Ruoskijakulkue I

Ruoskijakulkue I

Sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet

Psalmi 79

Puoli vuosisataa sitten, lukiessani keskiajan flagellanteista, se tuntui eksotiikalta, jollaista ei koskaan voisi olla omassa, sivistyneessä ympäristössämme. Olikohan sitä ollutkaan? Ehkäpä kronikat liioittelevat?

Nyt Ashura-päivän kulkueet ovat meillä arkipäivää ja niiden oudoksuminen tai peräti kritisoiminen olisi osoitus pimeästä suvaitsemattomuudesta.

Mutta tämä on vain yksi ilmentymä siitä suuresta kulttuurisesta prosessista, joka on tapahtunut tai päässyt uuteen vauhtiin juuri tuon viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana. Merkkejä siitä toki oli jo Spenglerin aikana. Häntä saanemmekin kiittää kulttuurin flagellantismin käsitteestä, ellen nyt väärin muista.

Joka tapauksessa kyse on lähes kaikki kattavasta ilmiöstä, jonka nykyään tapaamme jokaisella kulttuurin haaralla. Valkoisen miehen rakentama kulttuuri ei enää ylvästele ainutlaatuisilla saavutuksillaan, vaan häpeää ja katuu niitä, anoen itselleen rangaistusta.

Flagellanttien kulkueethan olivat aikoinaan ruttoa pelkäävien maallikkojen yrityksiä paeta Jumalan vihaa ja rangaistusta rankaisemalla itse itseään niistä synneistä, jotka omaatuntoa painoivat.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi nähdä asiassa jopa rienaavaa yritystä sovittaa syntinsä vähäpätöisemmällä rangaistuksella, kuin mitä kaikkivaltias oli niiden takia suuressa viisaudessaan syntisille varannut.

Mitä länsimaisen kulttuurin flagellantismiin tulee, näyttää siinäkin rangaistuksen eli tulevan maailmanlopun pelko näyttelevän taustalla ratkaisevaa osaa.

Ihminen, valkoinen mies, ryhtyi noidan oppipojaksi, mutta menestyi toimessaan oikeastaan liian hyvin. Hän oppi kyllä saamaan aikaan kaikenlaista hyvää yhä enemmän ja enemmän, mutta ei sen sijaan pysäyttämään alulle panemaansa kasvua. Ehkä nyt sitten olikin jo aika antaa ohjat niille, jotka eivät todistetusti koskaan olleet saaneet aikaan mitään vastaavaa?

Neil Ferguson teoksessaan Civilization, the West and the Rest, on erotellut seitsemän länsimaista ”sovellusta”, jotka vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että valkoinen mies kerran kehitti ylivoimaisen sivilisaation. Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

Näistä tiede on selvästi muita suurempi merkitykseltään, mutta suurimmatkin keksinnöt valuvat tyhjiin, ellei niistä tule innovaatioita.  Se taas saattoi tapahtua vain tietynlaisen kulttuurin piirissä.

Kun pää oli kerran avattu, oli matkijoilla tietenkin mahdollisuutensa, mutta se ei muuta sitä, että kaiken alulle panemiseen tarvittiin poikkeuksellisia jättiläishahmoja.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä kerran saatiin aikaan, tapahtui nimenomaan valkoisen miehen toimesta. Valkoisella naisellakin on tieteen nerojen joukossa hyvin vaatimaton asema, mitä ei tarvitse erikseen todistella.

Muilla sivilisaatioilla on toki ollut enemmän tai vähemmän samanlaisia asioita hallussaan, mutta mitään koko elämäntavan mullistavia, modernin maailman luoneita innovaatioita tai edes keksintöjä ne eivät kehittäneet.

Myöhemmin on sitten ollut paljonkin menestyneitä omaksujia ja edelleen kehittäjiä, mutta se uran aukaiseminen, jonka valkoinen mies toteutti, oli välttämätön ehto kaikelle, mitä sen jälkeen on tapahtunut, modernisaation sine qua non.

Kuten ruudin keksimisen ja sen myöhemmän valmistamisen välillä on oleellinen ero, on se myös minkä tahansa muun asian keksimisen ja sen myöhemmän matkimisen tai kehittämisen välillä. Keksimisen merkitys on mittaamattomasti suurempi kuin valmiin mallin matkimisen, mitä jälkeenpäin ei välttämättä ymmärrä. Siinä ovat vastakkain luova nerous ja pelkkä lahjakkuus.

Tältä kannalta on hyvin ymmärrettävää se hartaus ja suoranainen palvonta, jota henkisen ja aineellisen kulttuurin huipuille osoitettiin vielä puoli vuosisataa sitten. Miten valtava merkitys olikaan niillä saavutuksilla, jotka liittyivät vaikkapa Newtonin, Jennerin, Pasteurin, Liebigin ja vaikkapa Faradayn tai Maxwellin nimeen!

Mekaniikka, sähkö, kemia, biologia… ilman niitä ihmiskunnan elämä olisi tänä päivänä enemmän tai vähemmän sellaista kuin Hobbes sen kerran visioi: kurja, raakalaismainen ja lyhyt.

Suurmiesten aikaansaannokset ymmärrettiinkin aikoinaan niin suuriksi, ettei palvonnalle oikein tahtonut löytyä rajoja. Kansallisissa pantheoneissa he seisoivat ihailun ja kiitollisuuden kohteina jokaisessa maassa.

Ylivertaisen ihmispalvonnan taisi kehittää Venäjä tai oikeastaan Neuvostoliitto, jossa ajatus maanpäällisen paratiisin rakentamisesta ja suurmiehistä sen toteuttajina nousi valtionuskonnoksi.

Suurmiesten palvonta ei nyt ole läntisen sivilisaation piirissä pelkästään epämuodikasta, sellainen osoittaisi jo kerrassaan huonoa makua, mauvais ton, olisi joskus sanottu.

On kuvaavaa, että pelkästään sanayhdistelmä valkoinen mies herättää muodikkaassa, intellektuaalisia pretensioita omaavassa ympäristössä assosiaatiot kaikesta siitä pahasta, mitä ihmiskunta kehityksensä varrella on tehnyt.

On alkanut valkoisen miehen itseruoskinnan aikakausi.

Tämän itseruoskinnan, flagellantismin, muotojen ja ulottuvuuksien tarkastelu ei ole vailla mielenkiintoa.