sellainen ennemmin tai myöhemmin tule.
Noita Kekkosen ajan kuvauksia lukiessa tulee yhä useammin mieleen, että sen ajan ilmapiiri oli sittenkin sangen vapaa. Rintala pilkkasi eliittiä olan takaa, mutta ei sen hänen uraansa haitannut.
 Tuohon aikaan erilaiset myötäjuoksijakuhnurit kyllä kansoittivat tiedotuksen ja taiteen maailman, mutta eipä kukaan noiden sisäpiirien ulkopuolella kehdannut julistaa, että väärin kirjoittavien tai pelkästään yksityiselämässään väärin tehneiden henkilöiden teokset olisi julistettava pannaan.
Nyt sen sijaan Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhraa koko aukeaman pölhökustaatasoiselle vuodatukselle ”Onko yksistään metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?”
Artikkelissa pohditaan syvällisesti sitä, pitäisikö siihen ja siihen asiaan syyllistyneet taiteilijat sulkea pois alalta vai ei (miten oikein on mahdollista ettei sitä ole tapahtunut?). Suurta syvällisyyttä ilmeisesti tavoitellaan sillä, ettei tätä välttämättä vaadita, vaikka taiteilijoiden persoonat ja heidän työnsä uljaana uutena aikanamme ovatkin yhä enemmän sekoittuneet.
Puuttumatta enempää tuohon höperyyteen, totean, että ei tämä nyt ihan uutta tässä maailmassa ole. Rintalan kirjassa kerrotaan, paikkansapitävästi, ettei Mika Waltarin teoksia voinut julkaista Neuvostoliitossa siksi, että hänellä oli neuvostovastaista taustaa. Hänhän oli Valtion tiedotuslaitokselle kirjoittanut kirjan Neuvostovakoilun varjossa, siis sodan aikana.
Toki Waltari oli vain yksi monista, kovin monista. Totalitaarisen valtion tapa suhtautua kirjailijan ja taiteilijan kaikkein keskeisimpään tehtävään eli totuuden puhumiseen, ja tuijottaa sen sijaan kirjailijan persoonaan, tympäisi Rintalaa, kuten se tympäisee jokaista omilla aivoillaan ajattelevaa.
Meillä Suomessa moinen oli vielä Kekkosen aikaan tuntematon asia, mutta eipä ole enää. Kehitystä näyttää siis tapahtuneen. Toki ei sillä tavalla, että kulkisimme jatkuvasti yhä suurempaa vapautta ja totuudellisuutta kohti, ei ollenkaan.
Kaiken maailman tšitšikovejahan meillä riittää, luoja paratkoon, mutta ovatko he edes se tympäisevin laji, jonka totalitaaristen ideoiden markkinoijat saavat mukaansa? Paljon pahempia taitavat olla ne totiset toverit, joiden aivoista näyttää tykkänään puuttuvan se ikkuna, josta tuleva totuuden valo asettaa valheet ikuisten totuuksien perspektiiviin.
Sellaisille henkilöille Rintalan ja Linnan kaltaiset kirjailijat ovat kauhistus ja he ovat aina valmiita hyökkäämään heidän kimppuunsa.

12 kommenttia:

  1. Picasso on säilyttänyt asemansa yllättävän hyvin, vaikka hänessä on parissakin kirjassa osoitettua naisvihamielisyytä. Tilastot ovat siitä kovat. Mutta hänellä on ollut pyrkimys edistykselliseen maailmankatsomukseen, mikä lienee laskettu ansioksi.

    VastaaPoista
  2. Picasso taisi olla bändäreistä pääsemättömissä, kuten myös Erroll Flynn. Ne näyttävät aina ahdistelevan tuollaisia alfauroksia, joilla sitten kai joskus pinna palaa.

    VastaaPoista
  3. Flynn voidaan tietysti lukea taantumukselliseksi viihdetaiteilijaksi, jonka hänen palvelemansa järjestelmä tuhosi. Picasso on hankalampi tapaus Hitlerin vastustajana ja Stalinin palvelijana (ei ehkä ihan ortodoksisena kuitenkaan).

    VastaaPoista
  4. Sissiluutnantin filmatisointi "Sissit" on kieltämättä yksi parhaista ns. vanhoista kotimaisista, ja oikeastaan yksi parhaita suomalaisia sotaelokuvia muutenkin. Kova, muttei brutaali, kuvia kumartelematon, muttei nihilistinen.

    "Nyt sen sijaan Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhraa koko aukeaman pölhökustaatasoiselle vuodatukselle ”Onko yksistään metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?”

    Pravda on toki pudonnut lattian läpi jo aikapäiviä, mutta eipä taida tervahaudan pohja tulla vieläkään vastaan... Tuo metootiityy-kohkaus on toki jo saavuttanut aivan absurdit mittasuhteet, ja kai sen voi selittää pitkälti ihan yleisellä laumahysterialla. Mutta silti ainakin hetkittäin tulee hieman semmoinen fiilis, että ohjataankohan tätäkin kampanjaa nyt jostakin, ja mitä tarkoitusta varten kenties? Ja kuka tästä lopulta hyötyy, ja mitä? Voihan tällainen "stalinilainen" "vihollisen kättä" etsiskelevä epäilys mennä jo hieman vainoharhojen puolelle, mutta kumminkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "ohjataankohan tätäkin kampanjaa nyt jostakin, ja mitä tarkoitusta varten kenties?"

      Mitenkähän sellaisten vähemmän lahjakkaiden naistaitelijoiden joukosta, jotka eivät omilla todellisilla ansioillaan päässeet mielestään riittävän pitkälle.

      Poista
    2. Njoo toki, mutta tässä tarkoitettaneen jotakin hieman korkeammalle yltävää poliittista manipulaatiokampanjaa, siis semmoista samantyylistä, joiden suhteen nimeltämainitsemattomassa ilmansuunnassa sijaitsevassa naapurissa tiettävästi ollaan mestarillisia... Kuka sitten kenties asialla liekään, ja mitä sitten katsoo tuolla voivansa voittaa.

      No mutta hei, nythän se lamppu syttyikin; koko metoo on varmasti jokin putinilainen maskirovkaoperaatio, jolla pyritään ties mihinkä epävakauttamiseen! Niin tai näin, vaan olisipas soma nähdä mikä parku lasitalossa siitä syntyisi, jos tuollainen asiayhteys jostakin keksittäisiin... ;)

      Poista
  5. Ikuisena naistenmiehenä ja jo varhaisena tasa-arvon puolustajana, täytyy minun kuitenkin myöntää, että haittojakin on. Huomasin kasvavan ongelman jo vuosia sitten saadessani naispuolisia kolleegoita miesvaltaiseen ammattiini. Isommissa työpaikoissahan tuppaa aina olemaan näitä kehyskeskusteluja, organisaation muutoksia ja sen semmoisia. Kun naisia tuli mukaan he aloittivat panemaan näidä uudistusehdotuksia heti käytäntöön, toisin kuin me pojat aikoinaan. Heitettiin kansiot päydälle ja unohdettiin ne siihen päiviksi ellei viikoksi. Joskus sitten huomattiin joku ehdotus tarpeeksi hyväksi ottaa käytäntöön, mutta harvemmin. Naiset vuorostaan alkoivat toteuttaa niitä, koska esimies niin oli toivonut. Pikkuhiljaa koko rento ilmapiiri muuttui suoritteellisemmaksi ja tylsemmäksi. A. Kivi sanoi, että kukapa voisi heittää verkkoja miehen aatoksen eteen. Nyt tiedämme, että kyllä se on nainen, joka voi ja joka tekee sen vieläpä innolla.

    Meidän sodanjälkeisen hilpeän ja märän sukupolven iloista elämää alkoi ensimmäisenä myrkyttää taistolaiset, se ei tosin siitä kuollut, mutta muuttui paheeksi, josta naisten oli helppo jatkaa, ei niinkään myrkyttämällä, vaan hyssyttelemällä meitä raikulipoikia. Naiset olivat kyllä osittain oikeassakin ja siitä olisi kyllä toivottu. ellei feminismi olisi noussut nykyiseen kiimaansa, jolle mikään ei ole kylliksi.

    Siitä huolimatta en haikaile menneisyyteen ja kannatan tasa-arvoa, mutta en tietenkään seksuaalisesti estoisten puusilmänaisten ja heidän munattomien ns. miesten ehdoilla, vaan vapaiden miesten ja naisten aatosten, joiden eteen ei kukaan ole heittänyt verkkoja, mukaan.
    Uskon että elämme välivaihetta tasa-arvoisuuden mukautuessa pikkuhiljaa moniarvoisuuteen, joka ei tietenkään tarkoita monikulttuurisuutta, vaan monta kulttuuria ja monta näkemystä, joista yksi tärkeimmistä on, että miehet ja naiset näkevät eri tavalla eri juttuja, mikä ei tarkoita huonommin tai paremmin, vaan pelkästään erilaista tapaa suhtautua. Kyllä viisas osaa valita näistä sopivamman, puusilmät, intoilijat ja muut munattomat ei siihen koskaan kykene, joten ristiriitoja tulee aina olemaan, mutta luotan, että viisaita löytyy aina sen verran, että kitkuttelemme kunnialla eteenpäin kehityksen ohdakkeisella polulla.

    VastaaPoista
  6. "Asian kääntöpuoli oli ihmisten luopuminen aivojensa käytöstä." 

    Luulen kyllä, että valtaosa noista 1970-luvun juhlijoista ei suinkaan luopunut aivojensa käytöstä, päinvastoin: käyttivät niitä omaa todellista tai kuviteltua uraa edistääkseen. Surullisempi vähemmistö oli sitten aitoja uskovaisia. Meillä suomalaisilla vaan tuntuu olevan taipumus tuollaiseen "hurahtamiseen" milloin 1918 punikeilla, milloin 1930-luvun äärioikeistolaisilla, milloin 2000-luvun vihervasemmistoon.

    VastaaPoista
  7. Lähes kaikki kulttuuritaistolaiset kertovat syntymäpäivähaastetteluissaan muka luopuneensa taistolaisuudesta viimeistään 80-luvun alussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asia lienee helppo tarkistaa Tiedonantajan vapputervehdyksistä.

      Poista
    2. Ei kaikki, minulla on pari jopa Feisbuukkikavereina. Välit eivät ole menneet kokonaan poikki, koska 60-luvulla meillä oli niin kivaa, ettei synkkä 70-lukukaan pyyhkinyt muistoja kokonaan pois.

      Poista

Kirjoita nimellä.