Historian painolasti

 

Neuvostoliiton merkityksestä

 

Andrea Graziosi, L’Ucraina e Putin. Tra storia e ideologia. Editori Laterza 2022, 165 s.

 

Roomassa on yllättävänkin paljon hyviä kirjakauppoja. Feltrinelli Piazza Venezian ja siis myös Forumin lähellä kuuluu siihen kansainvälisten suurten kirjakauppojen sukuun, joka on ollut viime vuosina hieman heikossa kunnossa. Nyt joulun alla kauppa ainakin näytti tässä liikkeessä käyvän kuin siimaa.

Sivumennen sanoen, tuon Feltrinellin suvulla on ollut kirjavia vaiheita. Kustantamo nousi kuuluisuuteen julkaisemalla aikoinaan Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Vuonna 1972 vasemmistolaiseksi tunnustautuva kustantaja Giangiacomo Feltrinelli löytyi sitten kuolleena voimajohtopylvään juurelta. Kaikesta päätellen hänellä oli tarkoitus räjäyttää se jollakin tavalla edistääkseen ns. ”edistyksen” rientoa Italiassa.

Italian Venäjä-suuntaus on ollut maassa vahva jo siitä lähtien, kun italialaiset arkkitehdit rakensivat Moskovan Kremliä. Postkommunistisella kaudella läheiset suhteet vain laajenivat etenkin surullisen kuuluisan Berlusconin aikana ja tänäkin päivänä ne ovat ymmärtäväisemmät kuin monien muiden ”kollektiivisen lännen” maiden. ”Energia” on se tunnussana, jonka kohdalta syitä kannattaa etsiä.

Italiassa on siten aina ollut kiinnostusta Venäjää kohtaan ja siellä on myös ollut kohtuullisen korkeatasoista Venäjän tutkimusta. Andrea Graziosi, joka on tutkinut sekä Venäjän että Ukrainan historiaa, on tämän hetken suuri nimi kansainvälisestikin. Hän ei ole mikään putinisti, jotka nekin näyttävät kyllä olevan Italiassa aktiivisia tarjolla olevista kirjoista päätellen.

Graziosin kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän analysoi Venäjän ja Ukrainan rakennetta ja niiden erkaantumista toisistaan. Olen itse joskus sanonut, että niiden erottamista voisi verrata siamilaisten kaksosten erottamiseen toisistaan. Hirvittävä leikkaus on parhaillaan menossa.

Mitä muuten tulee tuohon postkommunistiseen erillistymiskehitykseen, voidaan todeta, että nykyisen presidentin suosio oli vaaleissa poikkeuksellisen suuri myös venäläisillä alueilla.

Kirjan toinen osa käsittelee historian perintöä ja nimenomaan neuvostoajan merkitystä siinä. Pidän itse arvossa merkittävän sosiologin C. Wright Millsin teoksessaan The Sociological Imagination esittämää näkemystä, jonka mukaan niin sanotut historialliset selitykset saattavat olla aivan arvottomiakin. Ei ole mitään asiaa, jolle ei voitaisi löytää ns. historiallisia juuria tai peräti todistella sitä ainoaksi mahdolliseksi, kuin Voltairen Pangloss ikään.

Ikävä puoli asiassa on, ettei näillä selityksillä ole kykyä ennustaa, mikä Auguste Comten klassisen esityksen mukaan on aidon tieteen tunnusmerkki: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir -tietää ennakolta nähdäkseen ennakolta, voidakseen vaikuttaa ennakolta.

Toki sosiologisillakin tutkimuksilla tällaista tietoa saavutetaan hyvin rajoitetusti ja vain simppeleissä tapauksissa, esimerkiksi kun halutaan tietää, aiheuttaako tietynlainen maahanmuutto tietynlaisia haittoja. Se toki osataan sentään ennustaa, mutta kun ei sitäkään haluta tietää…

Historiallinen selitys parhaimmillaan edistää asioiden ymmärtämistä paljon enemmän, mutta eihän senkään perusteella voi tehdä kategorisia johtopäätöksiä tulevaisuudesta. Venäläiset tutkijat päättelivät aikoinaan historiallisten tosiasioiden perusteella, ettei suomalaisilla kansoilla olisi valtiota muodostavaa kykyä. Ei sitä siis ollut, koska sellaisia valtioita ei koskaan ollut ja niinpä näiden kansojen oli kaikkien osapuolten parhaaksi palveltava toisia kansoja ns. etnografisena materiaalina.

Luulen, että ainakin me suomalaiset olemme tästä aivan toista mieltä, vaikka olisi kyllä mahdollista saivarrella siitä, että suomalaisten valtio syntyi vain venäläisten tuella ja tahdosta ja sitten itsenäistyi täysin poikkeuksellisissa oloissa, vahingossa.

Vastaavia historiallisia päätelmiä voisi tehdä vaikkapa naissukupuolen kyvyistä keittiön ja kotitalouden ulkopuolella, mutta jääköön nyt tässä tämä teema.

Joka tapauksessa historiallisella perinnöllä on kirjoittajan mielestä ollut ratkaiseva rooli nykyisen tilanteen synnyssä eli Venäjän ja Ukrainan etääntymisessä toisistaan. Vielä Aleksandr Solženitsyn vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan Kak nam obustroit Rossiju katsoi, että Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä sekä mahdollisesti vielä pohjois-Kazakstan muodostavat slaavilaisen liiton ja haluavat ilman muuta olla yhdessä.

Mikäli joku alue, vaikkapa Tšetšenia, haluaisi erota Venäjästä, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää, julisti Solženitsyn, jolle ei näy edes pälkähtäneen päähän, että Venäjän ja Ukrainan välit voisivatkin muodostua äärimäisen vihamielisiksi. Ajan oloissa näkemys oli hyvin radikaali edellyttäessään Neuvostoliiton hajoamista, mutta yhtäkkiä siitä tulikin todellisuutta.

Graziosi pitää myös Putinin arvostamaa Solženitsyniä yhtenä nykyisen politiikan esi-isistä, mutta toki asian ydin on muualla, Neuvostoliiton perinnössä, jota myös Solženitsyn vastusti parhaansa mukaan. Myös nykyinen hyökkäyssota olisi ollut mestarille äärimmäisen vastenmielinen.

Huolimatta vuosisataisesta autoritaarisesta perinnöstään ja jopa kolmeneljännesvuosisadan kestäneestä ns. sosialismin kaudesta Venäjällä olisi ollut mahdollisuus päästä irti totalitaarisesta painolastistaan katsoo kirjoittaja. Tämä ikkuna oli 1990-luvulla jonkin aikaa auki. Kohtalokasta oli, että ns. turvallisuuspalvelut jäivät koskemattomiksi ja pääsivät lopulta yksinvallan kahvaan.

Graziosi korostaa, mielestäni oikein, sitä seikkaa, että neuvostojärjestelmän merkitystä aliarvioidaan nykyisin pahasti. Syitä on monia, ns. revisionistiset tutkijat alkoivat jo 70-80-luvuilla ”normalisoida” Neuvostoliittoa ja käyttää sen kuvaamisessa samoja käsitteitä kuin läntistenkin valtioiden ja yhteiskuntien. Samalla hämärrettiin se keskeinen tosiasia, että erot olivat valtavat ja oleelliset.

Myös sellainen suuri tutkimuksen merkkimies kuin Richard Pipes antoi aineksia bolševikivallan merkityksen vähättelyyn korostaessaan vanhan komennon ja neuvostokauden yhteisiä piirteitä. Niitä toki löytyi, mutta erot olivat kuitenkin aivan toista luokkaa.

Niin sanotut kansandemokratian maat ovat toipuneet omasta sosialismistaan paljon paremmin kuin Neuvostoliitto, mutta niiden kokemus jäi paljon lyhytaikaisemmaksi ja siitä puuttui sellaisiakin tärkeitä elementtejä kuin ns. Suuri isänmaallinen sota. Tähän voisi lisätä, että ideologisestikin pääteltiin niiden olevan oppipoika-asteella tiellä kohti sitä sosialismin mestaruutta, jolla Neuvostoliitto jo oli, näyttäen tietä kommunismiin.

Ideologian merkitystä aliarvioidaan nykyään karkeasti, samoin kuin niitä erikoisuuksia, joiden puitteissa neuvostokansalaisten oli elettävä. Kyse ei ollut vain pakotuksesta ja vartioinnista, joiden rooli kyllä oli suuri, vaan myös kansalaisten aktiivisesta panoksesta ja selviämisstrategioista.

Muistakaamme myös, minkä merkityksen neuvostoideologia antoi väkivallalle. Kyseessähän oli koko edistyvän historian liikevoima, välttämättömän vastakkainasettelun korkein muoto… Se väkivallan kultti, vaikka sitten sentimentaalisilla koristeilla varustettuna, joka vallitsi Neuvostoliitossa on aivan liian unohdettu asia.

Venäjän historian voidaan helposti todistaa olleen aina luonteeltaan imperialistinen ja autoritaarinen aina totalitarismiin saakka, mutta sortuminen enemmän tai vähemmän tyhjään käsitemagiaan ei välttämättä tarjoa meille eväitä konkreettisten tilanteiden ja asioiden ymmärtämiseen. Sanoisin, että historia on pitkälti kuin meteorologia: hallitsemattomat sattumat aiheuttavat pyörteitä, niiden syntyä ja vaikutusta ei voi ennakoida viikkoa pitemmältä ajalta. Taaksepäin kaikki on helppoa ymmärtää, vähän liiankin helppoa.

Graziosin teoksessa on aika lailla myös faktatietoa mm. Ukrainan alueellisista eroista sekä numeroita, joiden valossa voi arvioida propagandistisia väitteitä.

Esimerkiksi Itä-Ukrainan sodan siviiliuhrien määrät olivat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan seuraavat: vuonna 2014 2084, vuonna 2015 954, vuonna 2016 112, vuonna 2017 117, vuonna 2018 55, vuonna 2019 27, vuonna 2020 26 ja vuonna 2021 25.

Liikaahan moinen on, ehdottomasti, mutta kun mennään käymään kansalaissotaa naapurivaltion alueelle, lienee syytä varautua siihen, että myös siviiliuhreja tulee. Puheet Ukrainan järjestämästä kansanmurhasta eivät sen sijaan saa mitään tukea näistä luvuista, eikä sellaisia syytöksiä myöskään ole esitetty niille kansainvälisille elimille, joille niiden tutkiminen kuuluisi.

Tai mitäpä sanotaan siitä väitteestä, että kun matkustajakone ammuttiin alas Ukrainan yllä, oli sen ”matkustajina” muka itse asiassa jo kuolleita ruumiita, jotka oli haalittu jostakin ruumishuoneilta… Kenen arveltiin uskovan tällaisia höpinöitä? Mikäli ymmärrettiin, että kukaan ei niitä uskonut, miksi sellaisia sitten levitettiin?

Venäjän nykyistä propagandaa seuratessa tulevatkin mieleen ehdottomasti Stalinin ajan lavastukset, joissa usein ei ollut minkäänlaista totuuden hiventä. Tarkoitan esimerkiksi sitä tarinaa, että Suomessa olisi vuonna 1939 tapahtunut vallankumous ja kapinaan nousseen armeijan kanssa yhdessä kansanjoukot olisivat muodostaneet O.W. Kuusisen johdolla uuden kansanhallituksen…

Mitään sellaista ei tapahtunut eikä edes sinne päinkään. Totalitaarinen valta oli omaksunut totaalisen valehtelun tekniikan ja esitti faktoina asioita, joita piti itselleen hyödyllisinä. Mitkään kansainväliset tutkimukset eivät saaneet sen hyväksymistä, vaan kaikki tahot torjuttiin jääveinä.

Erään venäläisen ystäväni luonnehdinnan mukaan tuollaiset väitteet eivät kuuluneet enää propagandan, edes sotapropagandan alaan. Propaganda voi olla vääristelevää, mutta se on toki tarkoitettu uskottavaksi, nuo tarinat oikeastaan eivät. Kyseessä oli butafor -lavasteet, käsitteellisellä tasolla maalattu kuva, jolla kehystettiin todelliset tapahtumat.

Epäilemättä Putinin tarkoituksena on tehdä Venäjä suureksi jälleen ja Ukrainan mahdollinen integroituminen Eurooppaan, jota EU halusi edistää, olisi ollut tämän tavoitteen tuho sinä mielessä kuin Putin asian käsittää. Hyökkäyssodan tuloksena on ollut uusi divergenssin aalto, eurooppalaiseen maailmaan kerran kuuluneen Venäjän uusi irtautuminen siitä.

Suuri ongelma taustalla on Euroopan heikkous, se on megatrendin mukainen suuntaus, mutta onko se sittenkin parannettavissa, myös sotilaallisesti?

Aika murheellinen näköalahan tuo Euroopan militarisoituminen olisi, mutta voihan se olla, että nyt seisomme historian vedenjakajalla ja matkalla kohti uutta väkivallan aikaa. Toivotaan nyt sentään parasta!