Unohdetut liberaalit

 

Liberalismi Venäjällä

 

Tsaarin Venäjä oli virkavaltaisesti hallittu sotilasvaltio, jolle liberalismin periaatteet olivat täysin vieraat ja jossa sen sijaan valtion yksinvallan haastoi vain nihilistien, poliittisten desperadojen joukko, jonka ainoana tavoitteena oli vallitsevan järjestelmän hävittäminen.

Venäjän poliittinen järjestelmä oli perua mongolivalloituksen ajalta ja siinä järjestelmässä ei edes ylimystö ollut vapaata, vaan itse asiassa herransa orjia. Maassa ei ollut mitään vastavoimaa valtiolle ja yksinvaltiaalle, koska siellä ei kehittynyt edes feodalismia, jossa hallitsijan ja vasallin välinen vala oli molemminpuolisesti sitova.

Kun tähän lisätään orjuuteen sidottu kansa, jota herrat kohtelivat mielivaltaisesti, meillä onkin hallitustapa, jollaista kutsuttiin aasialaiseksi silloin, kun se oli mahdollisimman loukkaava termi ja tarkoitti erillisyyttä länsimaisesta sivistyksestä.

Luulen, että yllä on kuvattu pääpiirteissään se käsitys Venäjän yhteiskunnasta ja sen olennaisesta eroavuudesta länteen nähden kautta vuosisatojen, joka aivan erityisesti nyt nauttii suurinta suosiota.

Eihän tämä kuva kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan väärä olekaan. Siinä tulee esille paljon niistä olennaisista asioista, jotka erottivat Venäjän ja sen yhteiskunnan länsimaista.

Samalla tuo kuva on kuitenkin myös kiusallisen simppeli karikatyyri. Siinä on jotakin samaa kuin feministien häthätää kyhäämissä maailmanhistorioissa, joissa sukupuolten välinen valtataistelu ja naisten sorto on historian keskeinen teema.

Voihan asiat niinkin nähdä, jos haluaa keskittyä vain yhteen asiaan ja pyyhkiä pois näkyvistä koko sen valtavan laajan muun historian, jossa suureksi selittäjäksi ja ymmärryksen tuojaksi valittu asia näyttelee tuskin mitään osaa. Silloin pitäisi ymmärtää rajoituksensa ja olla ottamatta näkemystään liian vakavasti.

Mitä Venäjän demokratiaan tulee, kyseessä oli 1800-luvulta lähtien termi, jolla viitattiin siihen ihmisryhmään, joka piti arvossa demokratian periaatteita. Demokraattista järjestelmää Venäjällä ei ollut enempää kuin muuallakaan. Yhdysvallat ja Ranska olivat poikkeus säännöstä.

Kun Venäjällä ei ollut myöskään mainittavan suurta keskiluokkaa, on usein ajateltu, ettei siellä ollut lainkaan niin sanottua kansalaisyhteiskuntaa, ihmisten vapaita yhteenliittymiä, jotka toimivat vastapainona yksinvaltiudelle. Muuttuvan yhteiskunnan jännitteet pääsivät sitten purkautumaan vasta tolkuttomissa vallankumouksissa, jotka tulivat yllätyksenä kaikille.

Ellen nyt vallan erehdy, tämä on myös nykyään ollut muuan aksiomaattisena pidetty totuus, joka sekin on korkeintaan puolitotuus.

Niin sanottuihin Venäjän suuriin reformeihin 1860-luvulla kuului maaorjien vapautuksen lisäksi myös vuonna 1864 perustettu zemstvohallinto, joka hoiti paikallisia asioita valittujen edustajien välityksellä. Oikeudenhoidosta vastasi valittu rauhantuomari.

Kyseessä oli sangen pitkälle menevä itsehallinto ja sellainen oli myös kyläyhteisöissä, joissa sen asioista päätettiin yleisissä kokouksissa (shod). Talossa päätti isäntä (bolšak), eikä siellä mikään demokratia vallinnut, mutta eihän sitä ollut muuallakaan, eikä siihen myöskään pyritty.

Mikäli unohdamme koko zemstvohallinnon, saamme aivan vääristyneen kuvan siitä noin kahden sukupolven mittaisesta ajasta, joka ulottui maaorjien vapauttamisesta vuoden 1917 vallankumoukseen.

Zemstvojen piirissä syntyi myös liberaalisia liikkeitä, joiden tärkeimmät kannattajat kuuluivat aatelistoon. Vain osittain kyseessä oli radikalismi, joka ei esittänyt vain koko maan zemstvojen yhteistä kokousta eräänlaisena valtakunnallisena edustuselimenä, vaan jopa perustuslakia.

Molemmissa tapauksissa vastaus hallitsijan puolelta oli kuitenkin yhtä karu: non possumus. Vielä vuonna 1895 nuori Nikolai II nimitti tällaisia ehdotuksia ”mielettömiksi unelmiksi”.  Viimeistään tässä vaiheessa oli kaikille käynyt selväksi, ettei yhteistyössä hallitsijan kanssa saataisi aikaan mitään edistystä liberalismin suuntaan. Itse asiassa zemstvojen itsenäisyyttäkin oli koko ajan nakerrettu.

Kymmenen vuoden kuluttua Nikolain oli otettava lusikka kauniiseen käteen. Vuosien 1905-1907 niin sanottu vallankumous toi viimein Venäjälle kansanedustuslaitoksen, duuman, jota valtaapitävät itsepintaisesti kieltäytyivät nimittämästä parlamentiksi. Siitä oli kuitenkin itse asiassa kysymys.

Mielestäni tässä kannattaa joka tapauksessa huomata poliittisen ja erityisesti liberaalisen pyrkimyksen suhteellisen varhainen herääminen ja jatkuva vaikutus Venäjällä. Se ei suinkaan ollut vasta vuonna 1905 esiin pulpahtanut uutuus.

Kirjallisuus oli Venäjällä tunnetusti enemmän kuin kirjallisuutta. Se oli mitä suurimmassa määrin myös politiikkaa ja usein vaarallista. Radištšev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=matka+pietarista+moskovaan ) sai kirjastaan ”Matka Pietarista Moskovaan” Katariina II:lta kuolemantuomion, joka sentään lievennettiin karkotukseksi Siperiaan.

 Vissarion Belinskin ”Kirje Gogolille” tuotti hallussapitäjilleen vankeustuomion (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=herrasmies+hersonista ) ja arkkityyppinen liberaali Ivan Turgenev joutui pidätetyksi ”Metsämiehen muistelmiensa” takia ja kehotuksen pysyä poissa Venäjältä. Tätä hän noudattikin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=los+europeos ).

Kuitenkin koko Venäjän klassinen kirjallisuus on täynnä enemmän tai vähemmän poliittisia pohdintoja maasta ja sen tulevaisuudesta. Itse asiassa mukana on hämmästyttävän radikaalejakin näkemyksiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tolstoi+tunnustuksia).

Myös lehdistö saattoi ilmaista jopa avolimen poliittisia näkemyksiä. Olennaista oli vain se, ettei päätöksiä päässyt koko Venäjän suhteen tekevään kukaan muu kuin itsevaltias ja hänen valtuuttamansa henkilöt. Duuman perustaminen muutti asiat tässä suhteessa.

Duuman puolueet ja niiden johtajatkin löytyivät luonnollisesti entisten zemstvoaktivistien ja radikaalien joukosta. Erityisesti kannattaanee nostaa esille se, että liberalismi ei ollut vain länsimaalaistajien asia. Mukana oli koko ajan myös merkittävä slavofiilien edustus. Maaorjuuden lakkauttamisessa oli toiminut tehokkaasti slavofiili Juri Samarin.

Jo ensimmäisen polven slavofiileillä 1840-luvulta lähtien oli ollut liberaaleja pyrkimyksiä, erityisesti maaorjuuden lakkauttamiseen nähden ja perinne oli jatkunut 1900-luvvulle saakka. Ääritaantumuksellisten slavofiilien ohella voimme löytää sellaisia liberaaleja hahmoja, kuin Dmitri Šipov, josta Solženitsyn on tehnyt yhden sankarinsa massiivisessa historiaromaanissaan ”Punainen pyörä”.

Slavofiilit kannattivat yksinvaltiutta, mutta tekivät sen omalla tavallaan ja joutuivat useinkin virkavallan hampaisiin. Yksi syy oli suhtautuminen Pietari Suuren uudistuksiin, joita he vastustivat. Heillä oli kuitenkin myös yksilönvapautta koskevia näkemyksiä, joita ei aina voinut julkaista Venäjällä, vaan oli turvauduttava ajan ”tamizdatiin” -ulkomailla painamiseen.

Epäilemättä voidaan sanoa, että liberalismi Venäjällä oli hento kasvi, joka ei varttunut vankaksi puuksi, vaan joutui historian voimien syrjäyttämäksi. Sen olemassaolon kiistäminen olisi kuitenkin mieletöntä.

Bolševikit tekivät parhaansa mitätöidäkseen liberaalijohtajien ja ajattelijoiden muistoa ja heistä kenties merkittävin, hyvin suosittu ja etevä historioitsija, kadettipuolueen (perustuslailliset demokraatit, KD) puheenjohtaja ja Suomen ystävä Pavel Miljukov jäi onnettomuudekseen rysän päältä kiinni, esitettyään Venäjän tavoitteeksi ensimmäisessä maailmansodassa Dardanellien salmen valloittamisen.

Tämä nosti suuren skandaalin sotaan väsyneellä Venäjällä ja väliaikainen hallitus joutui luopumaan Miljukovista ja siirtämään vallan onnettomalle Kerenskille, joka oli yhtä lahjakas oraattori kuin lahjaton hallintomies.

Jälkimaailman silmissä venäläiset liberaalit leimattiin ääritaantumuksellisiksi suurpääoman kätyreiksi, joiden osaksi Venäjän historiassa jäi pelkkä klovnin rooli.

Vakavien tutkijoiden piirissä on arvioitu, että Miljukovin ja kadettien kaltaisten poliitikkojen onnettomuus oli siinä, että he yrittivät tuoda yhä puoliksi arkaaiselle Venäjälle aikansa etummaisten sivilisaatioiden käsitteitä ja tavoitteita.

Asiaa voisi kai verrata siihen, miten amerikkalaiset yrittivät viedä feminismiä Afganistaniin.

Kadetit toimivat kuin Englannin ja Ranskan liberaalit samaan aikaan, mutta Venäjällä tällaisella toiminnalla oli toinen merkitys: he olivat siellä radikaaleja. Radikaalisuuskilpailussa eniten tarjoavat helppoheikit kuitenkin voittivat väistämättä. Bolševikit lupasivat kaikille kaikkea, ei sen vähempää.

Maata luvattiin talonpojille, tehtaat (ja siis rikkaudet) työläisille ja jokainen kansakunta sai luvan mielensä mukaan irtautua imperiumista. Vastuunsa tunteva väliaikainen hallitus ei tietenkään voinut päästä lähellekään samaa ja leimautui siis kansan riistäjäksi ja sen onnettomuuksien aiheuttajaksi.

Valtaan päästyään bolševikit tietenkin ottivat takaisin kaiken sen, mitä olivat antaneet, mutta se on jo toinen tarina. Liberaaleilla, jotka edustivat Venäjän sivistyneistön korkeinta tasoa, ei ollut mihin nojata. Jopa niin sanottu intelligentsijakin, joka koostui erityisesti opiskelijanuorisosta ja vapaiden ammattien harjoittajista kannatti kritiikittömästi sitä maksimalismia, jota ”kansa” oli saatu vaatimaan.

Itse asiassa bolševikit saivat hyvin pian huomata häviävänsä useimmissa paikallistason vaaleissa, kuten Vladimir Brovkin on tutkimuksessaan osoittanut. Voittajia eivät kyllä olleet liberaalitkaan, vaan yleensä toiset radikaalit, ennen muuta menshevikit.

Tämän jälkeen oli turvauduttava alastomaan väkivaltaan. Se huipentui vuoden 1921 hyökkäyksissä omaa talonpoikia vastaan ilmavoimien ja tykistön voimin.