Kova laki

Kova laki ja sen pehmennys

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava 2018, 233 s.

Viime vuosina on yhä enemmän ilmestynyt kirjoja vakoilusta, aihepiiristä, josta ennen tiedettiin vähän.

Syykin on ilmeinen. Yhä useammat arkistot ovat raottaneet oviaan myös niille, jotka ovat halunneet tutkia toisen maan alueella suoritettua vakoilua, tiedustelua, salaisia asiamiehiä ja luottamuksellisia kontakteja.

Onko näiden asioiden välillä eroa, on usein tulkintakysymys.

Tapana on ollut ja on, että jokainen taho suojelee vakoilijoitaan. Jopa Ison Britannian arkistoissa saattaa olla niihin liittyvissä asioissa 75 vuoden salassapitoaika ja jopa sadan vuoden karanteeni tunnetaan siinä maassa. Ehkä sekin liittyy vakoiluun.

Sitä paitsi asiakirjojen julkisuudella saattaa olla rajoituksia, jotka merkitään latinalaisella termillä caveat (varoitus). Sellainen voi olla vaikkapa for British/US eyes only! Joissakin tapauksissa salaisuusaste voi olla pelkkää luottamuksellisuutta.

Salakähmäisyyden huippu lienee saavutettu entisessä Neuvostoliitossa, jossa salaisimmat paperit toimitettiin perille kuriiripostissa ja oli aina lukemisen jälkeen poltettava.

Jostakin syystä niitä kyllä yhä löytyy arkistoista ja jopa ulkomaalaisetkin ovat jonkin verran niitä päässeet lukemaan, vaikka asioista on kulunut vasta vaivaiset puoli vuosisataa tai hieman enemmän. Mutta ainakin osittainhan se johtui tuosta vuoden 1991 vallankumouksesta.

Yhtä kaikki. Salaisuus on ankara asia. Sodan aikana sellaisen paljastaminen on petos koko omaa kansaa ja valtiota vastaan, ainakin mikäli se merkittävästi auttaa vihollisen toimintaa sitä vastaan.

Kuolemantuomiohan se sellaisesta tulee ja harva taitaa siinä tilanteessa syyllistä paljon sääliäkään. Ne kun ovat miehet silloin henkensä kaupalla rintamalla. Heidän hyväkseenhän kaikki tehdään ja kaikki kärsitään.

Kuten sanotaan, lex dura, sed lex. Lakia on sovellettava, vaikka se olisi ankarakin. Muutenhan suistutaan mielivaltaan ja kukaties vielä anarkiaan.

Ongelmaksi kuitenkin jää se, ettei laki ole sama kuin oikeus tai kohtuus, ei siitäkään huolimatta, että vanhan Ruotsin lain tuomarinohjeissa muistutetaan, ettei se voi olla niiden vastakohtakaan.

Elon tiemme on täällä kuitenkin joskus mutkikasta, kuten runoilija on sanonut.

Max von Hellensin kohdalla tapahtui siten, että hän kertoi ilmeisen salassa pidettäviä tietoja vieraan vallan, eli Yhdysvaltojen asiamiehelle sodan aikana.

Nyt kuitenkin oli niin, ettei Suomi ollut sodassa Yhdysvaltojen kanssa, vaan päinvastoin koetti kaikin tavoin viljellä suhteitaan siihen suuntaan.  Toisaalta Yhdysvallat oli vihollisen liittolainen.

Koska varmuus Saksan voitosta alkoi huveta jo talvella 1941, oli sitäkin tärkeämpää pitää yllä sitä vanhaa goodwilliä, jota Suomi Amerikassa nautti sekä velanmaksun että talvisodan ansiosta. Tulevassa rauhankongressissa -kukapa olisi voinut kuvitella, ettei sellaista edes tule- tiedettiin Yhdysvalloilla olevan vahva asema, luultavasti kaikkein vahvin.

Vapaaherra Maximilian von Hellens kuului jo ensimmäisen maailmansodan veteraaneihin, joskin oli siellä taistellut hyvin nuorena, mutta sentään saanut yrjönristin, joka Mannerheimillekin oli hänen eniten arvostamansa kunniamerkki.

Kuten sotamarsalkka, myös von Hellens tunsi tiettyä antipatiaa Saksaa kohtaan jo ensimmäisen maailmansodan perinnön takia. Hänellä se ilmeisesti myös vaikutti toimintaan toisessa maailmansodassa.

Vanha ”ryssänupseeri” oli jo maailmansotien välisenä aikana joutunut Suomen armeijan tiedustelutehtäviin, kuten monet muutkin kollegansa. Ne hän ilmeisesti hoiti moitteettomasti.

Jatkosodassa von Hellens toimi majurin arvoisena upseerina ensin päämajassa ja sitten rintamalla. Rintamalla hän sai saksalaisilta ryhmitystietoja, joita välitti Yhdysvaltain tiedustelumiehelle.

Seurauksena oli kuolemantuomio, niin ystävällismielinen maa kuin USA olikin. Tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä presidentti Ryti tiesi, että sen vahvistaminen olisi haitannut suhteita suureen läntiseen demokratiaan. Asia sanottiin hänelle suoraan.

Konttisen ja Vitien kirja kertoo paitsi von Hellensin tarinan, myös paljon oheistietoa aikakauden vakoilumaailmasta ja vähän muustakin. Osin tausta on aika leveällä pensselillä maalattua ja joskus tulee kysyneeksi, onko kaikki taustoittaminen siinä laajuudessa ollut tarpeellista. Voi hyvin olla, että onkin.

Itse von Hellensistä ja hänen tapauksestaan ei kerrottavaa oikeastaan valtavasti kerrykään, mutta se on kyllä kiinnostavaa. Hellens nimittäin värvättiin heti sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission logistiikkapäälliköksi verrattain laajoin valtuuksin. Kuolemansellin jälkeen muutos on varmasti tuntunut merkittävältä.

Päähenkilö ei kuitenkaan ollut elämänsä saldoon kovin tyytyväinen, mikä ilmenee hänen testamentistaan, jonka autenttisuutta lukijan on syytä pitää ilmeisenä, koska kirjoittajatkaan eivät sitä fiktioksi mainitse.

Viina ja huumeet, joita sodan jälkeen oli aika lailla liikkeellä, söivät miestä, joka oman arvionsa mukaan oli lähtenyt väärälle uralle, niin yrjönristin ritariksi kuin päätyikin.

Sotilaan ammatti paljastui kauheaksi, mutta siinä oli jatkettava. Mieleen tulee muuan Mannerheimin kirje ensimmäisen maailmansodan ajalta, jolloin hän tilitti samantyyppisiä tuntoja.

Minusta kirja on kiinnostava lisä aihepiirinsä käsittelyyn. Tietty määrä huolimattomuusvirheitä siitäkin löytyy. Esimerkiksi Ryssänupseerit-teoksen on kirjoittanut Mirko eikä Mika Harjula. Ja se räätälikatu Lontoossa on Savile Row.