Merenkulkijan seikkailuja

Tuli reissu heitettyä

Гаральд Граф, Моряки. Очерки из жизни морского офицера (1897-1905 гг.). Библиотека альманаха «корабли и сражения», СПб 1997, 223 с.

Harald (Garald) Grafin yhdestä muistalmakirjasta on jo tullutkin kirjoitettua (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ). Tässä toisessa kirjassa meriupseeri kuvaa nuoruuttaan, opiskeluaan, valmistumistaan kadetista mitšmaniksi (aliluutnantti) ja etenkin pitkää purjehdusta Pietarista Tsušiman salmeen, laivan tuhoa ja sotavankeutta.

Graf on mainio kirjoittaja, joka loihtii vuosien takaa lähes aistittaviksi kaikenlaisia arkielämän sattumuksia ja tunnelmia. Hän ei ole niitä, jotka keskittyvät vain niin sanotusti olennaiseen eli taistelutehtävän täyttämiseen. Itse asiassa se ei häntä näytä erityisesti kiinnostaneenkaan.

Grafin reissu Tsušimaan ja rautateitse takaisin oli muutenkin erikoislaatuinen. Toisin kuin päävoimat eli amiraali Rožestvenskin eskaaderi, hän ei kiertänyt Hyväntoivonniemeä, vaan kulki Suezin kanavan kautta. Hänen laivansakaan ei ollut varsinainen taistelualus, vaan suuri rahtilaiva, jossa kyllä oli muutama pieni tykki ja perässä Andreaksen lippu.

Sotalaivahan Irtyš siis kuitenkin lippunsa perusteella oli ja sai myös viholliselta sen mukaisen kohtelun. Nuoret upseerit pitivät myös olennaisen tärkeänä, ettei lippua laskettu antautumisen merkiksi, vaan laiva jätettiin uppoamaan lippu liehuen, Japanin maan tuntumassa.

Itse laivan jättämistä kirjoittaja kuvaa suorastaan liikuttavasti. Vainajaksi muuttuva laiva ei näytä pelkältä sieluttomalta rautalaatikolta, vaan olennolta, joka on jollakin henkisellä tavalla sidoksissa miehistöön… Voi ”Irtyš-”raukka, kauaa et palvellut Venäjän laivastossa, kauan ei liehunut perässäsi Andreaksen lippu…

Laiva oli saanut useita osumia, eikä vuotoja lopulta kyetty hallitsemaan. Itse se ei kevyillä tykeillään kyennyt mitenkään vastaamaan tuleen.

Kunnia siis pelastettiin ja sellainenhan vaatii aina uhreja. Tässä tapauksessa kaatui 12 miehistön jäsentä ja haavoittui 3 upseeria, 2 konduktoria ja 30 matruusia. Konduktori oli melko tuore arvoaste miehistön ja upseeriston välissä.

Sotavankeus, ainakin upseereille, osoittautui sangen siedettäväksi, vaikka venäläisiä aluksi harmittikin se, että heitä kuljetettiin paikasta toiseen näytteillä, japanilaisten töllisteltävänä.

Japanilaiset olivat kuitenkin hyvin korrekteja ja aina kohteliaita ja vankeja ruokittiin ja majoitettiin hyvin. He saivat myös päivällä vapaasti liikkua kaupungilla ja pääsivät niin geishataloon kuin prostituoitujen kortteliin. Alkoholia he saivat ostaa ja nauttia rajoituksetta.

Rahaa taas saatiin sekä Venäjältä että itse mikadolta. Aikaa kulutettiin muun muassa tennistä pelaamalla. Geishoja ja prostituoituja lukuun ottamatta suhteet japanilaisiin jäivät aika pinnallisiksi. Tuo kansa tuntui jotenkin vieraalta ja kaikessa ahkeruudessaan ja tunnollisuudessaan isännät vaikuttivat muurahaisilta.

Toista se oli, kun päästiin takaisin Venäjälle, Siperian radalle. Siellä juna alkoi yhtäkkiä jarrutella ja kiihdytellä holtittomasti ja jopa katkesi keskeltä, jättäen joitakin vaunuja tuntemattoman kohtalon haltuun. Syyksi selvisi, että niin veturinkuljettaja kuin lämmittäjä olivat ympäripäissään…

Vallankumoukselliset olot Venäjällä olivat muutenkin ikävät ja upseereille vaaralliset. Itse asiassa alempiarvoiset eli miehistö aikoi heittää heidät laidan yli jo matkalla Japanista Vladivostokiin. Vain ankara myrsky, joka pakotti maakravut makuulle, esti suunnitelman.

Kuten sanottu, arkipäivän sattumusten kuvailu on kirjan kiinnostavin puoli. Kirjoittaja kuvaa, miten keisari saapuu kadettikouluun sodan sytyttyä ja ylentää vanhimmat kadetit upseereiksi. Ylhäisestä vierailusta riemastuneet tuoreet upseerit juoksevat keisariparin reen perässä talvipalatsiin saakka, jossa hallitsija heitä ystävällisesti nuhtelee ja tarjoaa kuumaa teetä ja viiniä. Sinellit toimitetaan viluisille upseerinplantuille jälkijunassa.

Kadettielämästä kirjoittaja kuvaa myös kesäisiä leirejä Suomen rannikolla. Kotka nousee esimerkiksi täysin tylsästä paikasta, jossa on vain yksi ravintola ja yksi kahvila ja tuppisuisia suomalaisia. Sunnuntaisin ei ole niitäkään. Muuten paikallinen kesä ja luonto kyllä miellyttävä ympäristö.

Kun Graf monien kurssitoveriensa kadehtimana pääsee matkalle kohti Vladivostokia, hän saa ihmetellä amiraliteetin touhuja. Valtavassa laivassa ei ole oikeastaan mitään laivaston tarvitsemaa, vain 12000 paria saappaita ja hieman hiiltä. Vajassa lastissa se mukeltaa hurjasti Pohjanmerellä ja hieman muuallakin.

Lastia toki tulee myöhemmin. Annamista eli nykyisestä Vietnamista  pyydystetään ja otetaan mukaan sata härkää laivaston eläväksi evääksi. Kun laiva uppoaa, vain yksi lehmä onnistu uimaan rantaan, joka on kymmenen mailin päässä.

Kirjoittaja joutuu muutenkin moniin erikoislaatuisiin tilanteisiin, muun muassa hakiessaan laivalle rahaa, suurta salkullista kultarahoja, joita hän sitten joutuu kuljettamaan pitkiä matkoja ennen kuin tavoittaa taas laivan.

Kuuluisin Irtyšin upseereista oli luutantti Schmidt, sama mies, jonka nimelle omistettu silta oli vielä hiljattain Pietarissa. Nythän se on nimeltään Marian ilmoituksen silta eli Blagoveštšenski most. Schmidthän tunnetusti johti matruusien kapinaa Mustan meren laivastossa. Irtyšillä hän palveli vain Suezin kanavalle saakka.

Schmidtin uusi vallankumouksellinen rooli tuli kaikille Irtyšin kollegoille suurena yllätyksenä. Siellä hänet tunnettiin lojaalina ja miellyttävänä kollegana, jolle Venäjän aseiden kunnia oli yhtä tärkeä kuin kaikille muillekin.

Muuten, kirjoittaja kertoo herättäneen suurta tyrmistystä, kun havaittiin amiraali Nebogatovin johtamien vanhojen taistelulaivojen antautuneen ja tulleen liitetyksi vihollisen laivastoon.

Suomalaisen kontra-amiraali Enqvistin johtaman ristelijäeskaaderin pakoa hän ei mainitse. Sehän pelastautui luultavasti varmalta tuholta, mikä ehkä ei ollut kunniakasta, mutta ei myöskään vihoviimeisen häpeällistä, kuten antautuminen olisi ollut.

Sellainenhan oli tuon ajan kunniakoodeksi, mutta se olikin aikaa, jolloin kaksintaisteluita järjestettiin suorastaan virallisesti rykmentin kunnian puhdistamiseksi. Moinen oli aina aiemmin ollut kiellettyä, ainakin virallisesti.

Ajan hengessä tuntuu olleen jotakin arkaaista liioittelua, joka jostakin syystä kehittyi kaikkein pisimmälle juuri samaan aikaan, kun itse armeijan ja laivaston kokoonpano muuttui yhä kansanomaisemmaksi.

Mahtoiko Tsušima lopultakin hieman raitistaa asenteita? Ainakin se ravisteli itsekylläistä asevoimien johtoa perusteellisesti.