Pitkä versio

 

Parkumäen taistelu 21.7.1789 ja sen myöhempi maine

 

Kun Kustaa III teatraalisesti kesällä 1788 esitti ultimaatumin Katariina toiselle ja antoi vielä lähettiläälle ohjeen siitä, että pieninkin tinkiminen vaatimuksista olisi sodan syy, hän saattoi olla varma siitä, että vastapuoli ei vaatimuksiin suostu.

Tuosta ultimaatumista on sanottu, ettei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut esittää moista Moldovan hospodarille. Nykyään sitä voitaisiin verrata Putinin ”ultimaatumiin” Zelenskille. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin täydellinen luopuminen itsenäisen valtakunnan arvosta ja asemasta ja asettuminen toisen orjaksi. Rahaakin olisi pitänyt maksaa.

Itse asiassa suomalaiset olivat tuolloin jo hyökänneet Olavinlinnaan, mihin Kustaan mukaan venäläisten väitetty  (hänen itse järjestämänsä) rajanloukkaus Puumalassa antoi muka oikeuden: Ruotsin valtakunnan oli huolehdittava siitä, etteivät villit idän laumat pääse maassa mellastamaan.

Katariina oli varmasti jo saanut vihiä ultimaatumin sisällöstä ja kiiruhti julistamaan sodan jo päivää ennen sen luovuttamista. Samalla hän manifestissaan todisti, että kaikki Euroopan yliopistot olivat tervetulleita käsittelemään asiaa ja ratkaisemaan, kenellä oli oikeus puolellaan.

Olavinlinnan piiritys ja sen ympäristön ryöstäminen (”mitähän ryöstettävää sielläkin mahtaa olla?”) olivat Katariinan mielestä ”rosvojen toimintaa” (agir en forban). Ja harmillista oli, että uhka Pietaria vastaan tuli nyt Suomesta, jota Katariina oli aivan hiljattain auttanut nälänhädän aikana.

Yksityisesti Katariina kyseli ennen ultimaatumia, ”aikooko se hullu todella hyökätä” ja valitteli, että serkku Kustaalla on päässään vikaa, mutta totesi sitten, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa: rira bien, qui rira dernier.

Koska kyseessä oli Ruotsin puolelta aivan härski hyökkäyssota, eikä suinkaan puolustus, kuten Kustaa väitti, eivät Ruotsin armeijan upseerit halunneet viedä kurjasti varustettuja ruotumiehiään vieraalle maalle kuolemaan tauteihin, luoteihin ja puutteeseen valheellisen asian puolesta. Huolto oli jo keskitysmarssissa osoittautunut skandaalimaisen huonoksi.

Missä määrin motivaationa oli oman, mukavan aseman turvaaminen tai pelkuruus, voi aina kysellä, mutta kannattaa huomata, että tämä oli myös kansalaistottelemattomuutta ajan hengessä.

Asemastaan ylpeä ja itsetietoinen aateli oli yhä katkera kuninkaan vuoden 1772 vallankaappauksesta ja saattoi nyt valistuksen hengessä nousta kritisoimaan kuninkaankin päätöstä, joka selvästi soti perustuslakia vastaan: kuninkaalla ei ollut oikeutta aloittaa hyökkäyssotaa ja rintamalla näki kyllä, että juuri siitä olisi kysymys.

 Suuri joukko upseereita teki ns. Anjalan liiton (konfederaation), jota vielä vahvistettiin ns. valaliitolla. He esittivät keisarinnalle, että palautettaisiin rauha ja että tämä sen kunniaksi ja ystävyyden merkiksi suostuisi palauttamaan vuonna 1743 Suomelta viedyt alueet. Jos keisarinna ei tähän suostuisi ja olisi taisteltava, eivät upseerit säästäisi henkeään ja terveyttään, vaan tekisivät velvollisuutensa.

Kun Sprengtporten ja hänen hengenheimolaisensa vielä uskottelivat, että koko Savo ainakin on valmis eroamaan Ruotsista, päätti keisarinna välttää aktiivisia sotatoimia, joihin ei kyllä vielä olisi kyennytkään ja odottamaan, mitä suomalaiset saivat aikaan. Odotettiin, että Suomessa kokoontuisivat valtiopäivät, jotka ilmoittaisivat kansan tahdon.

Vastoin Sprengtportenin kuvitelmia ja hänen agenttinsa Jägerhornin lupauksia, Suomessa ei ollut mitään halua itsenäistyä Venäjän suojeluksen eli käytännössä yliherruuden alaiseksi. Venäläisen talonpojan osaa herrojensa orjana pelättiin kuin ruttoa ja rakastetulle Kyöstä-kuninkaalle oltiin uskollisia. Kyöstähän puhui vähän suomeakin.

Vuosi 1788 meni sitten menojaan, eikä ratkaisua saatu aikaan merelläkään, niin sanotussa Suursaaren meritaistelussa, jossa venäläiset kyllä menettivät kaksi kertaa enemmän miehiä, mutta asialla ei ollut merkitystä, niitähän siinä maassa riitti ja uusia tehtiin koko ajan vauhdilla.

Vuonna 1789 venäläiset, jotka olivat vuoden mittaan saaneet sotavoimansa kehitettyä jälleen iskukykyisiksi, aloittivatkin aktiivisen sodankäynnin.

Kenraali Ivan Michelsonin komennossa hyökkäsi noin 7000 miestä Savoon ja löi vartiot pakoon Kyyrössä 11.6.

12.-13. 7. venäläiset saatiin noin 650 miehen voimin pysäytettyä Porrassalmella, mistä ne kuitenkin jatkoivat muutaman päivän kuluttua Mikkeliin, joka vallattiin 19.6.

Varastot poltettuaan ja mahdollisuuksien mukaan evakuoituaan Savon prikaati perääntyi Juvan suuntaan.

Samaan aikaan lähestyi Juvaa kaksi muuta hyökkäyskärkeä.

 Kenraali Schultzin joukot, noin 2000 miestä hyökkäsivät Sulkavan (vallattiin 16.7.) kautta Juvan suuntaan, samoin kuin von Knorringin puolitoista tuhatta miestä Puumalasta käsin.

Juvalla oli siis kolmen venäläisosaston tarkoitus saartaa ja pakottaa suuresti alivoimainen Savon prikaati antautumaan. Sen kuitenkin onnistui vähin tappioin, vaikka makasiininsa menettäneenä perääntyä Joroisiin. Taitavasta manöveerauksesta myös vihollinen antoi Stedingkille tunnustusta.

26.6. Kuningas aloitti omassa majestettisessa korkeudessaan kevennyshyökkäyksen Kymijoen yli ja valloitti Utin, mikä sai venäläiset lähettämään joukkojensa päävoiman sikäläisten asemiensa avuksi. Utin taistelu olikin ensimmäinen venäläisistä hyökkäämällä saatu voitto sitten Kaarle XII:n päivien. Se muutti tilanteen myös pohjoisessa.

Ruotsalaiset saivat pian Joroisiin keskitettyä 3400 miestä ja olivat Savossa nyt ylivoimaisia ja karkottivat vetäytyvät venäläiset idässä Puumalaan ja valtasivat takaisin Juvan 7.7. ja Mikkelin 11. heinäkuuta.

Rantasalmen Parkumäelle oli jäänyt kenraali Schultzin noin 1500 miehen osasto, jonka karkottaminen takaisin Savonlinnaan ja mikäli mahdollista Savonlinnan valtaus jäivät kenraali Curt von Stedingkin, hovimiehen, Ranskan kuninkaan ystävän ja Yhdysvaltojen vapaussodan veteraanin tehtäväksi.

Savolainen everstiluutnantti G.H. Jägerhorn teki suunnitelman venäläisen osaston lyömisestä saarrostavalla hyökkäyksellä.

Hyökkäys aloitettiin 20.7. ja taistelukosketukseen päästiin aamulla 21.7. Kaukaa Hiltulan kylän kautta kiertänyt vajaan tuhannen miehen osasto porilaisia, pohjalaisia ja Savon jääkäreitä hyökkäsi vihollisen selustaan osittain metsien kautta rämpien ja tykkejä kantaen.

 Parinkymmenen kilometrin öinen marssi osittain pitkin tietöntä korpea tykkejä kantaen oli hyvin rasittava. Silti ryhdyttiin viivyttelemättä aamuyöstä hyökkäämään kolmelta suunnalta. Pääosa, noin 1000 miestä hyökkäsi siis selustasta.

Toinen osasto, savolaisia, hyökkäsi suoraan maantietä pitkin rikotun Puikon sillan kautta ja pakotti sikäläisen venäläisen joukon perääntymään leirin suuntaan, jonne päävoimat jo hyökkäsivät toiselta suunnalta.

Kolmas osasto, Savon jääkäreitä, hyökkäsi, pitkin Saimaan rantaa kierrettyään Putkisalon saaresta käsin.  Perääntyvät venäläiset kohtasivat pian toiselta suunnalta perääntyvät kollegansa ja huomasivat olevansa satimessa.

 Noin puolet venäläisten armeijasta pääsi pakenemaan Olavinlinnan suuntaan joukossa myös kenraalimajuri Schultz. Schultzin henkilökohtainen omaisuuskin jäi leiriin, kuten myös venäläisten kuormasto ja tykit. Sotasaaliiseen kuului myös 600 muskettia.

Suomalaisten laskelmien mukaan venäläisiä kaatui 5+200 ja vangeiksi jäi 13+355 eli osasto lyötiin perinpohjaisesti ja sen kokonaistappiot olivat lähes 600 henkeä, Schultzin arvion mukaan huomattavasti enemmänkin. Vangit lähetettiin Ruotsiin.

Suomalaisten tappiot olivat1+38 kaatuneina ja 9+135 haavoittuneina eli yhteensä taisteluvahvuudesta poistui vajaat 200, joista vain pieni osa peruuntumattomia tappioita. Tosin haavoittuneista melkoinen osa aina kuoli tai jäi invalideiksi.

Taistelu oli vasta toinen hyökkäämällä saatu voitto sitten Suuren Pohjan sodan ja sen kunniaksi laulettiin valtakunnan kaikissa kirkoissa Te Deum laudamus -sinua Jumala kiitämme. Samalla luettiin selostus taistelusta.

Sotasaalis oli suuri ja siihen kuului paitsi tykkejä ja noita 600 muskettia, myös paljon kuormastotavaraa, muun muassa kenraali Schultzin teltta kaikkine tavaroineen. Siihen kuului seuraavia esineitä:

valkea kangasviitta, säämiskähousut, harmaa kangassortuutti, mustat kangashousut, vihreä uniformuntakki kultakoristein, punainen liivi kultakoristein, valkoiset kangashousut, vihreä taftinen yönuttu, musta tuluppi (turkki),  vihreä kankainen turkki mustalla vuorilla, sinisiä kankaisia rengintakkeja, mustia sillkikaulaliinoja, musta liivi keltaisella vuorilla, pumpulisia yömyssyjä, punamusta yönuttu, silkkinen yönuttu, pienet pistoolit hienossa kotelossa, peili, vihreä rengintakki, keltainen apulaisen (hejduk) takki, sapeli ripustimella ja portupeella,  toppa sokeria, englantilainen ridoo, saappaat, kengät, tohvelit, tupakkarasia, kuparinen yöastia, kahvimylly, pieni kuparinen kahvipannu, pieni kuparipannu,  rikkinäinen tina-astia, jossa kansi, kullattu malja, jossa kansi, pussi, jossa korppuja, pieni viinalasi, lukittu lipas ilman avainta, pieni posliininen teekannu, karkea lakana, vanha nahkainen kapsäkki, paitoja, hienot lakanat, karkeammat lakanat, yöpaita, ”yksikertaisia kankaisia yöröijyjä”, valkoinen pumpulinen liivi, pari housuja, valkoiset silkkisukat, raidalliset silkkisukat, nippu nenäliinoja, käytetty lakana, musta lyhyt kaulaliina,  kahdet pumpulisukat, kahdet muunlaiset sukat.

Kenraalin piti toki aina pystyä pukeutumaan asiaankuuluvasti ja yöpymään saattoi joutua teltassakin, joten runsaan yövaatetuksen ymmärtää. Joskus saattoi turkkikin olla tarpeen. Kahvia ja teetä sai varmastikin huollon puolelta ja viinaa samoin. Jostakin syystä näyttää kenraali olleen omissa sokereissaan tai sitten sitä vain oli joskus jäänyt yli.

Kuten jokaisella venäläisellä upseerilla, oli kenraalillakin sotilaspalvelija eli denštšik ja luultavasti parikin. Myös heidän tavaroitaan on joukossa. Kenraali ei mennyt asioilleen riu’ulle rivimiesten tavoin, vaan ainakin yöllä käytti omaa astiaa, jonka palvelija sitten aamulla tyhjensi. Taudeilta välttymisen kannaltakin tämä saattoi olla hyvin tärkeää, ainakin jos ymmärrettiin vielä pestä kädet.

Schultz oli kärsinyt murskatappion. Häntä ei kuitenkaan huonosta menestyksestä rangaistu, vaikka niin on huhuttu. Päin vastoin hän sai korkean kunniamerkin, Pyhän Vladimirin toisen luokan ristin, joka tosin myönnettiin kesäkuisesta Sulkavan operaatiosta sekä ylennyksen kenraaliluutnantiksi.

Tarkoituksena oli ilmeisesti osoittaa koko maailmalle, ettei Venäjän armeijaa suinkaan ollut nolattu, toisin kuin pahat kielet kertoivat. Samanlaista taktiikkaahan käytettiin myös talvisodassa.

Taistelu jäi myös vaille strategista merkitystä, kun Ruotsin joukot eivät jaksaneet ajaa perääntyvää vihollista takaa ja se asettautui puolustukseen Laitaatsillalle, joka sodan loppuun saakka muodosti esteen Ruotsin tykkiveneiden pääsylle etelään. Olavinlinna jäi myös varmistamaan Venäjälle, Käkisalmeen ja Viipuriin johtavaa tietä.

Päinvastoin kuin on joskus huhuttu, vastakkain Parkumäellä eivät olleet kerimäkeläiset ja rantasalmelaiset, joista edelliset olivat tsaarin alamaisia. Asevelvollisuus ulotettiin Vanhaan Suomeen vasta vuonna 1797, keisari Paavalin aikana.

Myöskään Parkumäen nimi ei tule taistelun aikana päässeistä tuskanhuudoista, paikka oli sen niminen jo ennen taistelua ja kantasanana lienee kukaties pikemminkin ”parkku” tai ”parkkuu” kuin huutoa merkitsevä ”parku”. Joka tapauksessa nimi oli kylällä jo ennen taistelua.

Taistelun jälkeen rintama pohjoisessa asettui Laitaatsiltaan, jossa yritteliäs uusi venäläisten komentaja Rimski-Korsakov pian alkoi tehdä hyökkäyksiäkin. Salmen ylittäminen oli nyt jo poissa laskuista eikä edes työläs tykkipursien vienti maata pitkin salmen ohi tuottanut tulosta.

Laitaatsillassa myös itse kuningas Kustaa kävi katsomassa tilannetta ja lupaili (katteettomsti) joukoille pian lepoa selustassa. Toki väsyneet ja nälkäiset Ruotsin armeijan osastot siirtyivät sittemmin syksyllä pois levottomasta Laitaatsillasta talvileiriin vähän yli peninkulman pääähän Kallislahteen. Nykyinen Leirimäki Sulkavan tienhaaran lähellä lienee saanut nimensä tästä.

Tuo edellä mainittu Curt von Stedingkin arkistokokoelma, jonka Suomen Kansallisarkisto osti jokunen vuosi sitten Ruotsista, on ehtymätön aarreaitta. Pelkästään kirjeitä siinä on tuhansia ja lisäksi tulevat erilaiset tilit ja laskelmat, raportit ja suunnitelmat, joita Kustaa III:n sodan (1788-1790) ajaltakin on valtavasti.

Järjestystähän tämäkin rikkaus on vailla eikä tietokonehaku yleensä riitä antamaan käyttökelpoista tietoa. Ehkäpä järjestämisessä olisi tekoälylle sopiva työkenttä?

Suuri määrä saapuneita kirjeitä sentään on lähettäjän mukaisessa järjestyksessä. Lähettäjiä riitti kuninkaallisista henkilöistä Sulkavan kirkkoherraan saakka.

Poikkeuksellisen kiinnostava nimi joukossa oli kuitenkin Wilhelm von Schultz, sama mies, joka kesällä 1789 hyökkäsi Savonlinnasta käsin Sulkavalle ja sieltä Juvalle saartaakseen von Stedingkin komentaman Savon prikaatin, joka oli perääntymässä Mikkelistä.

Sittemminhän Schultz kärsi Stedingkin joukoille tuon edellä selistetun Parkumäellä. Schultz itse haavoittui taistelussa ja hänen joukkonsa pakenivat Olavinlinnan turviin ja Laitaatsillan taa jättäen jälkeensä suuren määrän vankeja ja aseita.

Tästä tuli myös suuri mediatapahtuma ja Te Deumia laulettiin kaikissa Ruotsin kirkoissa.

Kustaa III ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan asiasta tiedotettiin myös ulkomaille, antoihan se lisää vakuuttavuutta Ruotsille sotilaallisena suurvaltana, kun se oli siihen mennessä jo munannut kaikki mahdollisuutensa, jotka ylivoimatilanne olisi sille edellisenä vuonna tarjonnut. Nyt voimasuhteet olivat muuttuneet, mutta jotakin saatiin tiedotettavaksi.

Journalistien laatimat sotauutiset ovat kautta aikojen olleet epäluotettavia ja usein kovin väritettyjäkin, totta kai. Niiden sävy saattoi ja saattaa myös loukata kulloisenkin vastustajan kunniaa, tahallisesti tai tarkoittamatta. 1700-luvulla tämä oli sangen vakava asia.

Kuten muistamme, kenraalimajuri Wilhelm Schultz von Ascheraden, Baltian saksalainen, joka oli palvellut myös niin Kaukasiassa kuin Itävallan joukoissa Euroopassa, joutui haavoittuneena pakenemaan Parkumäeltä, jossa jopa hänen henkilökohtainen omaisuutensa jäi ruotsalaisille.

Kun Schultz oli taistelussa haavoittunut ja pahoin epäonnistunutkin, ennen pitkää hänet korvasi Savonlinnaan sijoitettujen joukkojen päällikkönä Aleksandr Rimski-Korsakov.

Schultz lähetti vielä Parkumäen taistelun jälkeen Stedingkille Olavinlinnasta kolme kirjettä. Postihan kulki tuohon aikaan taistelevien armeijoiden välillä melko luistavasti. Trumpetisti ilmoitti aina posteljoonin saapumisen ja hän vei ja toi kirjeitä molempiin suuntiin.

Esimerkiksi Runebergin Vänrikeistä tuttu J. S. Duncker lähetti vaimolleen Ristiinaan kymmenittäin kirjeitä Suomen sodan rintaman läpi ja myös rahalähetyksiä tehtiin tätä kautta. Järjestely oli molemmille osapuolille edullinen eikä kunnia sallinut vilppiä näissä asioissa.

Schultzin ensimmäinen kirje oli päivätty 30.8.1789. Kirjeenvaihto tapahtui ranskaksi, vaikka molemmat osapuolet olivat saksalaisia, Schultz kotoisin Liivinmaalta ja Stedingk Ruotsin Pommerista.

Ensimmäinen kirje on lyhyt ja se on vain saatteena muutamiin kirjeisiin venäläisille sotavangeille, muun muassa jollekulle Medvedeville, jota Schultz luonnehtii ”minun kelpo Medvedevikseni” (mon bon Medvedew). Kirjoittaja pahoittelee myös sitä, ettei ole sairautensa takia voinut vastata Stedingkin aiempaan kirjeeseen.

Stedingkiä lähettäjä tituleeraa herra parooniksi tai arvostetuksi herra parooniksi Estime Monsieur le Baron ja kirjoittaa oman nimensä ranskalaisittain Guillaume Schultz.

Toinen, 21.8. Nicschlottissa (Nyslott) päivätty kirje on monisanaisempi ja siinä on vakavaa asiaa. Kirjoittaja on saanut käsiinsä Hampurissa ilmestyvän lehden, jossa on häntä syvästi loukkaava uutinen (article le plus outrageant pour moi), joka liittyy Parkumäen taisteluun.

Artikkelin ilmoitettiin perustuvan viralliseen Tukholman tiedonantoon (Bericht), jonka oli antanut herra prikaatin komentaja, parooni Stedingk. Schultz vaati Stedingkiä näkyvästi ja julkisesti korjaamaan tätä häväistyskirjoitusta.

Stedingkin voittajan kunniaa ei asia vähentäisi, eikä Schultz halunnut siihen kajota, mutta tuo häväistys loukkasi ”meidän toisten saksalaisten” kunniaa.

Kirjoittaja ehdotti myös, että ruotsalaiset päästäisivät palaamaan Joroisissa sairaana olevat vangit ja luovuttaisivat hevosia tähän tarkoitukseen. Asia oli toki armeijan ylipäällikön ratkaistava.

Voitaisiin myös vaihtaa ruotsalainen (Porrassalmella haavoittunut ja Mikkelissä hoidettavana ollut ) von Döbeln (”Döblen”) venäläiseen Medvedeviin. Jälkimmäiselle Schultz lähetti 150 ruplaa, mikä oli huomattava summa. Schultz kyseli myös, eikö Stedingk halunnut lähettää terveisiä eräälle Pietarissa vangittuna olevalle ruotsalaiselle.

 Tällä kertaa kirje päättyi edellistä huomaavaisemmin: minulla on kunnia ilmoittaa tunteideni olevan mitä parhaimmat ja kunnioittavimmat. Allekirjoittajaksi mainittiin teidän mitä nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne (Vôtre trés humble et trés obeisant serviteur) Guillaume Schultz.

Samassa postissa Schultz lähetti myös toisen kirjeen, jossa kerrotaan lähetettävän kirje Monsieur Tollille ja mainitaan, että Savonlinnaan oli saatu Pietarista lähetys, jossa oli monenmoista tavaraa ja, että olisi kovin ilahduttavaa, mikäli niillä voisi palvella herra paronia.

Toisin kuin on joskus väitetty, kyseessä ei ole sama Toll, josta sittemmin tuli Ruotsin armeijan sotamarsalkka ja josta myös Runeberg runoilee (Toll marski, Piper kreivi, Karl Lagerbring, ne vaan…) Samaa baltiansaksalaista sukua hän kuitenkin ilmeisesti oli.

Muistakaamme nyt tässä vieläkin, että myös Kustaa III:n sota oli Ruotsin hyökkäyssota, joka aiheutti tavattomasti kurjuutta ja tappoi rajan tälläkin puolella Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan jopa 50000 henkeä, joista taisteluissa kaatuneina vain muutama tuhat.

Hallitsevasta yläluokasta tulevat, usein taustaltaan sangen kosmopoliittiset upseerit, jotka tunsivat toisensa ja saattoivat aina silloin tällöin vaihtaa isäntääkin, pyrkivät joka tapauksessa yleisessä kurjuudessa pitämään välinsä korrekteina. Sehän oli molempien etu.

En tiedä, miten kävi von Schultzin vaatiman oikaisun. Asia n syytä tarkistaa. Joka tapauksessa Stedingk, matkustettuaan sodan jälkeen Piasteriin Ruotsin lähettilääsi, kertoo suuresti ilahjtuneenasa tavatessaan siellä myös ”vanhan ystävänsä” kenraali Svhulgtzin.

Myös muden vanhojen vihollisupseerien seurassa Stedingk viihtyi erinomaisesti, Poikkeuksena oli nuivasti käyttäytyvä molempien Ruotsinsalmen taistelujen venäläisen osapuolen komentaja Nassau-Siegenin prinssi Krl Heinrich (Charles-Henri), joka suurena kerskurina oli muidenkin epäsuosiossa.

Mikä se sitten lopultakin oli tuon suuren Parkumäen taistelun merkitys?

Merkitys oli ainakin siinä, että muutama sata miestä kuoli. Osa kaatui jo kentällä ja suuri osa sittemmin haavakuumeeseen. Samalla saatiin pitkästä aikaa Ruotsin aseille voitto. Kyseessä ei ollut eurooppalaisiin kymmenientuhansien miesten taisteluihin verrattava tapahtuma, mutta ei myöskään pelkkä kahakka.

Sen sijaan strateginen tavoite jäi saavuttamatta. Laitaatsalmea, saati Olavinlinnaa ei valloitettu, vaikka se juuri tuolloin olisi ilmeisesti onnistunut, kun se oli lähes miehittämätön ja Ruotsin saaristolaivaston alukset olisivat päässeet sinne helposti.

Siinä tapauksessa koko Schultzin osasato olisi saatu pois pelistä sen perääntymistei tukkimalla ja Ruotsin järvilaivasto olisi päässyt Laitaatsalmen läpi hyökkäämään etelään, jossa tärkeää olisi ollut valloittaa Puumala. Sen jälkeen olisi voitu tehokkaasti auttaa hyökkäystä Lappeenrantaan ja sen jälkeen Viipuriin ja Pietariin…

Mutta miten siinä olisi loppujen lopuksi käynyt? Katariina kyseli retorisesti, että jos Kustaa jollakin ihme keinolla onnistuisi valtaamaan Pietatrinkin, niin millä keinoin hän pystyisi seuraamaan perääntyvää Venäjän armeijaa yhä syvemmälle Venäjälle…

Tästä voimme olla samaa mieltä. Ruotsalainen ruotuarmeija ei edes ollut luotu hyökkäämään, vaan kotiseutua puolustamaan. Värvättyjen jääkärijoukkojen sopimuksessakin tämä oli erityisesti mainittu: joukkoja ei saanut viedä ulkomaille eikä käyttää linnoitustöihin, toisin kuin ruotuarmeijaa.

Nykyisen sukupolven muistoissa Parkumäen taistelu lienee säilynyt lähinnä Wikipediassa. Siellä on artikkeleita suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi ja englanniksi. Kaikkki ne nojaavat lähinnä yleisesitykseen, Ilkka Mäntylän artikkeliin Suomen historian pikku jättiläisessä.

Koko taistelusta löytyy tuskin muuta sanottavaa, kuin siinä kuolleiden, haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden määrä. Sen asian merkitys ei enää ole aivan päätä huimaava, kun ymmärrämme, että he olisivat kaikki jo joka tapauksessa kuolleet.

Vaikka samaa lähdettä käytetään, esitetyt venäläisten tappioluvut ovat kuitenkin erilaisia: suomalaisen ja englantilaisen version mukaan ne käsittivät 200 kaatunutta, 500 vankia ja 130 haavoittunutta. Yhteensä siis 830 rivistä pois joutunutta.

Ruotsalainen versio ilmoittaa kokonaistappioiksi 650 miestä.

Venäläinen artikkeli mainitsee lähteenään Mäntylän lisäksi myös A.G. Briknerin, joka kuitenkin mainitsee tappioluvuksi ”alle 600” (do 600), mutta yllättäen antaakin kokonaismääräksi peräti 955 henkeä (200 kaatunutta, 130 haavoittunutta ja 625 vankia).

Suomalaisen osapuolen tappiot esitetään yhtäpitävästi kaikkialla 186 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tosin suomalainen versio ei mainitse tästä asiasta mitään lukua.

Jussi T. Lappalainen kertoo suomalaisten tappioiden olleen kaatuneina 1 upseeri ja 38 aliupseeria ja miestä sekä haavoittuniena 9 upseeria ja 135 aliupseeria ja miestä.

Von Schultz puolestaan ilmoitti omiksi tappioikseen kaatuneina ja vankeina 20 upseeria ja 509 miestä sekä haavoittuneina, jotka siis ilmeisesti pääsivät Olavinlinnaan saakka, 373 miestä. Harvinaista kyllä hävinnyt osapuoli ilmoitti siis suuremmat luvut kuin voittaja.

Noita lukuja voidaan joka tapauksessa pitää lähtökohtana taistelun uhrien arvioinnille ja ne antavat enemmän tietoa kuin myöhemmät könttäsummat.

Kysyä voi, onko asialla mitään merkitystä. Toki on aika rienaavaa summata muitta mutkitta erilaisia kategorioita sen mukaan, miten monta miestä poistui yhteensä rivistä taistelun seurauksena. Kuitenkin vangitut ja haavoittuneet ainakin toistaiseksi säilyttivät henkiriepunsa ja saattoivat jatkaa maallista vaellustaan vielä säädetyn aikansa.

Sodat ovat useimmiten inhimillisestä tyhmyydestä syntyneet ja tässä tapauksesa kysessä oli ennen muuta Kustaa III:n turhamaiksuus.

Kun turisti lukee Tukholman kuninkaanlinnan vieressä olevasta kuvapatsaasta ylistystä Kustaan maineteoista (ks. https://www.bing.com/search?q=gustav+iii+staty&gs_lcrp=EgRlZGdlKgcIBRBFGMIDMgcIABAAGOoCMgcIARAAGOoCMgcIAhAAGOoCMgcIAxBFGMIDMgcIBBBFGMIDMgcIBRBFGMIDMgcIBhBFGMIDMgcIBxBFGMID0gEJODA3NzJqMGo5qAIIsAIB&FORM=ANAB01&PC=EDGEDSE ), hänen kannattaa muistella myös kaikkia niitä hänen sodassaan turhaan menehtyneitä, joista Parkumäellä kaatuneet olivat vain pieni osa.