Modernisaation aamuhämärä

 

Toivo Pekkanen, Aamuhämärä. WSOY 1948, 250 s.

 

Toivo Pekkanen (1902-1957), kotkalainen työmies, josta tuli akateemikko vuonna 1955, on aiheettomasti unohdettuja kirjailijoitamme. Joskus näyttää siltä, että häntä muistetaan vain Kotkassa.

Joka tapauksessa hän oli sekä merkittävä aikalaistuntojen kirjaaja että vaikuttava historiallisen romaaninkin taitaja. Sellainen nimittäin on tämä käsillä oleva kirja.

Kirjassa kuvataan sen aikakauden alkua, jolloin Suomen modernisaatio vasta todella alkoi suurten vientiteollisuusyritysten syntyessä. Suuria työmaita, ensimmäisiä merkittäviä ansaitsemistilaisuuksia irtaimelle väelle tarjoavia, oli jo tullut hieman ennen 1860-luvun suuria nälkävuosia (Saimaan kanava) ja niiden aikana (Riihimäen-Pietarin rata).  Myös kansakoulujen perustaminen oli aloitettu.

Vasta niiden jälkeen kuitenkin syntyi suuri puuta käyttävä vientiteollisuus, joka antoi rahaa metsänomistajille ja myös yhä suuremmalle joukolle työmiehiä. Työtä tarvittiin puiden kaatamisesta niiden uittamiseen ja sitten satamissa lastaamiseen saakka.

Aikaa 1870-luvulta vuosisadan vaihteeseen on paljon kuvattu kirjallisuudessa ja sen muuan merkittävä kuvaaja on Santeri Alkio (ks. Vihavainen: Haun murtavia voimia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ehkä vieläkin selkeämmin kertoo Kauppis-Heikki siitä, miten ”kaikki” muuttui yhden sukupoven aikana (Vihavainen: Haun heräämisiä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yltäkylläisyys ei toki tunkenut ovista ja ikkunoista, ainakaan siinä mielessä, kuin sen nykyään tunnemme. Monet elivät yhä nälkärajalla ja aliravitsemuksen ja sopimattoman ravinnon seurauksiin kuoli varmasti yhä paljon ihmisiä, kuten muissakin ns. kehitysmaissa. Kuitenkin alettiin yhä yleisemmin tajuta, että oloja voidaan parantaa ja että niillä oli taipumus parantua.

Pekkanen kuvaa käsillä olevassa kirjassa sitä, miten Kotkan saarelle, joka oli vanhasta laivastotukikohdasta taantunut mitättömäksi kyläksi, alkoi äkkiä syntyä suurteollisuutta. Hans Gutzeit perusti sinne vuonna 1872 Norjan sahan kokonaan ulkomaisella työvoimalla ja rakennuksiin viimeinenkin naula tuotiin Norjasta.

Sahan vihkiäiset olivat ennennäkemättömän suurelliset, Helsingistä tuotiin ruoat, juomat ja tarjoilijat ja Haminasta soittokunta juhlistamaan tapahtumaa. Samppanja virtasi ja sitä jaettiin oven raossa töllistelevälle rahvaallekin.

Anders Ramsay on kirjoittanut näistä perustamisajoista kuuluisat muistelmansa, joista hyvin elävästi käy ilmi se uusi henki, joka nyt alkoi voimalla puhaltaa eloa Suomen surkeille syrjäseuduille. (ks. Vihavainen: Haun ramsay tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Uusi tekniikka ja lähes koskemattomat metsävarat olivat valmiina hyväksikäytettäviksi ja niin myös tehtiin. Suomalaisten työvoimaa ja raaka-ainetta ryöstettiin surutta, mutta ilman ylivoittoja koko prosessi olisi tuskin edes alkanut. Sama se oli tarina kaikissa siirtomaissa. Sellaisia maahanmuuttajia silloin oli.

Perustamiskauden kapitalismi oli raakaa. Työläisille maksettiin ajan oloissa hyvin, mutta kun meri jäätyi, pantiin saha seisomaan ja jokainen sai huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Poikkeuksena olivat vain norjalaiset. Nälkä ja vilu olivat monella vieraina.

Kuitenkin tämän kirjan päähenkilö saapuu tähän uusien toiveiden kylään paljon pahemmista oloista. Hän on joutunut nälkävuosina kiertelemään kerjuulla ja näkemään isänsä ja sisartensa kuolevan surkeaakin surkeammissa oloissa. Kuitenkin nälkään kuolevat suomalaiset vain katsoivat sivusta, kun viljakuljetukset menivät heidän ohitseen toisille kurjuuden seuduille. Olisiko moinen onnistunut missään maassa ilman aseistettuja vartijoita?

Pekkasen kuvauksia nälästä täytyy pitää vakuuttavina, sillä tässä asiassa hän oli ns. kokemusasiantuntija. Vielä 1920-luvulla nälkäkuoleman uhka kolkutteli hänen perheensä ovea.

Pekkasen ote on yhteiskunnallinen ja myös historiallinen. Hän ei syytä tai osoittele. Teollisuutta ja palveluita perustava herrasväki ajaa tietenkin omaa etuaan, mutta siltä saattaa herua sympatiaa myös rahvaalle. Kohti parempaa ollaan menossa, mutta tie on monelle tuskainen.

Tuon ajan Kotkaa kirjoittaja kuvaa melkoisena villinä läntenä, jossa aluksi ei ole edes mitään palveluita. Toki nekin sinne tulevat, kun kysyntää syntyy. Saha perustaa myös kansakoulun, jonka merkitystä paikallinen kirkkoherra ei ymmärrä enempää kuin muutakaan historialliseen muutokseen liittyvää, vaikka aavistaa, että sellainen on menossa.

Kirjan päähenkilö on lähtöisin kaukaa Vuoksen vesistön latvavesiltä, josta nyt aukeaa tie merelle, jonne hän aluksi toivookin pääsevänsä töihin. Uusi aika joka tapauksessa vapauttaa hänet siitä isännän herruudesta, joka vallitsi taloissa palvelevaan nuorisoon, piikoihin ja renkeihin nähden.

Tämä on uuden ajan merkittävä yhteiskunnallinen uutuus, suuret työmaat ja tehtaat tarjoavat vaihtoehdon vanhakantaiselle, tuottamattomalle maataloudelle, joka aikansa ilmastonmuutoksen oikkujen sattuessa ei kykene elättämään edes itseään.

Toki sekin ala kehittyi ja höyrykuunarin puksuttaessa Ylä-Savosta Viipuriin ja sieltä Kotkan kautta eteenpäin, oli sen lastina satoja astioita voita. Sehän oli puu- ja paperiteollisuuden tuotteiden rinnalla toinen vientitavara, jolla suomalaiset alkoivat vaihtaa itselleen muun muassa viljavampien maiden halpaa viljaa.

Elintaso nousi kuin nousikin ja ruokalista alkoi muuttua monipuolisemmaksi, ainakin juhlissa ja markkinoilla syötiin jo 1800-luvulla jopa vehnästä ja riisipuuroa, mutta vuonna 1918 saatiin huomata, että oma leipä ei enää riittänyt, eikä sitä muualtakaan ollut saatavissa. Ne, jotka olivat syntyneet ennen 1860-lukua tai sen alussa, eli 60-80-vuotiaat, muistivat vielä varmasti hyvin aiemman katastrofin.

Nythän meillä ollaan tilanteessa, jossa edes vuoden 1942 tilannetta muistaa omakohtaisesti tuskin kukaan. Toki se oli syntynyt ennalta arvaamattomista syistä, joihin kuuluivat ennen muuta Karjalan menetys ja ulkomaankaupan katkeaminen. 1860-luvun lopulla ratkaiseva rooli oli sääsuhteiden poikkeuksellisuudella ja heikoilla kulkuyhteyksillä.

Modernisaation riemumarssi teki Suomesta aikanaan vauraan maan. Kuitenkaan mikään historiallinen uutuus ei vapauta ihmisiä perustarpeistaan. Elintarvikkeiden tuottaminen, hankkiminen ja jakelu ovat valtavia prosesseja, jotka ovat kehittyneet yhä mutkikkaammiksi.

1870-luvun modernisaatiossa oli jo lupaus tulevasta vauraudesta, mutta edes riittävä ravitsemus ei vielä tullut jokaisen osaksi. Tänä päivänä ei Suomessa tarvitse kenenkään nääntyä nälkään, mutta saattaisi olla liian optimistista ajatella, ettei sekin ongelma vielä koettelisi ihmiskuntaa, myös täällä pohjoisessa, jossa tuotetaan vain osa tarvittavasta ravinnosta.