keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Globalisaatio ja demokratian kriisi


Globalisaatio ja demokratian kriisi

Pari vuosikymmentä käynnissä ollut globalisaation uusi vaihe alkoi euforian merkeissä. Länsimaiden arveltiin olevan siinä vahvoilla ja saavan yllin kyllin nauttia halpamaiden kontribuutiosta omalle hyvinvoinnilleen. Toki jälkimmäistenkin oli määrä hyötyä.
On helppo havaita, ettei ihmiskunta 20 vuosisadalla koskaan ollut perillä siitä, millaista tulevaisuutta kohti se oli menossa. Niinpä panostettiin valtavasti toinen toistaan järjettömämpiin projekteihin, imperialismista kommunismiin. Vuosisadan lopulla viisasten kivi näytti taas kerran löytyvän: historia ei ollut määrännyt, että proletariaatti paisuisi ja lopulta valloittaisi maailman kumoten samalla itsensä merkillisellä metafyysis-mystisellä ihmetapahtumalla. Historian määräämä voittaja oli sen sijaan keskiluokka, jonka poliittinen aate oli demokratia. Siihen myös liittyi koko yhteiskunnan yhä kasvava hyvinvointi. Siinäpä siis historian loppu ja todellinen tarkoitus.
Historian lopusta pari vuosikymmentä sitten päätelmänsä tehnyt Francis Fukuyama, on nyttemmin havainnut, että johtopäätös oli ennenaikainen. Foreign Affairs-lehden tuoreessa numerossa hän pohtii tapahtunutta. Saman ongelman kimpussa on lehden toisessa artikkelissa myös amerikkalainen kansainvälisen politiikan professori Charles A. Kupchan.
Molemmat kirjoittajat katsovat, että läntiset demokratiat ovat nyt kriisissä, joka ei ole vain taloudellinen vaan myös sosiaalinen ja viime kädessä ideologinen. Kysymys on keskiluokasta ja demokraattisesta järjestelmästä, jonka sosiaalinen perusta se on. Globalisaatio on luonut uuden tilanteen, jossa demokratian uskottavuus on joutunut kriisiin. Keskiluokka, demokratian sosiaalinen tukipylväs on USA:ssa ja muuallakin lännessä hyvää vauhtia kutistumassa. Mediaanitulot ovat jo kymmenen vuotta olleet laskusuunnassa. Jopa globalisaatiota hyvin kestänyt Saksa on menettämässä keskiluokkaansa. Rikkauksien määrä maailmassa ja jopa länsimaissakin kyllä lisääntyy, mutta ne kertyvät hyvin vähälukuiselle eliitille.  Huolestuttavaa on, että vanhat simppelit totuudet maksimaalisesta kilpailusta ja talouden avoimuudesta, yksilön valintojen suvereenisuudesta maailman napana ja kansantulon kasvusta hyvinvoinnin mittarina eivät enää toimi keskiluokan kasvun ja yleisen hyvinvoinnin parhaaksi, vaan ovat päinvastoin tuhoamassa niitä.
Vanhat totuudet on yksinkertaisesti siis hylättävä, mikäli maailma halutaan pelastaa demokratialle, kirjoittajat päättelevät. Uuden aatteen elementit näyttävät jo Fukuyaman mielestä olevan olemassa, ne olisi vain koottava yhtenäiseksi ohjelmaksi ja tietenkin myös hankittava niille kannatusta ihmisiltä, jotka inertian voimasta tai yksikertaisesti tyhmyyttään hokevat vanhoja totuuksia kuin mantroja ikään.
Vasemmisto on sosialismin romahdettua hurahtanut postmodernismiin, feminismiin ja erilaisten marginaaliryhmien nostamiseen kaiken keskipisteeksi. Politiikassa tällä sälällä ei ole käyttöä, tarvitaan enemmistön mobilisoimista uskottavien päämäärien ja keinojen tukemiseeen. Marginaaliryhmien merkitys on vain marginaalinen ja postmodernismi on jo lähtökohtaisesti epäuskottava ideologia.
Vanhoista totuuksista luopuminen tarkoittaa asioita, jotka luultavasti kauhistuttavat niitä, jotka viimeisten parinkymmenen vuoden ajan ovat julistaneet uusklassisen taloustieteen hyvää sanomaa. Globalisaatiota ei pidä ottaa kohtalona, jota kaikkialla myötäillään ja edistetään, vaan haasteena, joka on alistettava huolelliseen poliittiseen kontrolliin, päättelee Fukuyama. Markkinat –mirabile dictu- eivät ole päämäärä sinänsä, vaan globaalia kauppaa ja investointeja on pidettävä arvossa vain sikäli kuin ne myötävaikuttavat keskiluokan etuihin eikä vain kansantuotteen kokonaiskasvuun, hän sivaltaa. Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen kanssa.
Uudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi.
Myös Kupchan katsoo amerikkalaisten poliitikkojen haukkuvan vanhasta muistista väärää puuta. Vanhat lääkkeet, enempää hallinnon karsiminen kuin köyhien avustaminenkaan eivät tavoita USA:n perusongelmaa. Euroopassa ongelmat ovat etupäässä samoja, lisäksi siellä on ikääntymisongelma, jonka ratkaiseminen muslimisiirtolaisilla on yhä selvemmin osoittautunut mahdottomaksi ja vähentänyt osaltaan liitoksissaan natisevan EU:n suosiota. Tilannetta voitaisiin ehkä parantaa kansallisella eurooppalaisuudella, joka voisi puhaltaa liittoon uutta henkeä. Siinä vain tarvittaisiin johtajuutta ja päättäväisyyttä, joita ei ole näkynyt.
Kupchan on myös Fukuyaman tavoin sitä mieltä, että vanhat totuudet eivät uudessa tilanteessa toimi, vaan uusia tarvitaan. Uuden ideologian olisi korostettava poliittista kontrollia taloudelle sekä globalisaation haasteisiin että tulonjakoon nähden –”palkintojen ja uhrausten tasaisemmaksi jakamiseksi”. Lännellä pitäisi hänen mielestään olla kolme suurstrategiaa demokratian turvaamiseksi uusilta haasteilta. Ensiksikin olisi siirryttävä ennennäkemättömässä määrin talouden suunnitteluun. Valtion johtamia investointeja töihin, infraan, koulutukseen ja tutkimukseen tarvitaan kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Toiseksi, kansan tyytymättömyys olisi ohjattava reformistiseen suuntaan ”edistyksellisellä populismilla”. Kolmanneksi, olisi vältettävä sisäänpäin kääntymisen kiusausta. Tämä on vaikea yhtälö, mutta ellei sitä ratkaista, tulee demokratian sairaustila jatkumaan, päättelee kirjoittaja.
Molemmat kirjoittajat näkevät uuden historiallisen tilanteen vakavana. Demokratia on perinteisesti toiminut eturyhmien välineenä, nyt tarvittaisiin uudenlaista kansalaisuuden henkeä ja valmiutta uhrauksiin. Tähän rooliin ilmeisesti haluttaisiin ainakin superrikkaat. Tämä evankeliumi kuulostaa toisenlaiselta kuin menneiden vuosikymmenien edistysusko ja näkymättömän käden palvonta. Voiko ratkaisu käytännössä tarkoittaa mitään muuta kuin ainakin jonkinasteista protektionismia ja valtion entistä paljon suurempaa roolia taloudessa?
Uusi ideologia saattaa jo leijailla ympärillämme, kuten Fukuyama uumoilee. Ehkä jotakin siitä tulee pian tänne meille Suomeenkin. Pelkkä uusi asennoituminen talouden ”lakeihin” nähden olisi virkistävä uutuus. Silloin ei tarvitsisi nähdä vastenmielisiä näytelmiä, joissa joku Karvinen hokee ”osakkeenomistajien edun” olevan itsestään selvästi korkein arvo ja jossa valtiovalta nöyränä kertoo, ettei sillä ole mahdollisuutta osakkeenomistajana käyttää valtaansa taivaassa säädettyjä talouslakeja vastaan.

6 kommenttia:

  1. Jotta emme pyörisi Fukuyaman ja muiden systeemin nappuloiden ennaltamääräämissä rajoissa; on kaksi perussyytä nykyiseen alamäkeen: 1. Kaikki yrittävät tuottaa toisilleen, ja oikeastaan kukaan ei tuota itselleen, vaikka jälkimmäiselle tuotantotavalle on paremmat teknologis-tieteelliset edellytykset kuin koskaan aiemmin. Se on lähes kaikkien ulottuvilla valitse-monikäyttöisistä-osista-ja-tee-se-itse menetelmällä. Itselle tuotannossa ei ole koskaan yli- eikä alituotantoa, ei koskaan lamaa ja aina nousukausi, ja se täydentäisi muille suuntautuvaa tuotantoa. Kulutusta ei ole tarpeeksi ja uusi tavara- ja palvelutarjonta käy yhä keinotekoisemmaksi (kaikkien elämänalueiden lisääntyvä markkinakolonialisaatio). Itselle voidaan tuottaa kaikkea suhteellisen lyhyellä koulutuksella; energiaa, taloja, elektroniikkaa, moottoreita, autoja jne. 2. Kaiken byrokratisoituminen; valtio, kunnat, suuryritykset, kansainväliset byrokratiat jne., ja niiden negatiiviset vaikutukset stagnaatiosta maahanmuuttoon. Paras esimerkki tästä kehityskulusta on 1980-luvun kultamaa Kalifornia, jonka byrokratisoituminen ja maahanmuutto on ajanut konkurssiin. Omasta mielestään byrokratia ei ole koskaan liian iso ja kasvu on sen raison d'etre, samalla kaiken tukahduttavalla tavalla kuin syöpäkasvaimella. Jossain vaiheessa resurssit loppuvat ja systeemin toiminta alkaa kuolioitua.

    VastaaPoista
  2. Vaikea minun on kuitenkaan luottaa siihen että valtiollinen suunnittelu olisi yksinään ratkaisu. Suunnittelijoiden vaihtaminen parempiinkaan tuskin tuo laatua suunnitteluun.

    Tehokkaat ratkaisut tuskin syntyvät rationaalisen konstruktion kautta vaan spontaanisti evoluution lainalaisuuksia noudattaen kuten Hayek totesi ajat sitten.

    Sponttaanisuuden ainoa mahdollistaja ei kuitenkaan ole vapaa markkina, joka yksinään ainakin tietyissä olosuhteissa johtaa pääomien kasaantumiseen, saastumiseen ja epätasa-arvoon.

    Tarvitaan myös yhteisöjen autonomiaa. Yhteisöjen kilpailua ja vapaata kokeilua. Evoluutiopsykologi E. Miller on vaatinut vapauden legalisointia. Pitkälti samoilla linjoilla on taloustieteen nobelisti Elinor Ostrom. Ostromin mukaan yhteisön autonomia - oikeus valita jäsenensä ja määritellä omat sosiaaliset norminsa on ensiarvoisen tärkeää. Ostrom kirjoittaa kirjassaan Governing the Commons:

    "Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

    Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

    Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan."

    VastaaPoista
  3. Pelkään pahoin, ettei meillä ole varsinaisesti "kansantaloustiedettä", vain sovellettua matematiikkaa, jolla ei voi ennustaa nenäänsä pidemmälle. Ja ne "nobelitkin" ovat vain "ns." nobeleita, mikä tässä tapauksessa sopii mainiosti. Kieltämättä talousoppi on jossain mielessä historian sisartiede, se toimii taaksepäin ainakin jollakin tavoin.Saattaahan se olla, että vielä tieteen tapainenkin syntyy ja jopa noudattelee gurujen ounasteluja.
    Mikä olisi tärkeää, on ymmärtää tämä rajoittuneisuus ja lakata pokkaamasta "lakeja". Ei niitä loputtomasti uhmatakaan voi, mutta tilanne on aika lailla sama, kuin 1800-luvun puolivälissä, kun "dismal science" selitti, että asiat olivat oparhaalla mahdollisella tavalla, kun tehtiin toistakymmentä tuntia päivässä töitä (ja etuoikeutetut 2-4) ja elettiin nälkärajalla.
    Rajoja on koeteltava, eikä uskottava "lakeihin"!

    VastaaPoista
  4. Suosittelen tutustumaan Elinor Ostromin ajatteluun. Hän ei ole uusklassinen taloustieteilijä eikä matemaatikko vaan politiikan tutkija, valtiotieteen professori ja voisi melkeinpä sanoa antropologi.

    Taloustieteen nobelit eivät enää mene pelkille matemaattisesti suuntautuneille uusklassisen taloustieteen edustajille. Kyllä kritiikki on mennyt läpi Nobel-toimikuntaankin.

    Ostromillä on tutkijataustan lisäksi hyvin vahva käytännön kokemus. Hän on osallistunut monenlaisiin hankkeisiin mm. Kalifornian vedenottoon, USA:n poliisilaitoksen kehittämiseen, kehitysmaiden (Filippiinit, Nepal) kastelujärjestelmäprojekteihin, tutkinut turkkilaisia ja srilankalaisia kalastusosuuskuntia, tutkinut Espanjan kastelujärjestelmä-osuuskuntia jotka ovat toimineet samoin säännöin tehokkaasti islamilaisen Andalusia ajoista lähtien.

    Hän on nöyrä tutkija. Yli 80v mummo joka on tehnyt työtä aiheen parissa melkein 60 vuotta. Tämä on hieno kirja.

    Hänellä on siis tavallaan sama tausta eli politiikan tutkimus kuin Fukuyamalla mutta siinä missä Fukuyama lähtee valtio-puolelta (kannattaa Faaraoita ja Pyramiidien rakentamista jos tällainen vertaus suvaitaan) hän lähtee autonomisten yhteisöjen puolelta. En kiistä Fukuyaman arvoa suurena ajattelijana - olen lukenut sekä Historian Lopun että Origins of Political Order. En väitä että Ostromin eväin - eikä hän väitä itsekään - kaikki asiat ratkeaisivat. Parhaimmillaan hän on yhteisöjen tutkimuksessa. Valtiolla, markkinoille ja (paikallis)yhteisöillä on rooli.

    VastaaPoista
  5. Mitä lakeihin (siis tässä tapauksessa matemaattiseen taloustieteeseen tai yhtä hyvin itävaltalaiseen taloustieteeseen) olen toki osin samaa mieltä.

    Matemaattisin mallein ongelmia ja tilanteita voidaan lähestyä ja se on yksi arvokas tapa tutkia asioita. Mutta rajat tulevat toki vastaan ja tarvitaan muitakin lähestymistapoja.

    Toisaalta eivät kaikki taloustieteilijätään ole niin mustavalkoisia että uskoisivat vapaiden markkinoiden johtavan yksinään hyviin tuloksiin. Taloustieteen sisälläkin kyllä moni tajuaa että vapaat markkinat voivat tietyissä oloissa johtaa niin suurin tuloerojen kasvun, että sitä kautta köyhtymiseen ja yhteiskunnan vakauden järkkymiseen.

    Taloustieteiljä Samuel Bowles lainasi tilastotieteen isää Karl Pearsonia:

    Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")

    Kirjoitukseni palkkaeroista tässä.

    VastaaPoista
  6. Hieno johdanto monitahoiseen aiheeseen! Entisten teollisuusmaiden sosiaalisen rakenteen pirstoutuminen ei koske pelkästään keskiluokkaa. Saman muutospaineen saa tuta myös työväenluokka ammattijärjestöineen. Yksinkertaisinta on kuvitella, että meneillään on kehityskulku, jossa maailmanlaajuisesti ollan hakeutumassa yhtäläiseen kustannus- ja elintasoon. Samalla on katoamassa jako teollistuneisiin maihin ja kehitysmaihin. Tämä karkea kuvitelma alleviivaa kahta tekijää. Toinen on aika, jota kuluu paljon ennen joltisenkin tasapainotilan saavuttamista. Toinen on prosessin vääjäämättömyys, jonka tunnustaminen on edellytys uudenlaisten poliittisten tavoitteiden ja ohjelmien synnylle. Fukuyaman kaipaaman ideologian ilmaantuminen merkitsisi eittämättä sitä, että länsimaiden edessä olisi lyhyempi kärsimystaival.

    On vaikea uskoa, että itsetarkoituksellinen demokratian puolustamisen onnistuu. Mikäli tärkeimmillä toimijoilla eli poliittisilla puolueilla ei ole taistelun arvoisia tavoitteita ajettavinaan, demokratian perusrakenteet kuten parlamentarismin ja oikeuslaitoksen parhaat perinteet tallotaan lokaan taloudelliseen vastuunkantoon vedoten. Meillä on paraikaa seurattavanamme tositvn-omaista dokumenttia tästä ilmiöstä. Voi sanoa, että persuja lukuunottamatta kaikki poliittiset puolueemme ovat jo osallistuneet demokratiavajeen kasvattamiseen. Sanottua ei ole tarkoitettu kehuiksi tai haukuiksi, vaan tilanteen vakavuuden kuvaamiseksi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.