tiistai 14. maaliskuuta 2017

Norjan tuntureilla



Korsgevär Norjan vuorilla

Kuten tunnettua, Tukholma on täynnä sankarikuninkaiden patsaita, Kustaa Vaasasta ja Kustaa II Adolfista Kaarle XII:een ja Kustaa III:een.
Tämä on ymmärrettävää, pidettiinhän ruotsalaisia aikoinaan ylivertaisena soturikansana ja suurvalta-aika oli yhtä sotimista, yleensä vihollisen alueella. Maine oli sen mukainen ja kuulemma Buharan emiirikin maksoi erityisen paljon ruotsalaisista tytöistä, joiden arveltiin synnyttävän kelpo sotureita. Luultavasti he enimmäkseen olivat Suomesta, josta heitä oli helpompi ryöstää kuin varsinaisesta Ruotsista.
Kansankoti Ruotsi muistaa yhä noita aikoja, vaikka omalla tavallaan. Armémuseet on omalla tavallaan mielenkiintoinen paikka, vaikka siitä onkin ajan mittaan tullut yhä enemmän naisten ja lasten puuhapaikka ja samalla poliittisesti korrektien asenteiden koulutuskeskus.
Joka tapauksessa tekniset seikat ovat yhä paikallaan. Eri aikakausien kivääreillä tehdyt ampumakokeet ovat kiinnostavia, joskin saattaa jäädä miettimään, onko hyvän läpäisykyvyn omaava pienikaliiperinen nykyluoti varmasti tappavampi kuin luumun kokoinen lyijymötikkä, joka on mahtanut omata melkoisen iskuenergian, kuten sen parafiiniin tekemästä montustakin näkee.
Kysymään myös jää, miksi musketin kantamaksi annetaan 30 metriä. Onhan selvää, että kuula lensi muutaman sata metriä. Kerranhan sen vain pystyi taistelussa laukaisemaan ja sen jälkeen käytettiin pistintä. Karoliinit olivat tämän taistelutavat pioneereja ja opettivat siihen venäläisetkin.
Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että ruotsalainen pistin näyttää nykyään olevan jokseenkin morapuukon kokoinen. Sitä voi vain verrata 1700-luvun lähes metrisiin piikkeihin, jotka kiinnitettiin muutenkin hyvin pitkiin kivääreihin. Toki pistintaistelu silloin tapahtui kentällä eikä juoksuhaudassa. Meriväellä oli sitten omat, lyhennetyt aseensa. Jopa Kainuun rykmentillä oli lyhyet musketit, jotta hiihtäminen onnistuisi paremmin.
Ruotsin armeijassa oli Suuren pohjan sodan aikana käsikranaatti varsin tavallinen ase. Samahan se lienee ollut muuallakin. Krenatööreiksi eli kranaatinheittäjiksi valikoitiin isot miehet, jotka usein vielä saivat päähänsä korkean, peltilevyllä varustetun hatun.
Levyssä näyttää usein olleen granaattiomenaa muistuttava pakotus, siitähän se kranaatin nimitys sai alkunsa: pallo, josta pistää esille sytytysputki, joka tunkee liekkiä kidastaan.
Tämä tuli vain mieleeni, kun rupesin ajattelemaan, että vanhoja taisteluita kuvaavissa filmeissä tämä kranaatinheitto loistaa poissaolollaan. Ehkä on pelätty, että joku saa oikeasti tällin päähänsä tai hevoset pillastuvat.
Joka tapauksessa vanhoja Ruotsin armeijan, tarkemmin sanoen Carl Gustaf Armfeltin ankean Norjan retken jälkeisiä katselmusrullia vuodelta 1719 katsoessa huomaa, että aika monet suomalaiset sotilaat olivat saaneet varusteisiinsa muun muassa kranaattilaukun.
 Joillakin oli korsgevär, jota joskus luulin ampuma-aseeksi. Itse asiassa kyseessä on lyhyt hilpari, jollainen oli aliupseerin arvomerkki ja toki asekin. Itse sana tulee saksalaisesta termistä Kurzgewehr eli lyhyt ase (sich wehren –puolustautua). Sitä kantaa tietenkin on myöspelkkä Gewehr –kivääri ja kaikenlaiset johdannaiset kuten Wehrmacht ym.
No, aika paljon aseita oli rullien mukaan noilla hengissä selviytyneillä vielä syksyllä 1719, edellisessä vuodenvaihteessa suoritetun kuolemanmarssin jälkeen. Siinähän vajaasta 6000 miehestä paleltui kuoliaaksi ”tuntureilla” yli puolet, joidenkin tietojen mukaan peräti 4273. Sen jälkeen kuoli paleltumisten seurauksiin (kuoliot) ehkä vielä 700 ja henkiin jääneistä 2100 sotilaasta 600 jäi raajarikoiksi, näin kerrotaan. Luvut vaihtelevat.
Tuosta retkestä on näköjään tehty uusikirja, Armfeldts armé. Historien om en katastrof.  Kirjoittaja ei tosin näytä käyttäneen alkuperäislähteitä. Hän on norjalainen journalisti Geir Pollen. Ostin kirjan ja täytynee se pian lukeakin. Siinä on kuvattu ainakin Pietari Långströmin kuolema.
Mutta itse retkeen: tappiot eivät näytä jakaantuneen tasaisesti. Netistäkin löytyvien katselmusrullien perusteella joidenkin komppanioiden, kuten Savon jalkaväkirykmentin henkikomppanian miehistä jopa enemmistö katosi tuntureille, eräistä toisista suurin osa näyttää selviytyneen.
Kun uteliaisuuttani katselin Puumalan ja Juvan komppanioiden kohtaloa, näytti se jostakin syystä keskimääräistä paljon lohdullisemmalta. Mitenkähän pojat oikein sitten pärjäsivät monen päivän lumimyrskyssä? Osattiinko kaivautua hankeen? Siellä joka tapauksessa muutama sulkavalainenkin näyttää sinnitelleen ja henkensä säilyttäneen.
Entä saatiinko nuotioita palamaan ja oliko mitä polttaa? Tunnetusti miehet polttivat kaikkea mikä paloi, kuormastokärryistä kiväärintukkeihin. Silti kerrotaan norjalaisten talonpoikien keväällä korjanneen parempaan talteen suuren määrän Ruotsin armeijan jäämistöä, vaunujakin. Lieneekö sitä vielä jossakin museossa esimerkiksi Åressa hiihtokeskuksen vieraita viihdyttämässä?
Kova reissu se joka tapauksessa oli. Ja kaikesta parinkymmenen vuoden ajan jatkuneesta mieshukasta huolimatta riveihin saatiin vuonna 1719 vielä uusia täydennyksiä tehdyksi. Eihän se sota vielä siihen päättynyt, vaikka moni taisi sitä toivoakin.
Sulkavankin ruodut saivat asettaa uutta väkeä rivistä poistuneiden tilalle, pari miestä toki hylättiin.
Karoliinien pääarmeija oli marsseilla melko hulppea näky. Minulla on asiaa käsittelevä kirja, josta käy havainnollisesti selville marssikolonnien pituus ja kaikki ne mahdolliset systeemit, mitä marssilla tarvittiin. Siinäpä riitti vaunuja ja hevosia.
Rumpalit paukuttelivat patarumpujaan myös ratsain, mukana kulki miesten ja tykkien lisäksi suuri määrä eri alojen käsityöläisiä ja muita ammattilaisia papeista piiskureihin, valtava määrä ampumatarvikkeita, ruokaa, rehua ja juomaa. Jopa sotakassan kuljettamiseen tarvittiin kymmeniä hevosia, sehän koostui suurelta osalta kupariplootuista.
Meillä on viime aikoina keskitytty tuon aikakauden muistelemiseen ennen muuta ns. matalan katseen perspektiivistä eli lähinnä siviiliväestön ja venäläisten joukkojen suhteen kannalta Ison vihan aikana. Se on toki kiinnostavaa.
Vanhat yksilötason edustajat, sellaiset kuin Münchhausenin sukulaissielu Stefan Löfving, sissipäällikkö Peter Långström tai naispuolinen rakuuna Annika Svahn eivät taida enää rikastuttaa nykynuorison mielikuvitusta? Sen sijaan kiinnostutaan Sormusten herrasta, Warhammerista ja muusta fantasiasta, joka on vailla kaikkea todellisuuspohjaa. Ehkä se on hyvä näin?
Ja mitä lieneekään enää nykyään meillä Suomessa jäänyt yleiseen tietoisuuteen esimerkiksi Kaarle XII:n Puolan ja Saksin retkistä? Riilahden kahakasta toki otettiin taannoin paljon irti, mutta jopa Poltava taisi mennä ohi huomiota herättämättä.
Noista menneen ajan sodista ottaa nykyään Tukholman Armémuseet irti kaiken kurjuuden ja tekee siinä mielestäni oikein. Perverssi riemu vihollisen tappamisesta on ymmärrettävää ja ehkä lopultakin luonnollista, mutta sodissahan tuppaa käymään kuin uhkapelissä: ennen pitkää se osuu itseenkin. Voitot muuttuvat tappioiksi, ellei osata lopettaa ajoissa. Ruotsihan on sitten myöhemmin osannut, mutta aikansa sen läksyn oppiminen kyllä otti.
Mutta ruotsalaiset osaavat myös kirjoittaa katkerastakin historiastaan. Peter Englundia täytyy pitää kansainvälisen tason klassikkona. Silti saattaisi kaivata myös suomalaista historiallista romaania, jossa vaikkapa joku etevä kirjailija Mika Waltarin tapaan kykenisi kuvaamaan suomalaisin silmin esimerkiksi kolmikymenvuotista sotaa tai juuri Suurta Pohjan sotaa. Topeliustahan meillä ei enää tunneta.
Nykyään kaikki historialliset romaanimme, jopa sodan kuvaukset, taitavat olla naisten kirjoittamia. Mikäpä siinä, ei kai se väärin ole, mutta ehkäpä se kuvaa aikakautemme kulttuuria, josta puuttuu tasapaino.
Sitä paitsi koko kysymys siitä, mitä tekemistä meillä on Ruotsin suurvaltasotien kanssa, näyttää viime vuosikymmeninä saaneen uudenlaista perspektiiviä.
Vielä 1950-luvulla Ruotsin vallan ajan valtakunnan historia oli itsesäänselvästi meidänkin historiaamme. Sen jälkeen näkökulma on hitaasti, mutta selkeästi muuttunut. Sen sijaan, että nähtäisiin Suomi valtakunnanosana, projisioidaan sinne sellaista separatismia ja kaiken maailman postkolonialismia, joka ei välttämättä kuulunut tuon ajan todellisuuteen.

15 kommenttia:

  1. Niinpä niin, nyt saa Ruotsin lehdistä lukea, että Försvarets Överbefälhavare on pyytänyt hätäapuna ensi vuoden puolustusbudjettiin pahimpien puutteiden korjaamiseksi 6,5 mrd kruunua ja saa 2 kuukauden neuvotteluiden jälkeen 1/13 osan pyydetystä eli 0,5 mrd. Sillä ei taida saada edes yhtä Gripeniä, arvailen? Pyyheliinoistakin lie huutava pula kun ne 10 vuotta sitten myytiin liikamääränä Suomen kirpputoreilla parempiin tarpeisiin. hh

    VastaaPoista
  2. Vähän pääaiheesta sivuun, mutta mitäs kommentteja blogistilla herää tämmöisten mietteiden pohjalta?

    https://sarastuslehti.com/2017/03/13/intermarium-ja-toinen-eurooppa/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina nämä fantasiat virkistävät mielikuvitusta. Visegrad saattaa oikeastikin olla merkittävä asia. Ennen muinoin meillä ylioppilasnuorison edustajat hiukan innostuivat turaanilaisesta aatteesta arjalaisuuden vastapainoksi, mutta ei me taidettu sopia sinnekään.

      Poista
  3. Minulle on lukemattakin selvää, että nainen ei kykene kirjoittamaan parhaita sotakirjoja.

    VastaaPoista
  4. Hämärä muistikuva: Barbara Tuchmanin Elokuun tykit (The Guns of August, 1962) taisi johonkin maailmanaikaan saada mainesanan "maailman paras sotakirja"?

    VastaaPoista
  5. Eipä kukaan ihmetellyt, miten niitä täydennysmiehiä saatiin, kun Suomi oli miehitetty. Niin vain näemmä saatiin, ehkäpä lakkautetuista joukko-osastoista.

    VastaaPoista
  6. Olisin kaivannut viitettä tuohon Buharan emiirin orjapreferenssiin--emiraattihan perustettiin vasta 1700-luvun lopulla, mikä kuulostaa aika myöhäiseltä ajankohdalta suomalaisorjille(?). (Emiirejähän Buharassa toki oli aiemminkin, vaikka kaani vallitsikin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paha kysymys. Tässä kyllä kerron kerrottua. Jukka Korpelan tutkimus orjakaupasta lienee paras lajissaan. En tiedä, vahvistaako se tätä tietoa, vai onko se huhua vain.

      Poista
    2. Eikös Korpelan tutkimuksen (selaisin sitä aikoinaan ja luin tiivistelmän) päätulos ollut, että orjakauppailmiöstä ei suomalaisten osalta voida lähteiden puuttuessa sanoa oikein yhtään mitään - ex nihilo nihil?

      Poista
    3. Näinhän se on, jos ankaria ollaan. Tiedetään kuitenkin, että Suomestakin vietiin useampia tuhansia ihmisiä Venäjälle ja osan näistä kasakat myivät orjiksi. Näin vielä Ison vihan aikana.
      Jälkien seuraaminen onkin sitten jo toinen ongelma.

      Poista
  7. Suomen asemaa Ruotsin vallan alla on verrattu Irlantiin brittiläisen imperiumin otteessa eikä varmaankaan olla kaukana totuudesta.

    Mitä ruåtsalaisiin tulee niin pari vuotta sitten Helsingissä olisi haluttu nimetä uusia katuja stadin slangista tulevien nimien mukaan. Tämä estettiin koska niitä ei olisi voitu kääntää ruotsiksi. Suomalaisten omalla kielellä ja kansanperinteellä ei siis ole mitään itseisarvoa heidän omassa maassaan.

    Kävin viime kesänä Armamuseessa ja yllätyin itsekin muskettien läpäisykyvystä. Luulen että tuo 30m kantama tulee etäisyydestä jolla musketilla osuu edes johonkin.

    Eihän niissä ole edes tähtäimiä jos sillä tarkoitetaan samaa kuin nykyään vaan joukot vain osoittivat niillä suurin piirtein vastapuolen rivejä kohden. Aina joku osuis. Ruotsalaisten pistin on riittävän pitkä tarkoitukseensa. Rooman legioonien jalkaväen miekat olivat lyhyitä koska on turja iskeä teräasetta vastustajan läpi kun jo muistaakseni kolmen tuuman upotus ulottuu elintärkeisiin elimiin. Ruotsalaisetkin tiesivät tuon tai sitten säästettiin terästä.

    Mitä uudenaikaisiin luoteihin tulee niin luin verkosta artikkelin Nato:n standardipatruunoiden eli 308 ja 223 testistä. Maailman omantunnon tätä nykyistä pienikaliiperista rynnäkkökivääti AK5 edeltänyt G3:n kaliiperin 308 luodit olivat terminaaliballistisesti tehokkaimpia.

    Ne hajosivat gelatiinissa sirpaleiksi samalla tavalla kuin 5,56 mm luodit jotka amerikkalaiset ottivat käyttöön M-16 rynnäkkökivääriään varten.

    Tuosta kuuluisasta tunturiretkestä tulee mieleen oliko myrsky niin voimakas kuin yleisesti kuvitellaan. Tiedossa on kyllä että tuntureilla tuulen nopeus voi olla hirmumyrskyn luokkaa mutta olisiko kovassa myrskyssä yksikään silloin tunturissa ollut selvinnyt hengissä. Epäilen että ei.

    Tuon aikaiset sarkavaatteet varmasti sen enempää kuin nykyisetkään sarkapuvut eivä pidä tuulta ja jalkineet olivat onnettomat. Villa lämmittää joten kuten märkänäkin muttei paksuja vaatteita saa kuivaksi kuin tulen ääressä. Poltettavaahan siellä ei ole muuta kuin tunturikoivut. Selvinneet ovat varmasti onnistuneet rakentamaan itselleen jonkunlaisen suojan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se puukko tappaa lyhyeläkin terällä. Ongelma pistinrynnäkössä oli kuitenkin ulottuvuus.
      Ja toinen ongelma oli pistimen tarttuminen esimerkiksi rintakehään. Rotanhäntäpistin ja esimerkiksi gruusialainen tikari, jotka koko ajan levenevät tyveä kohtinon helppo vetäistä äkkiä pois. Puukkoa joutuu ehkä kiskomaan ja siitä voi seurata ikävyksiä.

      Poista
  8. Taistelu suomalaisten sielusta on alkamassa, ellei sitä ole jo haudattu elävältä.

    VastaaPoista
  9. Kansakoulussa meille annettiin omaksi Topeliuksen maamme kirjat.
    Ilmeisesti opettajakunta halusi päästä niistä eroon, koska ne eivät
    sopineet silloisenkaan poliittiseen ilmapiiriin.
    Minulle siitä tuli tärkeä kirja, opettelin sen lähes ulkoa.

    Monet "tiedostavat" ihmiset paheksuivat luku-intoani.
    Olisivat olleet iloisia, että edes joskus luin, vaikka sitten
    topeliusta.
    Ehkä juuri se tähden minusta tuli tällainen.

    Oppikoulussa opettaja ylisti Maon punaista kirjaa.
    Minä sanoin mielessäni, kun en uskaltanut ääneen,
    että haista sinä akka paska.


    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.