Sodanjälkeisiä vuosia

 

Juopon kehitys

 

Mauri Sariola, Joka tuulen kylvää… K.J. Gummerus, 1962, 302 s.

 

Mauri Sariola oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka ensimmäiset teokset olivat tapauksia myös ns. kirjallisissa piireissä.

Minunkaan kotonani ei erityisesti kirjallisuutta harrastettu, vaikka muutama kaunokirja vuosittain aina hankittiin. Muistan hyvin, kun vuorossa oli Sariolan Ei loitsu eikä rukous, joka kuvasi nuoren lääkärin oppivuosia. Sehän ilmestyi vuonna 1959 ja sain se heti lukeakseni. Sen jälkeen rupesi sitten tulemaan Lavean tien lakia, Leivätöntä pöytää, Susikoskea ja yleensäkin lakituvan puolta, joka olikin Sariolan alaa sikäli, että hän oli 1940-luvulla opiskellut lainoppia.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola itse: nuori mies joutuu sotaan, toimii siellä viestiupseerina, alkaa sodan jälkeen opiskella lakia ja eksyy ajan juupeliylioppilaiden joukkoon, joille opiskelu on lähinnä välttämätön paha ja usein vielä vältettävissä olevakin ikävyys.

Kotoa on sankarille opiskelua maksettu kolme vuotta ja ajan tavan mukaanhan sitä pidettiin investointina, jonka kautta saatiin maksettua liiat perinnönjakajat pois, jotta tila säilyisi yhdelle sisarukselle kannattavana.

Mitään opintotukea ei tunnettu ja tavalliset maalaisylioppilaat saivat kitkutella opiskeluvuodet hyvin niukoilla rahoilla. Kotoa sentään tuli useinkin eväspaketti postitse ja opiskelijaruokalat olivat edullisia. Domus Academican ruokala oli ainakin 1960-luvulla erityisen hyvänä pidetty, sillä siellä sai perunoita samaan hintaan niin monta kuin halusi ja kyllähän nuoret miehet halusivat.

Sodan käynyt sukupolvi oli toki oma lukunsa. Monelle olivat elämättä jäänyt nuoruus ja sodan järkyttävät muistot sellainen henkinen perintö, jota oli kompensoitava reippaalla ryyppäämisellä. Juomana olivat yleensä väkevät viinat, joiden nauttiminen edesauttaa humalahakuisuutta ja suorastaan tolkutontakin ryyppäämistä. Siihen myös sammuminen eli hengenvaarallinen myrkytystila kuuluu melkeinpä luonnostaan.

Sariolankin ilmeisen löyhästi todellisuuteen liittyvä, mutta selvästi sentään siihen ankkuroitu kuvaus tuo mieleen Turmiolan Tommin hahmon, joka itse asiassa on kaikesta päätellen ollut maassamme mitä todellisin hahmo. Englannissa William Hogarth kuvasi moralistisissa tauluissaan tuollaista nuoren miehen luisua alaspäin sarjassaan A Rake’s Progress (the rake's progress hogarth - Поиск (bing.com) .

Alussa kaikki meni sankarilta hyvin eli rahaa riitti. Sitten rahat loppuivat, kaidalta tieltäkin lipsahdettiin kauas, mutta kavuttiin sentään takaisin normaalielämään. Opinnot olivat aluksi hunningolla, mutta terästäytynyt nuori mies näyttikin taivaan merkit päästyään taas jaloilleen ja saatuaan motivaatiota.

Mutta sitten meni lupaava työpaikka ja mikä pahinta, myös se suuri rakkaus, joka oli nostanut tielle.

Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta, mutta meitähän on joka junaan. Joka tapauksessa siis matto meni jalkojen alta eikä opiskelukaan enää maistunut.

Sitten käytiin rahaa hankkimassa Lapissa, tehtiin kovia ruumiillisia töitä ja myös kokeiltiin kansankynttilän uraa. Kaikki päättyi aikanaan. Kuvauksien uskottavuutta lisää, että noin se kirjoittajakin nuoruudessaan teki.

Mitä tulee ryyppäämisen tapoihin, oli paikalla yleensä aina muutaman hengen porukka opiskelukavereita, joiden opinnot sujuivat hieman nihkeästi, mutta maku oli sitäkin vaativampi: joku suomalainen mukamas gini ei kelvannut mihinkään. Kun kerran juotiin, niin yleensä aina hyvässä ja kalliissa ravintolassa. Joskus joku herkkusuu jopa söikin: wieninleikettä tai peräti kananpoikaa. Tyyriitä ruokia.

Sankarin rakastettu, jonka hän löytää sen jälkeen, kun on rakkauden lihallista puolta jo oppinut aika hyvin harjoittamaan, on ns. perhetyttö, joka aluksi käy vielä koulua. Sitä paitsi hän on työnantajan tytär.

Joka tapauksessa rakastuminen on aidosti romanttista ja suuri rakkaus on ihanteellinen yksilö ja tuore naissukupuolen edustaja, vailla teennäisyyttä ja koketeerausta.

Sen huomaa puheestakin: helsinkiläisnirppanokat sanovat ehtimiseen vieraskielisiä ilmauksia: Schade tai I am sorry. Tämä tyttö sanoo vain: sääli. Vanhempiaankin hän nimittää korrektisti isäksi ja äidiksi, eikä käytä mitään faija tai mutsi -ilmauksia.

Mutta kaikki loppuu sitten äkkiä ja taustalla on tietenkin kuningas alkoholi. Kirjan minä ei kykene hallitsemaan juomistaan ja siinä se elämä sitten menee, kurkusta alas.

Toki Sariola loi itselleen uran varsinaisena kirjoittamisen stahanovilaisena. Arvostusta ei ensi romaaninen jälkeen mistään herunut, mutta lukijoita oli sitäkin enemmän. Paheet vaanivat taustalla, kuten Sariolan päiväkirjakin kertoo.

Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua.

Viihderomaaneiksihan näitä Sariolan kirjoja alettiin pian luokitella ja kyllähän niillä viihdearvoa olikin, aikoinaan varmaan enemmän kuin nyt, sillä useimmiten ne kuvasivat ns. nousukkaita, joita 1900-luvun loppuvuosikymmeninä oli maa väärällään. Suuri sosiaalinen nousuhan kohdistui miltei kaikkiin.