Klinge iskee taas

Bagatelleista sfääreihin

Matti Klinge, Päiväkirjastani 2017-2018. Siltala 2018, 251 s.

Kerrotaan että taistelussa seniliteettiä vastaan kannattaa joka päivä ahdistella aivoja liikkeelle, tavoittamaan vähäpätöistenkin asioiden laajoja merkityksiä.

Vasta se, joka blaseerautuneen teinitytön tavoin luulee jo kaiken kokeneensa ja kaiken tietämisen arvoisen tietävänsä, alkaa kuolla pystyyn, ainakin mikäli ikä lähentelee sataa vuotta.

Klinge ei kuulu näihin, kuten hänen ainutlaatuinen päiväkirjasarjansa todistaa. Tuleville tutkijoille on sivumennen sanoen tallennettu myös laajempi laitos, jossa sivuja on tuhansia ja taas tuhansia…

Klingen inhoajat pitävät tätä tietenkin tavanomaisena grafomanian ilmentymänä, mutta ei kirjoituksia kannata nonchaleerata sillä perusteella, että pitää kirjoittajaa ärsyttävänä, mihin hän taitaa hieman pyrkiäkin.

Klingen narsismi on hänen tavaramerkkinsä ja ainakin minun mielestäni sen tekee siedettäväksi se, että sen takana on myös todellista tietoa ja näkemystä, jos kohta –tietenkin- myös aukkoja sivistyksessä ja myös kommelluksia, joihin en viitsi puuttua. Epäolennaisia ne minusta ovat.

Onhan meillä tiedotusvälineet täynnä turhia julkkiksia ja jonninjoutavia narsisteja, joiden ajatuksista ei kannata maksaa penniäkään. Klinge aina sentään silloin tällöin kehittelee myös arkipäivän bagatelleista käsin laajempia näkymiä, joista voi löytää myös kultajyviä.

Aika on ajanut ohi Klingestä, sanoo moni ja näinhän se onkin. Entisen ordinariuksen maailma on kauttaaltaan ristiriidassa ajan hengen kanssa ja sepä juuri antaakin tarvittavaa jännitettä, joka tekee siitä kiinnostavan.

Alistuminen uuteen ja uljaaseen menoon ei tulisi päiväkirjurin mieleenkään, vaan hän käy kimppuun kuin terrieri. Kansalliskirjailijaa siteeraten, tyhmyydelle hän on vihainen kuin rakkikoira, Nummisuutarin Eskon esimerkkiä siis seuraten.

Tässä kohtaa on jo pakko sanoa, että olen hyvin monessa kohtaa samaa mieltä vanhemman kollegan kanssa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa julkista sanaamme: vielä pari vuosikymmentä sitten lehdet julkaisivat alakertoja, joissa oman alansa huippuedustajat saivat julkaista perusteelliseen asiantuntemukseen pohjautuvia näkemyksiään.

Nyt itsetyytyväiset ja alentuvat toimittajat ovat aidanneet lehtensä omiksi laitumikseen, joissa esittävät omaa, kyseenalaistamatonta viisauttaan.

Enempää vanhat kuin nuoret intellektuellit eivät enää saa sanaansa kuuluviin lehdissä. Ne eivät myöskään noteeraa suuria kansallisia tai akateemisia tapahtumia. Amerikkalaisuus leviää maassamme kuin tauti eikä vastavoimaa sille ole näkyvissä.

Klingeä on syytä pitää rohkeana. Hänen näkemyksensä geostrategian, etten sanoisi geopolitiikan merkityksestä Suomen ja Venäjän suhteiden historiassa on sen verran epämuodikas, että sen esittäjä saa varautua likasankokritiikkiin, mutta eihän tällä kannalla tarvitse ihan yksin olla.

Se mielipide, että historiantulkintojen kriminalisoiminen on aina väärin, ei enää olekaan yhtä itsestään selvä, kuin se oli Klingen nuoruudessa.

Historiannäkemysten politisointi ja itsekylläinen presentismi ovat parhaimmillaan osoituksia tyhmyydestä, mutta pahimmillaan niissä haisee amerikkalaisen kulttuurin omalla tavallaan totalitaarinen odööri. Klinge ei käytä tätä sanontaa, mutta ymmärrän hänen tarkoittavan samaa asiaa.

Amerikkalaisuuden tulkitseminen ennen muuta kalvinistiseksi kulttuuriksi ei ole Klingen omaa keksintöä, mutta harvoin sitä näkee meillä esitettävän. Joka tapauksessa se antaa kiinnostavan näkökulman siihen kulttuuriseen virtaukseen, joka on monella tapaa ristiriitainen oman traditiomme kanssa.

Toki ristiriitoja ja vaikutteita ei sinänsä kannata pelätä. Niistähän voi olla suurtakin hyötyä, mutta se edellyttää myös meiltä jotakin enemmän kuin pelkkää suuhun tuijottavaa ihastelua, käyttääkseni vaihteeksi venäläistä käännöslainaa.

Arvostan myös sitä suoruutta, jolla Klinge kertoo mielipiteensä vaikkapa Alvar Aallon töistä. Moni vähäpätöisempi henkilö pitää velvollisuutenaan ulvoa sutena susien joukossa ja yrittää nähdä neroutta sielläkin, missä on vain tyhjää mahtipontisuutta. Klinge ei tätä kuvaa kumarra.

Uutta minulle oli, ettei notoriseen kuuluisuuten noussut Gobineau tunnetussa teoksessaan rotujen (races) epätasa-arvoisuudesta (inegalité) välttämättä puhunutkaan biologisista roduista ja normaaliin, säädylliseen tapaan vakuutti, ettei missään tapauksessa pidä jokaista neekeriä typerämpänä kuin  on jokainen eurooppalainen.

Tätähän sinänsä edellyttää jo terveen järjen minimi. On myös toki ilmeistä, että rotua tarkoittavat sanat eivät tuolloin yleensäkään olleet biologisesti ymmärrettyjä sanan nykyisessä merkityksessä.

Jokin tietty suku tai perhe edusti ennen vanhaan omaa rotuaan, eikä asialla ollut mitään tekemistä suurten päärotujen biologian tai edes niiden alaryhmien kanssa. Tätä näkee myös Suomen kirjallisuudessa. Ajatellaanpa vaikka Veneh’ojalaisia tai erilaisia korpikansan kuvauksia. Oman kansan rodullisen paremmuuden ylistäminen sanan biologisessa mielessä on muuan eurooppalainen uutuus, joka alkoi vasta Gobineaun jälkeen.

Suomi 100-juhlavuosi oli jo ideana jokseenkin idioottimainen, mistä on pakko olla Klingen kanssa samaa mieltä. Kun hän kovasti paheksuu sitä, ettei itsenäistymisen ja kansalaissodan suuria kansainvälisiä yhteyksiä siinä noteerattu, on sen sijaan pakko olla hieman eri mieltä.

Kyllähän ne tulivat esille ja jopa selvästi aiempaa enemmän. Tässä suhteessa on edistytty sitten 1980-luvun, jolloin Klinge kyllä näytteli myönteistä osaa kirjoittaessaan Koivistolle puheen Ranskan vierailua varten: Maailmansota ja Venäjän romahdushan se oli se keskeinen vaikuttava syy…

Kirjassa on monia teräviä havaintoja ja kiinnostavia hypoteeseja. Oliko maamme kulttuurielämä todella paljon rikkaampaa 1960-luvulle saakka, josta alkoi provinsiaalistumisen kausi? Oliko Vanhan testamentin saattaminen kansan ulottuville suuri romanttisuutta ja eroottisuutta tuova impulssi? Onko meillä juuri nyt vaarana irtaantua saksalaisesta ja ranskalaisesta kulttuuripiiristä amerikkalaisen monokulttuurin hyväksi…?

Ainakin minä olen viihtynyt Klingen päiväkirjojen esseemaailmassa. Ei siellä ehkä aina ole suuria totuuksia tai viimeisteltyjä näkemyksiä tarjolla, mutta henkistä ketteryyttä osoittavia havaintoja ja kysymyksiä kyllä.

Oppinutta vanhuuden kitinääkin on kiinnostavampaa kuulla kuin vaikkapa sellaista nuorten ja sinänsä alallaan pätevien nuorten naisten ompeluseurapuhetta, josta puuttuvat niin särmät kuin laajat näkemykset. Julkinen sana suosii nyt jälkimmäistä ja Klingellä on sitäkin enemmän tilausta niille, jotka eivät sellaiseen tyydy.