maanantai 26. elokuuta 2019

Puolinaisiahan täällä ollaan


Puolinaisuuden ongelmia

Aleksandr Puškin palveli aikoinaan Mihail Vorontsovin alaisuudessa. Isäntä oli etevä uraohjus ja hänellä oli myös kansainvälistä kokemusta, olihan hän Englannissa vaikuttaneen venäläisen kauppiaan poika ja anglomaani, joka tiesi, millaista Englannissa oikeasti oli.
Hän oli myös palvellut venäläisten miehitysjoukkojen komentajana Ranskassa, sitten Novorossijan kenraalikuvernöörinä ja Kaukasian käskynhaltijana.
Ura oli loistava, kreivistä tuli ruhtinas ja sittemmin vielä aronimeltään kaikkein loistavin ruhtinas (svetlejši knjaz), jollaisia Venäjän historiassa on ollut aniharvoja. Yleensä muistetaan vain Kutuzov.
Mainio mies siis oli tämä keisarin satraappi, mutta nuori runoilijanplanttukaan ei ollut niitä, jotka kuvia kumartavat.
Puškinin laajasta epigrammikokoelmasta löytyy myös Vorontsoville osoitettu häijyys:

Полу-милорд, полу-купец,
полу-мудрец, полу-невежда
Полу-подлец, но есть надежда,
что будет полним наконец

(puol’ herra on, puol’ kauppias,
puol’ tolvana, puol’ nerokas
puol’ lurjus on, vaan uskotaan,
voi täydeks tulla aikanaan…)

Kuten Puškinin teksteissä yleensä, tässäkin voinee havaita ajatonta viisautta. Tämän maailman suuruudet ovat useinkin vain puoliksi todella suuria. Inhimilliset vajavuudet itävät heissä, kuten kaikissa muissakin ja saattavat lopulta saada ylivallan ja tehdä rumaa jälkeä.
Suuren maailman miehellä voi jopa olla erityinen kiusaus päästää minänsä mitättömimmät piirteet kasvamaan huimiin mittoihin. Quod licet Iovi, non licet bovi
Mutta sittenkin myös suurten kataluus ja lurjusmaisuus pysyy olemukseltaan saman kuin pientenkin.
Toki muistamme, miten ne, joita Stalin oli huvikseen riepotellut, kertoivat myöhemmin kokemuksistaan tietyllä ylpeydellä: teki se todella roisisti, mutta sepä olikin itse isäntä, ja minä olin se huomion kohde kaikista maailman ihmisistä. Kekkonen sai aikanaan jo lähes tuohon verrattavan aseman.
Kun Putin antoi Helsingissä odotuttaa itseään kaksi tuntia asiasta ilmoittamatta ja anteeksi pyytelemättä (ainakaan lehdistön välittämän version mukaan), oli kyseessä tietenkin härski epäkohteliaisuus. Sellaista kuvaamaan sopii mielestäni erinomaisesti myös Puškinin Vorontsovista käyttämä termi podlets, joka kyllä lähinnä viittaa epäreiluuteen. Miksei teemaan sopisi myös pošljak, joka viittaa lännessäkin tunnettuun pošlostin käsitteeseen.
Kuten täsmällisyys on kuninkaiden kohteliaisuutta, on isäntien simputtaminen lurjusmaista. Asia ei muutu siitä miksikään, kuka lurjuksen rooliin ryhtyy. Jos näin tekee maansa virallisena edustajana, on asia tietysti vielä erityisen ruma.
Mutta sellaisenaan asia on toki bagatelli. Olisi tyhmää antaa sellaisten määrätä mielikuva koko Putinista, saati hänen edustamastaan maasta.
Huomatkaamme myös, mitä Puškin sanoi Vorontsovista: tämäkin oli vain puoliksi lurjus. Hänellä oli ilmeisesti paljon myös erinomaisia ominaisuuksia, jotka vain eivät olleet päässeet kokonaan vallitseviksi.
Olennaista lienee joka tapauksessa ollut, ettei myöskään lurjusmaisuus ollut päässyt kaikkea määrääväksi ominaisuudeksi.
Joskus tuntuu siltä, että etenkin julkisella sanalla oin taipumusta monomaanisuuteen. Jos joku joutuu sen hampaisiin, niin hän ei saa mitään armoa. Jos hän on konna, niin hän oin sitten kokonaan konna.
Saattaa olla, että ns. yleisen mielipiteen onkin mahdotonta nähdä tämän maailman mahtajissa muuta kuin yksiulotteista pahuutta tai hyvyyttä.
Joku Trump, Putin, Orban tai Salvini ovat vain hirviöitä, kun taas heidän vastustajansa ovat kaikissa suhteissa kelpo ihmisiä.
Onhan tämä ihan ymmärrettävää. Ei mopolla mahottomia.
Kun tässä nyt on kirjallisesti aloitettu, niin lopetetaankin sitten samaan tyyliin.
Bulat Okudžava kuvaa eräässä laulussaan sitä miten perhe kuvauttaa itseään Puškinin patsaalla, siis hänen taustaansa vasten.
Asetelma on itse asiassa aika huikea:
На фоне Пушкина снимается семейство.
Как обаятельны, для тех, кто понимает,
Все наши глупости, и мелкие злодейства,
На фоне Пушкина, и птичка вылетает.

Puškinin patsaalla on kuvauksessa perhe
ja miten ihania, jos ne ymmärrämme,
on sen kaikki pienet tyhmyydet ja häijyys,
kun taustalla on Puškin ja lintu poies lentää

Mutta sehän on syytä kuunnella: https://www.youtube.com/watch?v=uvZiCW4v1p0 .
Niin, että suhteellista tämä kaikki on, myös tyhmyydet ja häijyydet. Ne ovat aina vain osa tarinaa.

3 kommenttia:

  1. "ne, joita Stalin oli huvikseen riepotellut, kertoivat myöhemmin kokemuksistaan tietyllä ylpeydellä: teki se todella roisisti, mutta sepä olikin itse isäntä, ja minä olin se huomion kohde kaikista maailman ihmisistä. Kekkonen sai aikanaan jo lähes tuohon verrattavan aseman."

    Erityisesti Stalinin osalta miettii, missä määrin tässä (esim. kuuluisa Hrustsevin kopak-tanssittaminen) oli kysymys harkitusta vallankäyttämisestä alaisten pitämisessä varpaillaan. Diktaattorien pahin uhka tulee yleensä lähipiiristä, siksi se on paras pitää keskenään hajautettuna ja varppeilaan - sekä varalta määräajoin vaihtaa.

    VastaaPoista
  2. "Hänellä oli ilmeisesti paljon myös erinomaisia ominaisuuksia, jotka vain eivät olleet päässeet kokonaan vallitseviksi. Olennaista lienee joka tapauksessa ollut, ettei myöskään lurjusmaisuus ollut päässyt kaikkea määrääväksi ominaisuudeksi."

    Eikö tässä ole erinomainen kuvaus ihmisestä: puoleksi enkeleitä, puoliksi perkeleitä, kykenemättömiä niin täydelliseen hyvään kuin täydelliseen pahaankaan.

    Median monomaanisuus tulee käsitykseni mukaan amerikkalaisesta kulttuurista, jossa sankarit ovat sankareita ja roistot täydellisiä roistoja. Tämä taas perustuu tuon kulttuurin kalvinistiseen taustaan. Kalvinismille luonteenomaista on ennaltamääräytymisoppi: pelastetut on ennen aikoja alkua valittu, samoin kadotetut eikä tuota valintaa voi millään ihmisteolla muuttaa. Siksi roistoja saa ruimia vapaalla kädellä.















    VastaaPoista
  3. Aapeli, muistinvaraisesti: "Hyviä on vähän, pahoja on vähän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.