perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ennen kuolemaansa ei kukaan ole onnellinen



Nemo ante mortem beatus

Useimmat muistanevat, miten Lyydian kuningas Kroisos onnitteli itseään ihmisistä onnellisimpana. Hänellä oli satumaiset rikkaudet, kukoistava lauma perillisiä, puolison rakkaus, alamaisten kunnioitus ja niin edelleen.
Hän kysyi viisaalta Solonilta, eikö häntä nyt olisi nimitettävä onnelliseksi. Lainsäätäjänä tunnettu Solon vastasi lakoniseen tapaansa, ettei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen, tarkoittaen siis, että elämää on tarkasteltava kokonaisuutena, eikä ihmisen onnellisuudesta tässä maailmassa voi antaa kokonaisarviota, ennen kuin hän on viimeisen henkäyksensä päästänyt.
Kun Kroisokselta sitten vietiin kaikki, mitä hän oli omistanut ja hän istu polttoroviolla odottamassa tuskallista loppuaan, hän muisti viisaan lainsäätäjän ja huusi ”Solon, Solon!”
Persian kuningas Kyyros kuuli vankinsa sanat ja kiinnostui päästämään tämän roviolta. Sittemmin katkeran, mutta opettavaisen kokemuksen viisastuttamasta Kroisoksesta tuli hänen neuvonantajansa.
Lienee sinänsä kohtuutonta kieltää historioitsijaa arvioimasta henkilöidensä toimintaa myös pätkissä ja antaa eri kausille eri arvosanoja. Kokonaisarvio kyllä myös nykyään jälkipolvien silmissä yleensä muodostuu vasta lopputuloksesta tai ainakin kuvitellusta sellaisesta.
Tämä tuli mieleeni, kun luin Winston Churchillin esseen Hitleristä, jonka ura oli silloin, vuonna 1935 alullaan.
Toki Hitler oli näyttänyt jo kyntensä sekä barbaarisen lainsäädännön alalla, että sallimalla törkeät, laittomat murhat ns. pitkien veisten yönä vuonna 1934, jolloin hän ilmeisesti ansaitsi myös Stalinin ihailun.
Churchill oli nuoresta pitäen kunnostautunut rämäpäänä, joka ei siekaillut vaarantaa omaa henkeään enempää kuin säästää toisten elämää sikäli kuin asia näytti sitä vaativan. Siltäkin kannalta hänen ihaillaan urallaan nousevaa Hitleriä kohtaan on ymmärrettävä taustansa.
Toki natsien rikokset olivat vielä vuoteen 1939 saakka aivan toista luokkaa kuin se megakuolema, jota Stalin oli kylvänyt Venäjällä. Keskitysleirit olivat myös Saksassa olemassa, mutta niihin todellakin vain keskitettiin ne ihmiset, joita vastaan hallinnolla oli jotakin hampaankolossa. Tuhoamisleirejä ne eivät vielä olleet.
Muistelen, että se oli Sebastian Haffner, tunnettu saksalainen älykkö, joka arvioi, että Hitleristä olisi tullut yksi Saksan historian kiistattomista suurmiehistä, mikäli hänellä olisi ollut onni kuolla vuonna 1938.
Tätä en epäile. Versailles’n järjestelmän törkeä rikkominen oli sentään Saksan kannalta suuruuden palauttamista ja ne konnuudet, joita kohdistettiin erilaisiin vähemmistöihin, olivat vielä enimmäkseen hyvitettävissä. Se tehtävä olisi jäänyt johtajan seuraajille.
Mutta kävi kuten kävi. Vielä vuonna 1935 kaikki ovet siis olivat kuitenkin auki ja Churchill huomauttaa, ettei ole mahdollista muodostaa oikeudenmukaista arviota julkisesta henkilöstä, ennen kuin koko hänen elämäntyönsä on avoinna tarkastelulle. Onhan näet paljonkin sellaisia valtiomiehiä, joiden menetelmät ovat olleet kovia ja jopa kauhistuttavia, mutta jotka silti on arvioitu suuriksi hahmoiksi, joiden elämä on rikastuttanut ihmiskuntaa. Olkoonpa näin myös Hitlerin kohdalla. So may it be with Hitler.
Mahdollisuuksina oli, että Hitler päästäisi valloilleen uuden maailmansodan tai jäisi historiaan miehenä, joka ”palautti kunnian ja mielenrauhan suurelle Saksan kansakunnalle ja toi sen takaisin, tyynenä, auttavaisena ja vahvana eurooppalaisen perheen eturiviin”.
Nyt oli syytä kohdistaa katse Hitlerin toiminnan synkempään puoleen, mutta ei pitänyt hetkeksikään unohtaa valoisaa vaihtoehtoa tai lakata sitä toivomasta.
Churchill oli saanut havaita, ettei Hitler viidentoista vuoden aikana ollut vain palauttanut Saksaa Euroopan vahvimmaksi valtioksi, vaan myös suurelta osin kääntänyt päinvastaiseksi Suuren sodan tulokset.
Saksan säälimätön nöyryyttäminen ja vuoden 1923 Ruhrin alueen miehitys olivat taaksejäänyttä elämää. Se, että tilanne nyt oli käännetty päälaelleen, oli yksinkertaisesti ihme (prodigy), joka samalla myös liittyi saumattomasti yhden ainoan ihmisen toimintaan.
Juutalaisvihan irrationaalisuus ja sorron barbaarisuus olivat luotaantyöntäviä asioita ja niiden mielekkyys aiheutti epäilyksiä. Mutta nyt Hitler oli kuitenkin suosionsa huipulla huolimatta siitä, että hän oli myös hyökännyt kirkkoa vastaan.
Millainen mies tämä uskomaton ja ristiriitainen herra oikein oli ja vieläkö häntä elähdyttivät ne intohimot, jotka veivät hänet valtaan?
Ne, jotka olivat tavanneet herra Hitlerin, olivat nähneet erittäin pätevän, viileän ja hyvin informoidun hallintomiehen, jolla oli miellyttävät tavat, aseistariisuva hymy ja joidenkin mielestä myös persoonallista magnetismia. Nämä ominaisuudet eivät seuranneet vallan säteilystä, vaan olivat olleet hänelle ominaisia koko uran ajan. Sitä paitsi Hitlerin puheet kansakunnalle olivat usein vilpittömiä ja kohtuullisia.
Oliko uusi ja onnellisempi aika koittamassa? Toivoa oli siitä, että onnellisempana aikana kohdattaisiin lempeämpi Hitler.
Mutta kaikki nuo kiväärit, tykit, panssarivaunut ja pommit, sukellusveneet ja kaasusylinterit tekivät mahdolliseksi myös muunlaisen tulevaisuuden.
Winston Leonard Spencer Churchill, vanhan englantilaisen imperialismin puhdasverinen edustaja, ei ollut mikään hienohelma, joka olisi juuttunut sättimään maailmanpolitiikan uutta mahtitekijää hänen tyylivirheistään tai edes rikoksistaan. Englannilla oli oma raaka historiansa ja juuri he myös olivat perustaneet ensimmäiset keskitysleirit. Hitler oli kova mies kovana aikana ja ansaitsi arvostusta juuri siksi.
Mutta vielä ei ollut patsaiden pystyttämisen aika. Jälkimaailma muistaa aina suuri miehiä komeilla patsailla, mikäli heidän toiminnallaan on pysyvää arvoa.
Suuret saavutukset on kuitenkin mahdollista myös tuhota kokonaan. Hitlerillä ei ole yhtään patsasta ja hänen nimensä kaikuu kirouksena myös ja jopa ennen kaikkea Saksassa. Ennen kuolemaansa hän jo näytti onnelliselta, mutta kokonaisuutena hän oli kansalleen ja muillekin katastrofi.
Miksi normaalit ja järjelliset päämäärät eivät riittäneet suurmiehelle, jolla oli kansansa enemmistön vahva tuki takanaan? Miksi täytyi ryhtyä mielettömään yhteistyöhön Stalinin kanssa Euroopan jakamiseksi uudelleen ja kaiken mielettömyyden huipuksi sitten vielä panna koko maansa kohtalo uhkapeliin, jossa häviäminen oli varmasti mahdollista?
Näitä asioita on pohdittu jo varmaankin tarpeeksi eivätkä selitykset meitä pitkälle lämmitä. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyö ensi sokeudella. Joskus sanottiin, että Capitoliumilta oli lyhyt matka Tarpeijan kalliolle ja näinhän se on ja tulee vastakin aina olemaan.
Ihminen, jolle ihmeet näyttävät onnistuva, tulee pian ylimieliseksi ja haluaa tehdä niitä lisää. Pitkällä tähtäimellä ihmeitä ei kuitenkaan edes ole olemassa. Reaalinen onni ja hyvinvointi on rakennettava jokapäiväisen työn ja uurastuksen varaan ja siinä tarvitaan kaikkien valtioiden ja jopa koko ihmiskunnan mukana oloa. Kiirettäkin pitää.
Jotenkin sitä toivoo, että myös nykyajan suuret hahmot ajattelisivat myös sitä, millaisia patsaita jälkimaailma pystyttää heidän kunniakseen.
Olen kuullut, että Zurab Tsereteli olisi jo tehnyt Putinista patsaan, jossa tämä esiintyy judokan asussa. Trumpilla arvatenkin on jo joku patsas, jossa sankari toimii Diilin erottajatuomarina ja Merkel poseeraa selfiessä yhdessä laittomien maahantunkeutujien kansa. Toivottavasti tämä on vain pahaa visiota.

11 kommenttia:

  1. Mikähän Unkarin Orbanin myöhemmin historian tekstistä luettava perintö tulee Euroopalle olemaan?

    https://sarastuslehti.com/2017/07/26/viktor-orbanin-puhe-kuuluuko-eurooppa-eurooppalaisille/

    Vai onko barbaria palannut jo Itä-Eurooppaankin ja se oli sitten siinä eikä mulla muuta?

    t. teoton näkijä

    VastaaPoista
  2. Kyllä tosiaan judokapatsas löytyy. Näyttää koomisesti Leo Tolstoilta ilman partaa. Kiitos tästä kirjoituksesta, asettipa taas asioita oikeaan mittasuhteeseen. Se Haffnerin ohut Hitler kirja, reunamerkintöjä on yllättävän pätevä.

    VastaaPoista
  3. Blogistilta oikein mielenkiintoisia näkökulmia. Tämä juttu pitää lukea useampaan kertaan.

    VastaaPoista
  4. John Maynard Keynes arvosteli Ensimmäisenmaailmansodan jölkeen Saksan saamia rauhanehtoja liian ankariksi. Sotakorvaukset johtivatkin Saksan talouden perikatoon ja Keynes ennusti oikein Saksan kuuluisan inflaation jonka pelko elää näkyy vieläkin EKP:n toimissakin. Tuo inflaatio oli yksittäisistä syistä jotka johtivat Hitlerin valtaannousuun merkittävimpi.

    Amerikkalaiset jaksavat ylistää osallisuuttaan Ensimmäiseen maailmansotaa demokratian ja vapuden puolesta taisteluksi. Niin, minkä vapauden? Kyseessähän oli Euroopan sisällissota jossa osallisina olivat kilpailevat suurvallat.Wanhan Saksan aikana Natsi puoluetta ei ollut vielä olemassakaan vaikka propagandassa se ja Hitlerin Saksa halutaan rinnastaa toisiinsa.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. John Maynard Keynes (JMK) tajusi heti, että Versaillesin 1919 rauhanehdot veivät Saksan "Weimarin tasavallan" demokratialta onnistumisen mahdollisuudet.

      JMK oli tajunnut historian esimerkeistä, että yksinvaltiaat olivat suursotien aloittajia ja häviäjiä. Yhtä varmaa oli sotien hinta menetettyinä ihmishenkinä ja taloudellisina resursseina.

      JMK sai USA:n presidentti Woodrow Wilsonin tajuamaan, että Saksan nöyryyttäminen versaillesin 1919 rauhanehdoilla johtaisi varmasti uuteen katastrofiin. Wilson yritti sitten viestittää ympärysvaltojen johtajille määräämällä, että USA luopuu osaltaan sotakorvausten vaatimuksista Saksalle.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  5. Tuo ajatus 1938 kuolleesta Hitleristä rinnastuu hyvämaineisena kuolleeseen Rooman keisari Tiitukseen, josta on sanottu, ettei tämä ehtinyt näyttää huonoja puoliaan.

    Sinällään Hitlerin kohtalo ei ollut yllättävä: olihan tämä jo Mein Kampissa ilmaissut politiikkansa ytimen hankkia elintilaa idästä. Tuohon politiikkaan Ribbentrop-sopimus oli vain kahden rosvon tietoinen välirauha, jossa molemmilla oli salatut tarkoitusperänsä.

    Outoa vaan, että Churchill 1935 suhtautui Hitleriin missään määrin avoimesti: tätä kun on kehuttu siitä, että hän ensimmäisenä näki tämän todellisen luonteen. Tiettävästi hänsuhtautui epäilevästi Muchenin sopimukseen 1938.

    VastaaPoista
  6. Ehkä Hitlerin ratkaiseva ero vastapeluriinsa SStalinii oli Kimmo Rentolan uudessa kirjassa mainittu: tämä osasi lopettaa ajoissa, kun taas Hitler oli sisäisten demoniensa ajama mieletön uhkapeluri.

    VastaaPoista
  7. Elokuvateattereisssa on paraikaa meneillään elokuva Dunkirk, joka kertoo Brittiarmeijan evakuoinnista kun Hitler valloitti Ranskan ja Benelux-maat. Tuolloinhan yleiseen historiatietouteen etsaantui panssari- ja ilmavoimien avustaman salamasodan käsite, ja jälkeenpäin koko toisen maailmansodan historiassa tuo vuoden 1940 tapahtuma on saanut suhteellisen vähän huomiota ja Saksan nopeaa voittoa ei ole hämmästelty, siitä huolimatta että kontrasti ensimmäiseen maailmansotaan on niin valtava.
    Prof. Ernest R. May on kirjoittanut aiheesta kirjan "Strange Victory", jonka yksi keskeinen viesti on todella mielenkiintoinen ja liittyy tämän postauksen aiheeseen, eli Hitlerin persoonaan. Tapahtumien lähtökohtana on että vuodenvaihteessa 1939-1940 sekä länsiliittoutuneiden että Saksan kenraalit olivat sitä mieltä että Saksa ei pysty valloittamaan länsi-Eurooppaa ja että sen yritys johtaisi ensimmäisen maailmansodan toisintoon. Prof. May osoittaa että länsiliittoutuneet olivat optimistisia ja objektiivisesti hyvästä syystä: perusfaktat olivat heidän puolellaan, Saksalla ei ollut tarpeeksi voimaa. Saksan kenraalit taas olivat pessimistisiä, Hitler oli sotaan ryhtynyt vastoin heidän neuvojaan.
    May jatkaa osoittamalla kuinka Hitlerin pakottamana hänen kenraalit kehittivät uhkarohkean suunnitelman jonka mukaan hyökkäyksen painopiste ei menisikään Belgian peltomaisemien kautta vaan paljon etelempänä ja hyökkääjälle aluksi suunnattoman paljon vaikeammassa Ardennien vuoristoalueella. Tässä ei ollut juuri mitään järkeä koska sen edellytyksenä oli että Ranskan sodanjohto ja tiedustelu kokonaan unohtaisi tämän vaihtoehdon. No, juuri niinhän sitten kuitenkin kävi ja saksalaiset pääsivät nopeasti etenemään Atlantille niin että liittoutuneiden Belgiassa olevat päävoimat jäivät eristyksiin ja seurauksena oli Dunkirkin hätäevakuointi.

    Ranskan nopea luhistuminen oli kait Hitlerin kaikkein suurin voitto. Unohduksiin on jäänyt että se perustui hämmästyttävään valmiuuteen uhkapeliin - eli liittoutuneet eivät tainneet vielä siinä vaiheessa ymmärtää että Hitlerin persoonaan kuuluu jotain järjen ulkopuolella olevaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalainen tietenkin ihmettelee, että mitkä ihmeen Ardennian vaikeat vuoristomaastot.

      MafH

      Poista
    2. Ranskalaiset olivat yhtä hulluja kuin hitleriläiset Saksassa. Ranskassa kukaan ei uskonut, että joku haluaisi hyökätä maahan juuri Ardennien metsien ja vuoristoteiden kautta.

      Siksi siellä ei juuri puolustuslaitteita ollutkaan - muutama betoninen konekivääriasema vain. Ei myöskään jatkuvia sotilaspartioita, ei miinoituksia, ei suunnitelmia - eikä edes hyviä karttojakaan.

      Ranskalaiset kenraalit ja marsalkat olisi varmasti ymmärtäneet Ardenneilla piilevän vaaran, jos olisi suvainneet käydä paikalla. Siellä oli hyvät tiet, joita pitkin panssarivaunut pystyivät ajamaan 50 km/h ja niitä ei voinut konekiväärillä pysäyttää.

      On tapana sanoa, että sotan voittaa se osapuoli, joka tekee vähiten virheitä. Mikään ei voisi paremmin asiaa todistaa kuin Saksan hyökkäys Ranskaan vuonna 1940.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista

Kirjoita nimellä.