Eipä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä

Menneisyys on vieras maa

Muuan olulainen professori pahoitti taannoin mielensä siitä, että opiskelijat olivat ripustaneet seinälleen Mannerheimin kuvan. Ehkäpä joku Che Guevara olisi ollut otollisempi, en tiedä.

Joka tapauksessa, uutisten mukaan hänen mielikuvissaan Mannerheim oli se suurlahtari, jonka omallatunnolla oli tuhansien syyttömien teloittaminen vuonna 1918.

Näinhän ei voida sanoa, jos asioita hieman tarkemmin katsotaan, mutta epäilemättä Mannerheim kyllä symbolisoi tuota voittanutta valkoista valtaa, joka toki syyllistyi raakaan terroriin.

Mutta Suomen kansa, enempää kuin Mannerheimkaan eivät jämähtäneet vuoteen 1918. Se demokratian elpyminen, joka maassa tapahtui, on tavattoman tärkeä prosessi. Se jää helposti huomaamatta niiltä, jotka jäävät tuijottamaan vain niin sanotusti seksikkäitä aiheita, joissa on sitä dramatiikkaa.

Talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssä Mannerheim ilmeisen harkitsemattomasti julisti, että nyt syttynyt sota on sitten Vapaussodan jatkoa. Aivan samoin julisti myös Suomen kommunistinen puolue samaan aikaan.

Mutta eihän se sitä ollut. SKP väitti, että kansalaissota on alkanut ja sen tukena on nyt ”voittamaton puna-armeija” ja siksi se saattoi luottavaisesti vakuuttaa voittonsa olevan varma.

Mutta tuon hirmuisen armeijan lisäksi muita kannattajia sillä ei ollutkaan ja se oli lopultakin aika tärkeä juttu. Suomessa ei syttynyt minkäänlaista vallankumousta kansalaissotaa, toisin kuin Neuvostoliiton propaganda julisti.

”Kansanhallituksen” tueksi haalittu Kansanarmeija koostui niistä suomalaisista, jotka olivat rajan itäpuolella säilyneet hengissä vuosista 1937-1938 eikä niitä paljon ollut. Kuusisen lisäksi ei ”hallitukseen” löydetty yhtään edes vähän tunnettua suomalaista kommunistia, kuten Poika Tuominen totesi.

Kyllä aatteen kannattajat meilläkin tiesivät, että paljon oli päitä pudonnut ja siitähän todisti myös uuden hallituksen kokoonpano. Missä olivat Gylling ja Rovio? Missä Manner, Haapalainen, Letonmäki, Sirola ja kaikki muut? Joku oli kai kuollut luonnollisella tavalla, mutta kovin ankara epidemia näytti raivonneen keski-ikäisten miesten keskuudessa.

Samaan aikaan propaganda kuvasi Suomea valkokaartilaiseksi helvetiksi, jollainen se oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Neuvostoliitossa oli sen sijaan rakennettu sosialistinen yhteiskunta, joka oli etenemässä kohti kommunismia, siintäviä onnen kukkuloita…

Itse asiassa oli sangen luonnollista, että Suomen historiaa tuntevat arvelivat tuolloin maassa olevan paljonkin aineksia vallankumoukselliselle nousulle.

Vuoden 1918 verivelka vaati kostoa, kuten kommunistit selittivät. Neuvostopropaganda puolestaan selitti, miksi vallankumous syttyi juuri marraskuun lopussa: valtio noudatti sotaista politiikkaa, jota kansanjoukot vastustivat. Se tuhlasi valtion varat mobilisaatioon ja nyrjäytti normaalin elämänmenon raiteiltaan evakuoimalla kaupunkeja ja rajaseutua.

Reserviläisten perheet näkivät nälkää ja puukkotappeluita syntyi reserviläisten ja suojeluskuntalaisten kesken, kertoivat Neuvostoliiton lehdet uutisissaan marraskuun jälkipuoliskolla.

Ilmeisesti tuo hävytön provokaatio Mainilassa ja sitten muuallakin oli kiusatulle kansalle se viimeinen pisara, joka laukaisi vallankumouksen, ymmärsi lukija. Vallankumouksen mukaan lähteminen ei nyt sisältänyt mitään riskejä, sillä sen takana oli, kuten todettu, voittamaton puna-armeija. Vuonna 1918 se oli ollut liian heikko, mutta nyt sille ei ollut maailmassa vertaa, tiesi kommunistien julistus, jota levitettiin radion avulla ja lehtisissäkin.

Kun Kuusisen hallitus ja neuvostohallitus 2.12. allekirjoittivat AY (avunanto- ja ystävyys) sopimuksen, oli kahden naapurimaan historia siltä osin kirjoitettu ja asia voitiin todeta myös uudessa politiikan tietosanakirjassa.

Sopimukseen liittyi myös Itä-Karjalan voittopuolisesti karjalaisten alueiden liittäminen itsenäiseen ja demokraattiseen Suomen valtioon. Sopimus astui välittömästi voimaan, joten kyseessä ei ollut mikään propagandalupaus, vaan niin sanotusti fait accompli, tapahtunut tosiasia.

Olen aina silloin tällöin pohdiskellut, mitä olisi merkinnyt, jos Suomen armeijan vastarinta olisi välittömästi romahtanut, kuten varmasti kaikkialla, eikä vähiten Moskovassa odotettiin.

Sekavissa oloissa tapahtuneelle ”vallankumoukselle” olisi varmasti löytynyt todisteita ja kannattajiakin. Kun järjestys säilyi kuukaudesta toiseen, kävi lopulta kaikille selväksi, että kyseessä oli pelkkä valhe, ei edes liioittelu tai venytetty tulkinta. Maassa ei yksinkertaisesti ollut mitään kaukaisestikaan vallankumousta muistuttavaa.

Tätä oli se kuuluisa talvisodan yksimielisyys, jota on sanottu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi. Totta se silti oli, ellei nyt siten ruveta nostamaan marginaaleja keskiöön, kuten nykyään usein on tapana. Siinäkin tapauksessa erimielisten löytäminen on erittäin vaikeaa, vaikka kansa sai nyt kärsiä oikein todella.

On hyvin ymmärrettävää, että ulkomailla Suomen ”vallankumouksellisten” tueksi syntyi solidaarisuusliikkeitä. Hyödylliset ja hyödyttömät idiootit kiiruhtivat paljastamaan lahtari-Suomen todelliset kasvot ja tiesivät Suomen olot paremmin kuin suomalaiset itse.

Näitä löytyi kaikkialta, myös Amerikan suomalaisten keskuudesta. Kuuluisa tanskalainen kirjailija Martin Andersen-Nexö oli yksi tämän liikkeen näkyviä hahmoja.

Jollakin tavalla ymmärrettävältä tuntuu, että Suomen historiasta kirjoittavat diletantit saattavat tänäkin päivänä selittää, että Suomi oli tuohon aikaan fasistinen valtio, täysin verrattavissa Saksaan. Suomellahan oli omat SS-joukkonsakin, joita nimitettiin suojelukunniksi ja oma Führerinsä –Mannerheim…

No, ehkäpä nimikuulu herra Aleksandr  Širokorad, jota tässä tarkoitan (Ks. https://www.ozon.ru/context/detail/id/20409716/ ), voisi saada akateemista tukea ainakin Oulun yliopiston suunnalta. Mene ja tiedä. Ainakin häntä näyttää käyttäneen lähteenään muuan sotatieteen tohtori Malyšev, joka hiljattain on esittänyt Nezavisimoje vojennoje obozrenije –lehdessä samanlaisia ajatuksia. Hän näyttää myös uskovan suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset tai ainakin niin kirjoittaa ( ks. http://nvo.ng.ru/history/2019-11-29/1_1072_finland.html ).

Historia ei ole ihan niin helppo laji, kuin usein kuvitellaan. Aivan oleellista sen ymmärtämisessä on kyky suhteuttaa asioita. Se kun puuttuu, on helppo vääntää lähes millaista juttua tahansa ja vielä todistella sitä vakavalla naamalla. Se sitten uskoo, ken uskoo.

Usko todella on tärkeä asia myös itse elämässä. Asiaansa voi uskoa tai olla uskomatta. Viime mainitussa tapauksessa se tuskin tulee menestymään. Herkkäuskoisuus on sekin eräs uskon laji. Niille, jotka haluavat tulla petkutetuiksi, on helppoa tehdä historiasta miltei rajattomasti erilaisia tulkintoja, etenkin radikaaleja.

Mutta joskus käy niin, ettei tarina mene läpi, vaikka sen tukena ovat kaiken maailman houkuttimet ja vieläpä maailman vahvin armeija.

Kun uskottavuus puuttuu kokonaan, ei sitä saa takaisin järkeilemällä, muuttamalla kertomusta tai edes anteeksi pyytämällä.

Uskottavuus on yksinkertaisesti ansaittava, ajan kanssa ja osoittautumalla sen arvoiseksi.

En oikein tiedä, mikä merkitys pitemmän päälle on tuollaisilla Širokoradin kirjan kaltaisilla sepustuksilla. Mikäli valtio niitä avoimesti tukisi ja asettaisi arvovaltansa niiden taakse, se kaivaisi kuoppaa itselleen.

Onneksi tässä voi ainakin vielä sanoa, että historiantutkijoiden piirissä kunniallisuus on yhä arvossaan, ainakin normaalitapauksessa.

Nyt näyttää siltä, että tällä hetkellä levitettävien historiasensaatioiden takana ovat jonkin päähallinnon pojat dosentteineen ja he pelaavat kansan oletetulla tietämättömyydellä ja tyhmyydellä.

Matala tietämyksen taso, se, mitä venäjäksi kutsutaan nimellä невежественность, on tässä toiminnassa suureksi hyödyksi. Mutta valheella on se ikävä ominaisuus, että se aina jossakin vaiheessa paljastuu.

Voi tietenkin sanoa, että harkittua valhetta levitti myös Neuvostoliitto ja sehän kesti vuosikymmeniä. Ehkäpä se kesti juuri valehtelunsa ansiosta. Vai romahtiko se juuri sen takia? Sen takia se ainakin sai vastaansa toisinajattelijoiden liikkeen, jonka merkitys paisui lopulta valtavaksi.

Myös suhteita Suomen kanssa vuonna 1939 järjestettäessä olisi kannattanut pysyä totuudessa. Siitäkin huolimatta, että käytössä oli maailman mahtavin armeija.