Aikansa sankari

Kaikkien janoisten sankari

Algoth Niska. Seikkailujani. Hexen 2019 (1931). 253 s.

Algoth Niska oli legendaarinen salakuljettaja ja olympiatason jalkapalloilija. Hän oli käynyt merenkulkuopiston ja häntä nimitettiin aina kapteeni Niskaksi, vaikka hänellä ei kai ollutkaan titteliin oikeuttavia papereita.

Joka tapauksessa Niska oli naisiin vetoava, komea ilmestys ja aina huolitellusti pukeutunut. Kun rahaakin usein oli tuhottomasti, kuului myös ylellinen elämäntapa asiaan.

Sitä paitsi, kuten nykyään aina muistetaan, Niska oli iskelmälaulaja Dannyn isoisä ja saavutti kuuluisuutta myös sillä, että salakuljetti Saksasta juutalaisia, joille hommasi kunnon korvausta vastaan väärennetyt passit. Moni ilmeisesti säilytti tämän ansiosta henkensä ja Niskan nimi muistetaan kiitollisena myös Israelissa.

Pirtun salakuljetus oli kuitenkin se, mille Niskan ura rakentui. Kieltolaki oli meillä voimassa vuodesta 1919 vuoteen 1932 , eikä sitä kunnioittanut juuri kukaan. Vielä tuon lain voimassa ollessa julkaistussa muistelmakirjassaan Niska väittää, että sitä rikkoivat myös poliisit ja tullimiehet, tuomarit ja syyttäjät…

Hän lienee oikeassa. Kieltolaki oli esimerkki onnettomasta yrityksestä määrätä, ettei ihminen saa elää normaalien taipumustensa ja tottumustensa mukaisesti. Vielä suuremmassa mitassahan tuollaista komentoyhteiskuntaa yritettiin toteuttaa Venäjällä ja muissa ns. sosialistisissa maissa. Aivan samaa näyttäisi monella poliitikolla olevan kovaa halua kokeilla vielä nytkin.

Koska kysyntä oli valtava, eikä laillista vaihtoehtoa ollut, jäi salakuljettajille ja salakauppiaille käsiin valtavasti löysää rahaa, jolla voi sitten vaikkapa lahjoa viranomaisia, jotka eivät itsekään pitäneet tämän lain rikkomista syntinä.

Lahjontaa lienee kuitenkin ollut aika vähän. Ehkä enemmänkin katsottiin etenkin pienimuotoista tissuttelua sormien läpi. Sitähän kaikki herratkin harrastivat.

Joskus kuuluu valtion juhlapäivällisillä olleen kieltolain aikana tarjolla viiniä. Kun joku ulkomaalainen vieras ihmetteli asiaa, selitettiin, että se oli hankittu jo ennen kieltolakia. Kun vieras osoitti etiketin vuosilukua ja totesi, ettei pidä paikkaansa, sanottiin hänelle –kyseessä sattui olemaan muuan piispa- että jotkut asiat nyt vain on omaksuttava uskolla eikä järjellä.

Suomen kansan ja sen lainsäätäjien usko kieltolakiin meni sitten melko nopeasti. Tosiasia oli, ettei koskaan, ennemmin eikä myöhemmin tässä maassa saanut niin helposti ja halvalla alkoholia kuin juuri kieltolain aikana.

Ja se alkoholi oli puhdasta 96-prosenttista pirtua, joka poltti ihmisten sisukset ja saattoi monet mielipuoliseen tilaan. Kansalaissodan jäljiltä jääneet taskuaseet paukkuivat kaikissa kylätansseissakin herkästi ja puukot ja puntarit heiluivat.

Salakuljettajien työ ei olut helpoimmasta päästä, kuten Niska kuvailee. He menivät merelle juuri silloin, kun sinne ei mennyt kukaan muu. Kovissa myrskyissä, myöhään syksyllä ja suorastaan talvella ja säkkipimeässä luotojen seassa pärjääminen sen ajan navigointivehkeillä oli varsin riskaabelia.

Luonnon kanssa kuitenkin loppujen lopuksi pärjättiin, kun tuuriakin oli, mutta jonkin kerran hengenmeno oli hyvin lähellä, konevian yllättäessä.

Myös viranomaiset hätyyttelivät parhaansa mukaan, tietenkin. Virossa jopa rannikkotykistö tulitti Niskan nopeaa paattia ja useammankin kerran lähetti tullivene perään konekiväärisarjoja. Revolverien pauke oli arkipäivää.

Niska vakuuttaa, ettei koskaan ampunut ketään kohti, mutta hänen veneestään tulleet luodit tappoivat kyllä yhden takaa-ajajan.

Lyhyempiä linnatuomioita pirtukuninkaalle joka tapauksessa kertyi ja häntä jahdattiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Pari kertaa hän pakeni vanginvartijoiltaan ja kerran se tapahtui hyppäämällä liikkuvasta höyrylaivasta. Temppu oli hengenvaarallinen eikä vapaus kestänyt kauan.

On kiinnostavaa, että Niska, tuo legenda jo eläessään, julkaisi muistelmansa jo kieltolain aikana. Kirjassa hän puolustaa myös toimintaansa, joka oli kansan tahdon mukaista. Vertailukohteena tulee mieleen Sigurd Wettenhovi-Aspan kirja Nauloja kieltolain ruumisarkkuun sekä reseptikokoelma kotimaisten liköörien ja viinien valmistamista varten. Painovuosi on 1920.

Myös Pariisin Ville, kuvanveistäjä Ville Wallgren herätti joskus pahennusta Porvoossa kehottaessaan ravintolassa kaikkia nostamaan reilusti pirtupullonsa pöydälle.

Valtiovalta vaikuttaa nykyään kovin innokkaalta ottamaan taas käyttöön erilaisia kieltolakeja, kuten tiedämme. Järkevämpää saattaisi olla vaikuttaminen ei-toivottuun kulutukseen veropolitiikan ja erilaisten rajoitusten avulla. Näinhän tehdään tupakan kanssa. Se on kyllä sikäli erikoistapaus, ettei kukaan ole tainnut keksiä sen käytöstä mitään varsinaisesti hyviä puolia.

Alkoholin kohdalla tähän menetelmään siirryttiin vuonna 1932, kansanäänestyksen jälkeen. Säännöstely oli 1960-luvulle saakka kovaa ja usein varsin älytöntä, tuoden mieleen myöhemmät brysseliläisten byrokraattien aikaansaannokset. Kuitenkin se piti alkoholin kulutuksen varsin alhaisella tasolla aina siihen saakka, kunnes keskiolut 1960-luvun lopussa vapautettiin.

Liittyneenä kulttuurivallankumouksen yleiseen henkeen, alkoholinkulutuksesta tuli nyt muodikasta ja se suorastaan räjähti käsiin.  Tuskin tämäkään oli ihan sitä, mitä kannatti tavoitella.

Kieltolaki oli joka tapauksessa onneton ratkaisu. Yhdysvalloissa se sai aikaan gangsterismin nousun ja Suomessakin sen seuraukset olivat päinvastaiset kuin oli toivottu.

Ehkäpä siitä nyt ainakin on jotain opittu.