keskiviikko 25. maaliskuuta 2026

Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.

 

 

16 kommenttia:

  1. "on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

    Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763..."

    Toinen looginen syy on se, että sekä Venäjä että Ranska (myöhemmin Saksa) olivat maavaltioita, jotka kilpailivat maavoimilla mantereen johtajuudesta. Englanti taas oli kauppa- ja merivaltio, jonka asemaa Venäjä ei uhannut ennenkuin 1800-luvun lopulta alkaneessa suuressa pelistä keski-Aasiassa, joka uhkasi Brittiläisen imperiumin helmeä Intiaa. Tuollaisilla kilpailijoilla on taipumus esittää vastapuolesta erilaisia fobioita.

    VastaaPoista
  2. Venäjän ja erityisesti Neuvostoliiton talous oli sidottu vankityövoimaan. Vankeja tuotettiin kaikin, mielikuvituksillisin keinoin.
    Antisemitismin noustua poliittiseksi työvälineeksi viime sodan jälkeen, saatiin juutalaista työvoimaa harhauttamalla. Pyydettiin Israeliin halukkaita allekirjoittamaan halukkuutensa. Palkkiona oli vankileiriä noin 25000 juutalaiselle, maastapoistumishalukkuuden vuoksi.
    Frantisek Urban oli tuotu Tsekkoslovakiasta väkisin Neuvostoliittoon. Kun ei keksitty muuta syytä tuomiolle, häntä rankaistiin laittomasta rajan ylittämisestä.
    Muuan Insinöörieversti erehtyi kiittämään itseään Moskovan puolustuksen miinoituksen onnistumisesta: häkki heilahti. Ansio oli Stalinin.
    Jne, jne...
    Nyt Putin rankaisee neuvostomielisesti tekastuin syytöksin, toki myös kalsarimyrkytyksin ja ikkunapudotuksin.
    Putin ei myöskään hyväksy ajatusta Ukrainan selviytymisestä. USA- Lend Leasea ei nyt ole, mutta asia on kielletty puheenaihe.
    Venäjä on omanlaisensa.

    VastaaPoista
  3. Olli Bäckströmin viimeisimmässä blogin aiheena on Espanjan suuruusaika 1469-1716.

    VastaaPoista
  4. ”Pietari Suuren testamentti”

    Olisi erinomainen blogin aihe, jolla on selitetty - ja joka osin myös selittää - Venäjän käytöstä. Kumma kyllä ei ole aiemmin käsitelty.

    VastaaPoista
  5. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneiden ja kehittyneiden uusien tiedonalojen premissit palautuvat visuaaliseen mieltämiseen ja niin sanottuun "kartesiolaiseen paradigmaan" -- maailmaa tarkkailevan subjektin eriytymiseen ja ulkoisen todellisuuden objektivoitumiseen. Sekä syvyysperpspektiivi että subjekti ovat olemassa vain yksilökokemuksen maailmassa, joten uuden ajan uusi järki on sittemmin sortunut varsin perusvanlaatuisiin harhoihin -- esimerkiksi historiankirjoituksessa valtiosubjektiharhaan ja muihin yhteisöä yksilöominaisuuksin kuvaileviin viisasteluihin.

    Emme ymmärrä edes perusasioita -- että esimerkiksi "altruismi" on lajityypillinen yhteisöominaisuus eikä yksilön luonteenpiirre. Altruismi palautuu tapaan jolle mestä jokaikisen tajuntaan äitilapsisymbioosin varhaisessa vaiheessa syntyy ensin meitä hoivaavan ihmisen hahmo ja vasta vuosia myöhemmin se, mitä sanomme "minäksi". Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja itseidenditeetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä johtien elämme kaikki aina ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, mitä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme.

    Moni uskonto ja ideologia on noita lajimoraalisia perusasioita ominut yksityisomaisuudekseen, mutta se on siis vain yksityisomaisuuden harhaa, ei totuus. Mutta yhteisöllisiä totuuksia ymmärtämättöminä me kuitenkin kuvaamme ja selitämme ilmiöitä yksilölähtöisesti, mistä johtuen myös tämä todellisuutta objektivoiva ja tietyssä mielessä erinomaisen käyttökelpoinen kartesiolainen järkemme pitäisi aidata paremminkin vain luonnontieteiden piiriin.

    Yhteisökuvailut menevät pieleen monella tsolla ja tavalla.

    Diderot taisi olla valistuksen kirjanoppinein tietoniekka, ja hänen kaunokirjallisia teoksiaan voidaan lukea aikalaisajattelun kriittisinä kuvauksina. Esimerkiksi hervottoman hauska kuvaus syysuhdeajattelun ensimmäisestä opillisesta versiosta, fatalismista, "Jacques fatalisti", olisi edelleen käytttökelpoinen kun vaikkapa "edustuksellisuuden" kognitioon perustuvaa "demokratiaamme" valtiotieteellisessä tiedekunnassa opetetaan.

    Valtiosubjektiharhan raameihin pitäisi asettaa myös esimerkiksi teoreettinen tulkinta "vallan kolmijako-opista". Senkin syntyhistoriassa romaanin taide näytteli paljon suurempaa roolia kuin valtio-opilliset projektiiviset pähkäilyt.

    Voisimme pitää hervottoman hauskoina myös oman aikamme puheita "matriarkaatista" ja "patriarkaatista" jonkinlaisina yhteisöjä yleisesti kuvaavina yleiskäsitteinä. Vatii aika paljon paneutumista ennen kuin voi ymmärtää, että symbioottiseen äitilapsisuhteeseen palautuva "matriarkaatti" on nimenomaan se yhteisötekijä, joka tekee poikalapsista erityisellä tavalla aggressiivisia. -- Ei siinä, että "feministit" vaativat naisten oikeuksia tasa-arvon nimissä ja kuitenkin rakastautuvat tänne vaeltaneisiin kunniakulttuurien aggressiivisiin ja väkivaltatilastoita paisuttaviin miehiin, ole mitään kognitiivista dissonanssia. Ristiriita on näennäinen. Muuten eivät asiat voisikaan olla.

    Mutta se itseymmärrys, sen puute on aika traagista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä Justiinan tulisi kokeilla luostaria ja luopua kirkolle markkinavetoisen yhteiskunnan aineellinen hyvä ja lupautua palvelemaan muita köyhyydessä.
      Matriarkaatti katoaa ja pyhä isä astuu kuvioon.

      Poista
  6. Ei tämä epsanjaan liity, mutta:

    matriarkaatti-yhteisötekijä tekee poikalapsista aggressiivisia? Pikemminkin hormoonit: monilla nisäkkäillä urokset ovat äkäsiä, naaraat leppoisampia. Ihmisen käytös on monessa suhteessa samaa kuin elukoilla, muoto vain on monimutkasempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wittgenstein huomautti siitä, että monet kuvittelevat luonnonlakien olevan maailman selityksiä. Ne eivät ole. Luonnonlait eivät ole ilmiöiden syitä. Vaikka hormonit kuuluvat samaan kuvaan kuin aggressio, ne eivät ole aggressioiden syitä.

      Sen sijaan matriarkaattiin kuuluu olemuksellisesti vahva symbioottinen äitilapsisuhde, josta irtautuminen nuoruusiässä vaatii poikalapsilta ylimääräisen annoksen aggressiivisuutta. Nämä ovat kulttuurisia ominaisuuksia. Mutta ne ovat niin yleisihmisyyden mukaisia, ettei esimerkiksi oman kulttuurimme "femnisteillä", jotka ideologioissaan toki julistavat yhtä aikaa tasa-arvoisuutta ja monikulttuurisuutta, ole mitään estoja olla rakastautumatta tänne vaeltaneisiin ja aggressiivisuudessaan myös väkivaltarikos- ja raiskaustilastoissa erottuviin toiskulttuurisiin.

      Poista
  7. "Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi."

    Mitä hän on valehdellut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaiva nyt esille vaikka hänen toimintansa Kamputsean kansanmurhan kohdalla.

      Poista
  8. "...Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin."

    En tiedä nykyisyydestä, mutta Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa sekä 1500-luvulta alkaen johtuu siitä, että espanjalaiset valloittivat yllättäen Amerikan ja näkivät, että siellä kaikilla ihmisillä on paljon kultaisia koristeita roikkumassa niskalla. Ihmiset tapettiin ja kullat tuotiin Espanjan kottiin.

    Ei taida olla mikään ihme, että Espanjassa rakennetaan nykyään maailman korkeinta kirkkoa, jotta voisi hienosti rukoilla ja pyytää anteeksi.

    Jos muistini on oikea, niin tarinoiden mukaan juutalaiset varastivat Espanjalta silloin kaikki kullat, kun ne tuotiin Espanjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nyt muisti pätkii: juutalaiset oli kartoitettu heti Andalusian valloituksen jälkeen ja niitä kristityiksi kääntyneitä inkvisitio - joka oli todellinen ajatuspoliisi - piti tiukasti silmällä ja "käsitteli" oikealta tieltä harhautuneet muun muassa polttamalla roviolla auto da fe -toimituksissa.

      Poista
  9. Imperiumikauhu siis lienee jonkinlainen refleksinomainen reaktio, joka syntyy automaattisesti tiettyjä valtakuntia kohtaan.

    Espanjan kohdalla se ehkä oli joskus selvää entisissä siirtomaissa Uudessa maailmassa, jossa ei tunnettu kiitollisuutta isäntämaata kohtaan. On esimerkiksi mielenkiintoista, kuinka conquistador Cortésia pidetään Meksikossa lähinnä roistona, vaikka hän kukisti verisen atsteekkihallinnon ja vaikutti merkittävästi siihen, millainen Meksiko on nyt.

    Englannin ja Alankomaiden levittämänä propagandana imperiumikauhu tuskin oli kovin pitkäikäistä, vaikka Espanjan kuningas yrittikin väkivalloin palauttaa katolisen hallinnon Englantiin ja takaisin itselleen Alankomaat. Uudessa maailmassa ne pitivät Espanjaa ilkeänä imperiumina lähinnä siksi, että se oli rohmunnut kaiken kullan eikä jättänyt muille mitään. Kiltit imperiumit tulivat jakamaan saalista sitten myöhemmin mm. merirosvoamiseen turvautuen.

    VastaaPoista
  10. "Erityisiä pahan valtakuntia"

    Tässä ihan taannoin eräs venäläinen herra väitti, että Venäjää/Ryssää vaivaa stomatosytoosi. Kysymys on perinnöllisestä kserosytoosista eli hemolyyttisestä anemiasta. Merkinneekö kaikki tämä sitä, että pohjana on bysanttilainen uskonto: "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman."

    VastaaPoista
  11. Propanganda vaikuttaa pitkään, kaikki tietävät Espanjan suuren armadan mutta harva tietää Englannin vasta-armadan jolle kävi myös heikosti.
    Ari

    VastaaPoista
  12. Taiteessa Arturo Pérez-Reverte'n romaaneihin perustuva Augustin Díaz Yanesin ohjaama ja Viggo Mortensenin tähdittämä elokuva Kapteeni Alatriste (2007) tavoitti 1620-luvun Espanjan alkavan rappion surumielisen tunnelman. Värimaailma muistutti tuon ajan maalauksia.

    Arturo Pérez-Reverte'n romaneissa tuotiin esiin inkvision merkitys ajattelua tukahduttavana istituutiona ("ajatuspoliisina"). Sillä epäilemättä oli vaikutusta Espanjan taloudelliseen menestykseen ja myöhempään teollistumisen kehittymiseen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.