Sotatieteen oikea paikka

Sodan ja rauhan tieteet

Говорят умней они...
Но что слышим от любова?
Жомини да Жомини!
А об водке - ни полслова!
  Денис Давыдов

Sotatiede on aina ollut vähän kiistanalaisessa maineessa. ”Voittamaton” Suvorov nauroi sille ja kirjoitti oman ”voittamisen tieteensä”, johon ei kovin monta sivua tarvittu. Perusidea kiteytyi kolminaisuuteen: silmämitta, nopeus, päälle painaminen (глазомер, быстрота, натиск). Suvorovin taito nojasi hyvin vähäisessä määrin teoriaan.

Mutta tuli se sotatieteen voittokulku Venäjällekin. Sveitsiläinen Antoine-Henri de Jomini perusti yleisesikunta-akatemian ja nuori upseeristo innostui ammattinsa tieteellistämisestä niin, että jopa elämän perusasiat, kuten vodka ja naisetkin unohtuivat, ainakin  hetkeksi. Näin joka tapauksessa väitti husaarihenkeä vaaliva Denis Davydov tunnetussa runossaan:

On viisaammat he, sanotaan,
vaan puhuvatko naisista?
-vain ”Jomini ja Jomini”
ei vodkaa edes  mainita…

Akatemian käyneillä oli tapana nostaa malja Jominille ja näin teki myös Mannerheim vinosti hymyillen. Hän ei ollut päässyt koko akatemiaan.

Usein onkin esitetty, ettei Mannerheim mitenkään voinut olla suuri sodanjohtaja, kun häneltä olivat sotatieteen opinnot jääneet vajavaisiksi. Asia lienee vaikea todistaa. Suurimmilla sodanjohtajilla on  yleensäkin ollut tuo sama puute. Toki heillä on ollut ammattinsa osaavia yleisesikuntaupseereita palveluksessaan, tietysti he olivat hyvin tarpeellisia omalla paikallaan.

Mutta sotatieteen ongelma taitaa olla sama kuin yleensä politiikan ja talouden tutkimuksessa. Sehän

on soveltava tiede, kuten esimerkiksi lääketiede. Ehkä sen ongelma on hieman sama kuin patologian: kohdetta voidaan perusteellisesti analysoida vasta kun se on jo tapahtunut. Käytännön sekavuus on kuitenkin toki yritettävä saattaa ymmärrettävään muotoon ja käsitteistää, mutta se, mitä vastustaja seuraavaksi tekee, riippuu siitä itsestään eikä ole tutkijan hallittavissa. Toki valistunut arvaus on parempi kuin valistumaton.

”Silmämitta”, josta Paasikivi myös puhui käyttäen Bismarckilta lainattua Augenmass-sanaa, on poliitikon tärkein ominaisuus. Jos se puuttuu, ei mikään politologia auta. Pari vuotta sitten muistaakseni Foreign Policy-lehdessä kerrottiin USA:n State Departmentin piirissä tehdystä tutkimuksesta, jossa kysyttiin, millaisia opintoja tämä työnantaja arvostaa.

Itselleni ei ainakaan ollut yllätys, että kärjessä oli poliittinen historia ja että abstraktien mallien tuntemus oli häntäpäässä. Politiikka, jota sotakin on, kuuluu enemmin taiteisiin kuin tieteisiin ja vaatii ilmeisesti synnynnäistä lahjakkuutta. Niistä voi ja pitääkin tehdä tutkimusta, mutta se ei korvaa käytännön kokemusta. Primum vivere, deinde philosophari, sanoivat  muistaakseni roomalaiset. Karthagolaisista en tiedä.

Tieteestä tulee aina ongelmallista, jos se pyrkii liian hallitsevaan asemaan maailman ymmärtämisessä. Kun todellisuus ja tiede eivät vastaa toisiaan, tulee jälkimmäisen joustaa. Sitä paitsi on varottava panemasta sitä väärään paikkaan. Jos kyse on rauhasta, ei sitä pidä tulkita sodaksi. Sama pätee toisin päin.

Muuten, kaikesta kunnianarvoisesta suorituksestaan huolimatta myös Paasikivellä oli rajoituksensa. Sanoisinpa, että yksi hänen karkeimpia virheitään koski suhtautumista siihen informaatiosotaan, jonka Neuvostoliitto oli aloittanut Suomea vastaan syksyllä 1939. Silloin Suomen linja oli välttää provosoitumista, mikä lienee ollut sinänsä järkevä valinta. Siihen kuitenkin liittyi valitettavasti liian optimistinen tilannearvio: ”Venäjä bluffaa”. Sitä voinee pitää peliteoreettisena johtopäätöksenä.

Kun Pravda kuitenkin ennen viimeistä neuvottelukierrosta kaikessa arvovaltaisuudessaan kertoi pääkirjoituksessaan, että ”me” tulemme joka tapauksessa ottamaan tarvitsemamme mistään välittämättä (не взирая ни на что), närkästyivät Moskovassa olevat neuvottelijat pahoin moisesta hävyttömyydestä, joka sentään ilmeisesti oli ”itsensä Molotovin inspiroima”.

Lapsenkin olisi pitänyt ymmärtää, että vain Stalin saattoi antaa tuollaisen lausunnon ja että hän tarkoitti täyttä totta. Mikäli asiassa oli epäselvää, olisi pitänyt ainakin kysyä, mitä moinen mahtaa tarkoittaa. Siltä se asia ainakin nyt luettuna näyttää.

Mutta suomalaiset elivät ja ajattelivat normaalin, länsimaisen diskurssin mukaan eivätkä ymmärtäneet sellaista mahdollisuutta, että kohta heidän maassaan kerrottaisiin tapahtuvan vallankumouksen ja että uusi hallitus tekisi Neuvostoliiton kanssa AY-sopimuksen ja sopisi rajojen siirrosta Suur-Suomen toteuttamiseksi. Näinhän tehtiin 2.12.1939, minkä monet ovat unohtaneet. Ei pitäisi unohtaa, sillä tuo sopimus oli koko Stalinin strategian kulmakivi ja hänen diskurssinsa avain, ei mikään propagandakoriste.

Ehkä emme voi syyttää Paasikiveä ja Tanneria siitä, etteivät he tulleet moista mielettömyyttä edes ajatelleeksi. Olisi hauska tietää, oliko olemassa joku ihminen, joka olisi osannut tulkita taivaan merkit oikein ja nähdä parin viikon takaiseen tulevaisuuteen.

Joka tapauksessa, huolimatta siitä, että Paasikivi oli lukenut ja resoneerannut Leninin ajatuksia, ei hänen ymmärryksensä riittänyt olettamaan mahdolliseksi Stalinin röyhkeyttä. ”Perfidi menettely”, resoneerasi hän sen johdosta. Käsite oli tuskin ihan adekvaatti. Kyllä Stalin oli keksinyt jotain ihan uutta, jota ei voinut kuitata tällä sanalla.

Nyt, kun käytännön kokemuksemme on oleellisesti lisääntynyt, kannattaa meidän tutkia huolellisesti niin sodan kuin rauhan kokemuksia ja oppia erottamaan ne toisistaan. Syksyllä vuonna 1939 oli olemassa mahdollinen, joskaan ei kunniallinen sodan syy Venäjän puolelta. Sen ajan informaatiohyökkäystä oli syytä tarkastella sodan perspektiivistä. Mikäli sen sijaan ei ole olemassa kiistakysymyksiä tai muuta järjellistä syytä sotatoimiin, ei asioita kannata tunkea sen viitekehykseen.

Poliitikkojen tehtävänä on turvata rauhan poliittisen edellytykset ja sotilaiden tehtävänä on huolehtia sen sotilaallisista edellytyksistä. Jos nämä sekoitetaan, mennään harhateille.