Syvätyperyyden paluu

Syvätyperyyden paluu

Amerikan joukkoampumisten jälkeen eturivin kansalliset ajattelijamme eli journalistit kiiruhtivat useammassakin lehdessä julistamaan, että tapahtumat ovat johtuneet vihapuheesta.

Ennemmin tai myöhemmin vihapuhe muuttuu vihateoiksi, muistelen jonkun ajatusten Tonavan aivan hiljattain taas päätelleen.

Onpa meillä sitten mitä pelätä. Meillähän voidaan myös todeta vihapuhetta, ainakin mikäli asia niin tulkitaan ja miksei tulkittaisi.

Iltalehden mukaan meillä jopa on ainakin yksi poliitikko, joka on suoraan kannustanut vihatekoihin. Lehti ei täsmentänyt, olivatko tässä kyseessä juuri joukkoampumiset, mutta ilmeisesti asialla ei ole mitään väliäkään. Vihateko nyt on vihateko ja sillä siisti.

Niin, että miksei ole väliä? No siksi, että nyt toimitaan vapaasti leijalevien yleiskäsitteiden maailmassa, jonka suhde reaalimaailmaan on sellainen, kuin niiden käyttäjä kulloinkin haluaa.

Nummisuutarin Esko päätteli aikoinaan, että mikäli saappaita ei olisi, ei voisi olla jalkojakaan ja lienee tässä uskossaan sitten kuollutkin, kun ei ollut maanläheistä vaimoakaan palauttamassa mieleen arkipäivän realiteetteja. Eskohan teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan naisi.

Mutta Eskon logiikka ei mennyt hautaan hänen kanssaan, vaan on nyt voimalla palannut maahamme ja erityisesti sen politiikkaan.

Kun pääkirjoituksia tehdään, oli ennen tarkoituksena yleensä ilmaista lehden ja siis myös sen takana olevien tahojen mielipide. Lehdistökeskustelusta sitten voitiin havaita se asia, jota nimitettiin yleiseksi mielipiteeksi, olipa se sitten todellisuudessa yleinen tai ei.

Nyt, kun lehdet ovat yhä enemmän muuttuneet poliittisten liikkeiden äänitorvista liikeyrityksiksi, lienee pääkirjoitustenkin tarkoitus lähinnä kertoa, millaista imagoa lehti haluaa itselleen luoda.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se kiirehtii ottamaan kantaa myös sellaisiin asioihin, joiden kanssa sen lukijoilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä ja joihin he eivät mitenkään voi vaikuttaa.

Kuitenkin mahdollisimman tiukka linja esimerkiksi USA:n sisäpolitiikkaan nähden näyttää olevan monelle aviisille hyvin tärkeä asia. Mielipiteiden korrektius on ominaisuus, joka on lukijoiden oman imagon kannalta ensisijaisen tärkeä. Niiden suhteella reaalimaailmaan ei sitten olekaan mitään merkitystä.

Takavuosina tapahtui usein, että joku kommunistisen puolueen peräkylän paikallisosasto esitti vaatimuksia Yhdysvalloille, harvoin muille valtioille. Niiden tehosta ei monella liene ollut harhakäsityksiä, mutta kysymyshän oli silloinkin muusta. Näin asemoitiin itseä tähän maailmaan ja sen politiikkaan.

Tuohon aikaan kuului vastustaa imperialismia, mikä siis merkitsi USA:n imperialismia. Se tosiasia, että ihan naapurissa sijaitsi viimeinen todellinen imperiumi, ei taas kuulunut ollenkaan asiaan. Tai kuuluihan se sikäli, että kyseessä oli vastapaino imperialismille, anti-imperialistinen suurvalta.

Oikein ajatteleville olisi ollut täysin turhaa ruveta esittämään faktoja siitä, että läheinen suurvalta eli tuo oletettu hyvän valtakunta olisi itse imperialistinen. Tiedettiin näet hyvin, että siinä tapauksessa oli kyseessä vapaaehtoisesti solmittu veljesliitto, jota piti yllä kansojen ystävyys ja yhteinen etu. Tätä tietoa ei voinut eikä saanutkaan epäillä.

Sen, joka muuta väitti, oli parasta varmistaa itselleen turvallinen poistumistie, mikäli kyseessä oli yleinen kokous. Muuten olisi vihateko ollut lähellä.

Mutta siihen aikaan ei vihapuheesta eikä vihateoista puhuttu. Silloin ajateltiin tieteellisemmillä kategorioilla ja analysoitiin yhteiskunnallisten ryhmien välisiä ristiriitoja ja niihin liittyviä tarpeita ja tiedostamisen ehtoja. Yksilöiden käytöstä tuskin edes kannatti vaivautua tutkimaan.

Nyt asia näyttää kääntyneen päälaelleen. Kuten hevoset synnyttävät rattaita ja kadut autoja, synnyttää vihapuhe julkisten intellektuelliemme mielestä vihatekoja ja ne taas kuuluvat suurimpiin esteisiin matkalla utopiaan, jossa kaikilla on kivaa.

Herättää huomiota, että meilläkin tässä juuri niin yksiäänisesti kohkattiin nimenomaan vihapuheen olevan joukkoampumisten syynä. Olisi voinut kuvitella, että tällaisten johtopäätösten tekijällä on edes jotakin perusteita idealle, jota hän suuriäänisesti esittää.

Ikävä kyllä, edes yritystä siihen suuntaan ei ollut havaittavissa.

Kun kerran Suomessa ollaan, olisi voinut aloittaa ihan kotimaisten joukkoampumistemme tulkitsemisesta.

Millainen vihapuhe siis aiheutti sen, että kaksi nuorta miestä ampui koulutovereitaan? Entä millaista puhetta oli sen taustalla, että yksi kemian opiskelija räjäytti pommin Myyrmannissa?

Mikä oli se mekanismi, joka näissä tapauksissa muutti puheen teoksi? Olisiko asia voitu estää, mikäli puhumista olisi aikoinaan ajoissa rajoitettu?

Kysymyksiä löytyy, edes yrityksiä vastauksiksi ei sen sijaan ole ollut näkyvissä. Sen sijaan on pyöritelty abstraktia termiä ja siirrytty sen avulla ketterästi asiasta A asiaan B, jolla ei ole mitään tekemistä asian A kanssa. Vain molempien sijoittaminen saman löyhän ja lähes rannattoman yleiskäsitteen piiriin mahdollistaa moisen älyllisen salto mortalen.

Valitettavasti kyseessä on uusi normaali ja minun mielestäni tämä kehitys edustaa ajattelun rappiota.

Asia voidaan kyllä rinnastaa johonkin 1970-luvun imperialisminvastaisuuteen ja sen yhteydessä esiintyneeseen tapaan käyttää käsitteitä.

Minusta nykytilanne on kuitenkin pahempi. Se ajattelun primitiivisyys, joka nykyisin tuodaan aivan estottomasti julki arvovaltaisiksikin pyrkivillä forumeilla, on pahempaa kuin peräkylän naisosastojen aikoinaan tehtailemat julkilausumat.  Ehkä voitaisiin puhua syvätyperyydestä.

Kyseessä on yhäkin aika pitkälti tuo sama politisoitunut tapa vapautua ajattelemasta ja turvautua sen sijaan tyhjiin kliseisiin. Melkoisessa määrin kyse näyttää olevan aivan tahallisesta kyynisyydestä. Politiikassahan on nykyään yleisen näkemyksen mukaan kaikki sallittua, jos se vain toimii tai niin ainakin uskotaan.

Pelkäänpä kuitenkin, ettei asia ole näin simppeli. Luulen, että monet käyttävät tätä newspeakia aivan vilpittömästi tai ainakin lähes vilpittömästi. Jotkut näyttävät olevan siihen jo niin tottuneita, ettei heillä ole edes mitään tarvetta ajatella, mitä sanovat.

Suomeksi ilmiötä voisi kai siis nimittää syvätyperyydeksi. Orwellilla on hieno kuvaus siitä, miten tämä ilmiö vaikuttaa puheessa.

Orwellhan käytti käsitettä ankkapuhe (duckspeak), joka tarkoitti sellaista puhetta, joka syntyi kokonaan ääntä muodostavissa elimissä, ilman että olisi tarvittu yhteyttä aivoihin.

Orwellin dystopiassa tällaista puhetta pidettiin erityisen tavoiteltavana asiana ja suurena kehuna saatettiin ihmisestä sanoa: hän on tuplahyvä ankkapuhuja (he is a doubleplus good duckspeaker).

Ehkä meidän olisi ryhdyttävä vuosittain valitsemaan toimittaja, joka ansaitsee tämän kunnianimen? Ehdokkaista ei nykyään ole puutetta.