Koordinaattien muutokset

Koordinaatiston muutokset ja naapurimaat

Luulen, että meidän kannattaa yrittää nähdä oma maamme ja kansamme ikään kuin topologisena pisteenä avaruudessa, suhteessa toisiin kansoihin. Se auttaa historiamme asianmukaista tajuamista.

Vaikka maantieteellisesti sijaintimme säilyy aina suunnilleen samana, on kulttuurinen sijaintimme suhteessa muihin koko ajan ollut ja on yhä suhteellisen nopeasti liikkuvassa tilassa.

Ottakaamme nyt vaikkapa yksi naapuri kerrallaan. Joskus sijaitsemme jossakin suhteessa sen alapuolella, joskus taas yläpuolella, joskus liikumme sen edellä, joskus sen jäljessä.

Muuttujia on epälukuinen määrä, jopa loputtomasti, mutta me ihmiset tietenkin kiinnitämme huomiota eli havaitsemme vain muutamia tärkeinä pidettyjä kerrallaan.

Ottakaamme vertailukohteeksi Venäjä ja näkökulmaksi urheilu.

Suomesta tuli urheilun ihmemaa jo 1900-luvun alussa ja olimme selvästi Venäjää parempia, ainakin Tukholman olympialaisissa vuonna 1912.

Sen jälkeen Neuvostoliitoksi muuttunut naapuri pysyikin erossa koko olympialiikkeestä aina sodanjälkeiseen aikaan saakka. Tämä olikin aikaa, jolloin suomalaisille ei oikein löytynyt vastusta. Me olimme urheilun suurvalta, Neuvostoliitto ei ollut.

Myöhemmistä ajoista ei sitten juuri kannata puhuakaan, ellei halua mieltänsä pahoittaa. Urheilijamme ovat enimmäkseen pelkkiä surkimuksia, kaikkien maiden penkkiurheilijoiden silmissä. Venäläiset taas loistavat palkintosijoilla alalla kun alalla.

Tai ottakaamme nyt esimerkiksi aineellinen toimeentulo, elintaso.

1800-luvulla Venäjä oli leveän leivän maa ja Suomessa taas elettiin hyvin vaatimattomasti. Esimerkiksi Fadei Bulgarin ihmetteli vuonna 1808 suomalaisen aatelin tavattoman vaatimatonta elämäntapaa. Syrjäseutujen rahvaasta nyt ei kannattanut puhuakaan. Se eli kädestä suuhun ja aina 1860-luvulle saakka myös nälänhädän vaarassa.

Mainittuna aikana Pietarissa järjestettiinkin arpajaisia Suomen nälänhätäisten auttamiseksi, mutta logististen ongelmien takia mikään apu ei voinut pelastaa suurta osaa kansastamme.

Kun Aleksanteri II:n uudistuskauden päihdyttämät suomalaiset alkoivat osoittaa levottomuuden merkkejä omien valtiopäivien kokoontumista odotellessa, palautti uuden tyylin lehtimies Mihail Katkov heidät järjestykseen: suomalaisten ei kannattaisi kovin paljon uhota, sillä heidän maansa kuuluu Euroopan köyhimpiin ja intelligenssinsäkin puolesta he ovat häntäpäässä. Olisi paras vain jokaisessa iltarukouksessaan kiittää venäläisiä.

Rotutiedehän otti juuri ensi askeleitaan ja suomalaisten ominaisuuksista voitiin heti sanoa, ettei esimerkiksi valtiota muodostava kyky kuulunut sen ominaisuuksiin. Suomalaista valtiota ei ollut missään eikä tulisi olemaankaan, joten sen kohtalona oli kuulua jonkin itseään lahjakkaamman kansan alaisuuteen.

Ruotsi oli tässä suhteessa sille kuolemaksi, sillä pienenä kansana se ei olisi voinut sietää yhteydessään kilpailijaa. Venäjä taas oli kyllin suuri voidakseen suoda suomalaisille täyden etnografisen itsenäisyyden ja muustahan heidän olikin turha uneksia. Tämä oli normaali slavofiilinen näkemys.

Itse asiassa tässä olikin se hylly, jolle suomalaiset sijoittautuivat. Venäläisyyden ylivoimaisuus väikkyi kansallisena vaarana, joka ennemmin tai myöhemmin aktualisoituisi. Siihen mennessä oli suomalainen kulttuuri kehitettävä elinkelpoiseksi ja viriiliksi.

Se oli nationalismimme suuri tehtävä ja snellmanilaisittain siihen kuului myös taistelu ei-suomenmielistä ruotsalaisuutta vastaan, venäläisten tuella.

Tästä suomalaisuuteen kohdistuvasta potentiaalisesta uhasta kirjoitti muuan Hämäläinen-lehden lukija vuonna 1883:

”Mutta jos nyt niin on, ettemme voi säilyttää valtiollista itsenäisyyttämme, taidankin ennemmin tulla läheiseen yhteyteen venäisten kuin ruotsalaisten kanssa”, miettinee joku.

Tämä olisi suomalaisen rodun perikato. Venäläinen on luonnoltansa vilkkaampi ja älyltänsä terävämpi sekä hoksaavampi kuin suomalainen.

Ennenkuin Matti on ennättänyt pyörähtää ympäri, on Iivana jo kymmenen kertaa pistänyt hänet pussiin. Hän on myös joutuisampi työmies ja tulee vähemmällä muonalla toimeen. Kun vielä otetaan huomioon hänen petollinen luontonsa, huomaa, ettei suomalainen voi kestää hänen rinnallaan taistelussa olemista. Tämän todistaa meidän veljesheimotkin Venäjällä, jotka ovat jääneet takapajulle. He ovat ilman siitä jo mieleltänsäkin venäläisiä, heidän ja meidän välille asettaa heidän uskontonsa suuren juovan…

Muistamme, että Matti ja Iivana olivat Topeliuksen Maamme-kirjassa esittämiä suomalaisen ja venäläisen stereotypioita eli ideaalityyppejä.

Me onnistuimme, mitä voi pitää ihmeenä. Vielä vuoden 1883 näkökulmasta katsoen oli hyvin vaikeaa nähdä kansakunnan rakentamisessa onnistumisen mahdollisuuksia maalla, joka oli yhä hyvin köyhä, vaikka nyt hyvää vauhtia kehittymässä. Venäjän loppumattomat rikkaudet ja ihmismassat olivat meitä vastassa ja meillä oli vain kulttuurimme, joka sekin oli yhä kovin vaatimaton.

Myöhemmin suomalaisilla on, yllättävää kyllä, sitten ollut tilaisuus katsella venäläisten köyhyyttä ja kurjuutta pitkin nenänvarttaan, erityisesti 1920- luvun ja 1980-90-lukujen romahduksen aikoihin ja jppa muulloinkin. Neuvostoaikana maamme yleensä kuului keskivertovenäläisen silmin kadehdittavan hyvinvoinnin maailmaan johtuen sosialistisen talouden erikoispiirteistä.

Nyt tämäkin tilanne on suuresti muuttunut, vaikka ne, jotka eivät käy Venäjällä, eivät näytä asiaa ymmärtävän.

Koska sijaintimme Venäjään nähden on koko ajan olennaisestikin muuttunut niin talouden, politiikan, kulttuurin kuin muiden keskeisten asioiden suhteen, emme hevin pysty ymmärtämään, miten totaalisesti erilainen tuon asian tilanne joskus aiemmin ja jopa vielä melko äskettäin oli.

Muuan tällainen, historian myöhempien kerrosten alleen peittämä alue on suomalaisten ja venäläisten välisten hyvien suhteiden kausi, joka käsittää suurimman osan 1800-lukua, alkaen Aleksanteri I:n siunatusta hallinnosta, jonka ansiosta meille muun muassa palautettiin Karjala ja osa Savoa.

Aikakauden merkittäviin piirteisiin kuului se ihailu, jota Pietarin kaltainen modernisuuden kärjessä kulkeva maailmankaupunki herätti suomalaisissa kävijöissä.

Ne 1800-luvun loppupuolen kuvaukset Pietarista ja Moskovasta ja muualtakin Venäjältä, joita lehdistömme tuohon aikaan julkaisi, ovat vilpittömän ja luontevan ystävällisiä ja vailla kaikkea kaunaisuutta, vaikka silloin tällöin muistetaankin mainita maamme yllä makaava varjo, kuten edellä olevassa Hämäläisen jutussa.

Myös poliittisluontoiset kiistat värittivät jo niin sanottua yleistä mielipidettä 1800-luvun jälkipuoliskolla ja etenkin 1880-luvulta alkaen, jolloin niin sanottu perustuslakikiista tuli julkiseksi.

Myös Suomen liberaalien aika uskomaton idea julistaa suuriruhtinaskunta puolueettomaksi Venäjän ja Englannin välisessä sodassa (jota ei tullut) oli omiaan turmelemanaan suhteita.

Samaan aikaan sanomalehtiemme reportaasit Venäjältä todistivat yksimielisesti, ettei yksittäisten venäläisten keskuudessa ollut mitään kaunaa Suomea kohtaan, vaan siitä hyvin yleisesti pidettiin.

Poliittiset kiistat kuuluivat politikoitsijoiden maailmaan.

Tilanne taisi kuitenkin muuttua 1900-luvun puolella, kun terroristien havaittiin pesiytyneen maahamme. Aiemminhan Suomi oli aina demonstroinut lojaalisuuttaan ja keisarit olivat nimenomaan Suomessa voineet tuntea olevansa turvassa heitä rakastavan kansan keskuudessa.

Passiivinen ja etenkin aktiivinen vastarinta olivat luoneet uuden tilanteen. Nyt suomalainen nationalismi myös kykeni vastaamaan siihen aggressiivisen venäläisyyden haasteeseen, kun se kerran tuli.

Niinpä valtakunnanduumassa -siis Venäjän kansaa edustavassa laitoksessa- saatiin vuonna 1912 läpi niin sanottu yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan venäläisillä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, on samat oikeudet maassamme kuin kantakansallisuudellakin.

Se oli monikulttuurisuuden suuri päänavaus se…

Nyt nämä naapurikansat sijoittuivat jo aivan uudella tavalla toisiinsa nähden. Konfrontaatio oli tullut ja jatkui kauan.