Euroopan konsertti I

Euroopan konsertti I

Sna konsertti viittaa sopusointuun, samoin kuin vaikkapa sinfonia. Sinfonianhan oletetaan vallitsevan Venäjällä hengellisen ja maallisen vallan välillä.

Konsertti on konstikkaampi asia, koska siinä on enemmän jäseniä. Yksikin väärä nuotti saattaa särkeä kokonaisuuden ja valmistaa tietä yleiselle kakofonialle.

Euroopan konsertiksi sanotaan sitä tasapainojärjestelmää, joka vuoden 1815 Wienin kongressin jälkeen vallitsi Euroopassa. Milloin se päättyi, on kysymys sinänsä. Rajathan muuttuivat jo 1830 ja horjuivat pahasti vuonna 1848. Pyhän liiton ideologiasta säilyi silti jotakin ehkä vielä Nikolai I:n kuolemaan saakka 1855.

Ainakin Krimin sota merkitsi sitten jo enemmän kuin soraääntä ja siis kaiketi konsertin loppua, mutta vanhan sanonnan mukaan se kyllä edesauttoi Ranskaa pääsemään taas ensi viulun soittajaksi Euroopan konsertissa, joka taisi jo olla aika epäsointuinen.

Tuon sodan jälkeen tunnelma oli pilalla. Venäjää oli pahanpäiväisesti nöyryytetty ja se oli joutunut hyväksymään rajoituksia laivastolleen niin Mustalla merellä kuin Ahvenanmaalla. Molemmat demilitarisoitiin. Niin sanotulle suvereenille valtiolle  se oli aika kova pala.

Ja vuonna 1863 syttyi sitten taas Puolan kapina, johon Euroopan vallat, etenkin Ranska, kiirehtivät Venäjän suureksi närkästykseksi ottamaan kantaa. Interventiotakin valmisteltiin. Rauha säilyi, mutta kauna kasvoi, nimenomaan Venäjällä Ranskaa kohtaan ja päinvastoin. Preussi niin sanotusti chillasi, vai mikä se nykyinen termi onkaan.

Krimin sodan jälkeiselle eurooppalaiselle politiikalle oli tunnusomaista suuri liikkuvien osien määrä. Miltei mitä tahansa saattoi pitää mahdollisena siinä ympäristössä. Moraali merkitsi kansallisen edun edistämistä ja siinä pelissä käytettiin kaikkia shakin hienouksia ja juonia.

L.A. Puntilan teos Bismarckin Ranskan-politiikka on mielestäni ansiokas yritys kartoittaa tätä poliittista kenttää ja sen dynamiikkaa, jossa pitkän tähtäimen tavoitteet helposti peittyivät tarkkailijalta erilaisten manööverien alle.

Kuten tunnettua, Krimin sodasta 1853-1856 aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-1871 saakka Napoleon III:n Ranska määräsi Euroopassa tahdin tai ainakin siihen pyrki. Se ei ehkä ollut kapellimestari, mutta halusi ainakin olla sooloviulisti.

Sen perusintresseihin kuului Saksan hajanaisuuden säilyttäminen, mikä jo 30-vuotiesta sodasta saakka oli toiminut sen eduksi.

Kun Bismarckin Preussin politiikkaa kauhistellaan, harvemmin muistetaan Ranskan ruokahaluja, jotka tuohon aikaan aivan vakavasti kohdistuivat niin Luxemburgiin ja Belgiaan kuin Reinin vasempaan rantaan.

Jo ennen Krimin sotaa nämä havittelut olivat Saksan puolella antaneet aihetta ainakin laulupolitiikalle, jonka hedelmiin kuului tunnettu Reinin vahti. Saksalaisilla ei tuohon aikaan paljon muuta ollutkaan kuin laulunsa ja filosofiansa, kuten naljailtiin.

Yhtenäisestä suurvalta-Saksasta kyllä haaveiltiin, mutta saksalaiset ruhtinaskunnat eivät noin vain olleet kiinnostuneita liittymään Preussin johtamaan valtioon. Itsenäisyydestä luopuminen on aina vaikeaa, ellei valtio ole täysin rappeutunut. Tämänhän mekin tiedämme.

Sitä paitsi oli olemassa myös suursaksalainen virtaus Itävallan johdolla ja Preussin liian innokas yhdistämispolitiikka olisi piankin nujerrettu useamman valtion toimesta. Mutta miltei mitä vain pidettiin mahdollisena ja tuskin mitään liian halpamaisena tai kyynisenä.

Euroopan suurvalloista vain Venäjän kanssa Preussilla oli miltei pelkästään hyviä poliittisia muistoja. Venäjähän oli pelastanut sen Napoleonin sodissa uhanneelta täystuholta ja itse Venäjän virkamiehistössä ja upseeristossa oli saksalaisia valtava määrä. Kieltä osattiin siellä kaikkialla, vaikka ranska olikin varsinainen kansainvälisen yhteisön kieli.

Onkin aika huikea ja viime kädessä outo historian oikku, että juuri Saksasta ja Venäjästä piti sitten 1900-luvulla tulla veriviholliset.

Kaiken takanahan oli vuosien 1870-1871 sodassa nöyryytetyn Ranskan revansismi, joka synnytti Ranskan ja Venäjän välille liiton, joka jätti Saksan niin sanotusti vasaran ja alasimen väliin.

Wilhelm II:n tai paremminkin Nikolai II:n aikana tästä liitosta tuli poliittinen vakio, joka selkiytti Euroopan politiikan asetelmaa. Kun mukaan sitten 1900-luvun puolella liittyi vielä vastoin tapojaan Englanti, olikin kuvio valmis uudelle sodalle, josta tuli enää vain tekninen kysymys: miten ja milloin se olisi aloitettava?

Bismarckin ja Napoleon III:n aikana sota nähtiin luonnollisena osana politiikkaa. Useimmat eivät siitä sinänsä pitäneet ja jopa tanskalaisen kenraalin poika Helmuth von Moltke piti sitä sinänsä vastenmielisenä, mutta olihan luonnon järjestykseen kuuluvat asiat tunnustettava, piti niistä tai ei.

Diplomatiassa taas käsien sitominen vaikkapa lupaamalla pidättyä sotaisista pakotteista, olisi merkinnyt samaa kuin korttien paljastaminen pelissä. Sitä paitsi ainakin Bismarck Puntilan mukaan katsoi välttämättömäksi hyväksyä kaikki ne keinot, joiden käyttämistä valtioetu edellytti. Klassista machiavellismia siis, usein aika elegantisti muotoiltuna.

Tuon menneen maailman realiteetit tulivat vain mieleeni, kun mietin nykyistä Eurooppaa ja sen politiikkaa.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö ei nyt koostu palapelistä, jossa on enemmän tai vähemmän tasavahvoja osasia ja jonka laidalla tasapainoa vartioiva valta olisi valmiina aina käyttämään tilanteita oman etunsa edistämiseen. Niinhän Englanti teki aikoinaan.

 Kansainvälisen yhteisön kai ainakin haluttaisiin olevan nyt suljettu järjestelmä, joka valvoo ja koordinoi jäsentensä politiikkaa. Siihen ajatukseen taidettiin jo tottua.

Jonkinlainen Pyhän liiton järjestelmähän meillä olikin, silloin kun maailma vielä oli yksinapainen ja se aika sijoittuu 1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Kestihän sitä miltei yhtä kauan kuin sitä Wienin kongressin järjestelmääkin. Mutta kaikella on aikansa.