Kirjoittelua

 

Vastineita ja muita

 

     Kun lehdissä kirjoittelee, saa aina silloin tällöin reaktioita kirjoituksiinsa. Joskus kyseessä ovat ns. vastineet, joihin ovat oikeutettuja sellaiset, joiden tekemisiä tai sanomisia on kosketeltu.

     Sitten on sellaisia reaktioita, joiden tarkoituksena on vakavasti tuoda esille näkökulmia tai asioita, joita jossakin kirjoituksessa on laiminlyöty tai esitetty ykeispuolisesti ja siten edesauttaa asian parempaa ymmärtämistä.

     Näiden ohella on sitten sellaista kirjoittelua, joka jo lähtökohtaisesti kieltäytyy ottamasta huomioon sen kirjoituksen argumentteja, johon se on olevinaan vastaus ja sen sijaan julistaa omaa, vaihtoehtoista totuuttaan.

     Viimeksi mainituista sain havainto-opetusta pari vuotta sitten, kun puutuin hesarin kampanjaan, jossa nostettiin esille ”nettietsivien” kaivamia Riikka Purran sarkastisia repliikkejä vuosien takaa ja pyrittiin luomaan mielikuvaa ihmishirviöstä, joka ilmaisi halunsa tappaa viattomia lapsia.

     Kirjoitukseen tuli ”vastaus”, jossa yksinkertaisesti kieltäydyttiin ymmärtämästä selvää tekstiä. Kun vielä vastasin siihen, tuli sama jankkaus lehteen vielä uudelleen.

     Kyse oli siis ilmeisesti tahallisesta tyhmäksi tekeytymisestä, johon oli turha kuvitella vaikutettavan asia-argumentein. Sellaiseen ”keskusteluun” lähteminen vain alensi niin kirjoittajan kuin lehden arvoa, ei antanut viisaalle mitään uutta ja tyhmät jätti yhtä tyhmiksi kuin ennenkin.

     Niinpä olenkin suhtautunut sangen epäluuloisesti sellaisiin ”kriittisiin” kommentteihin, jotka kieltäytyvät näkemästä niitä argumentteja, joita esitän. Kyse ei välttämättä useinkaan ole oikeasta tyhmyydestä.

      Tämän vuoden keväällä (4/2026) julkaisi ”Kanava” Jukka Kekkosen pitkän kommentin kolumniini, jossa olin käsitellyt korkeimman oikeuden tunnettua päätöstä Päivi Räsäsen tapauksessa ja sen sananvapaudelle merkitsemää uhkaa.

     Kirjoitin Kekkoselle jo vastineen, kunnes ymmärsin, että ”keskusteluun” ryhtyminen tässä tapauksessa merkitsisi vain samanlaista tason laskua kuin tuossa parin vuoden takaisessa tapauksessa.

     Kun vastine sentään tuli kirjoitettua, julkaisen sen tässä tämän blogin jälkeen.

     Nyt uusimmassa ”Kanavassa” 5/2026 täysinpalvellut suurlähettiläs Pasi Patokallio on hämmästynyt ja närkästynyt edellisessä lehden numerossa esittämästäni arviosta, jonka mukaan Suomen vuoden 2022 politiikka vaikuttaa jälkikäteen arvioiden vahvasti ylireagoinnilta, esimerkiksi ainutlaatuisen rajan sulkemisen suhteen.

     Tämähän on tietenkin subjektiivinen arvio ja on mahdollista Patokallion tapaan arvioida, että maamme poliittinen johto ratkaisi ongelmansa ainoalla oikealla tavalla liittyessään Natoon ja sulkiessaan itärajan. Se, että ehdotan rajan avaamista edes jossakin määrin, kuten muut maat tekevät, näyttää hänestä olevan huono idea.

     Patokallio kysyy, uskonko, että maamme turvallisuuspoliittinen asema oisi säilynyt ennallaan, mikäli Venäjä olisi onnistunut valtaamaan Ukrainan. Hänen mielestään Natoon liittyminen olisi silloin viivästynyt ties kuinka pitkäksi ajaksi ja sen myötä siis myös maamme tulevaisuuden turvaaminen.

      Tähän voi vain sanoa, että me emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tapahtunut toisin. Näyttää selvältä, ettei Venäjän johto uskonut lännen kykenevän pysäyttämään sen ”erikoisoperaatiota” eikä myöskään irtautumaan energiariippuvuudestaan Venäjään. Lännessä ei uskottu Venäjän voivan suuntautua itään.

     Nämä olivat virhearvioita, samoin kuin Venäjän johdon ilmeinen usko siihen, etteivät Suomi ja Ruotsi liity Natoon. Se tilanne, johon Venäjä on joutunut, on sille painajainen, mutta ei murskaava isku. Ukraina ja Venäjä maksavat seikkailupolitiikasta koko ajan kovaa hintaa ja on syytä uskoa, ettei niillä samanlaiseen sotaan ole mitään halua niin pian kuin ne pystyvät irtautumaan nykyisestä.

     Kuka voi epäillä sitä, että Venäjä olisi seuraavaksi hyökännyt jonnekin muualle, jos se olisi onnistunut Ukrainassa?

     No, ainakin minä voin, vaikka olenkin lukenut varsin mahtipontisia esityksiä, joiden tarkoitus on todistaa, että, Venäjä hyökkää aina kun voi.

      Kasakan naapurina pitää tosiaan panna tavarat kunnolla kiinni, ettei niitä viedä, mutta kyllähän kasakallakin on kykyä arvioida toimintansa todennäköisiä kustannuksia. Ukrainassa sen parta on nyt palanut pahasti ja tuo maaginen pakko laajentua on saanut ainakin rinnalleen pelon sen seurauksista.

     Mainitsen nyt tässä vain sen, että Neuvostoliitolla, toisin kuin nykyisellä Venäjällä, oli missionaan tuleminen koko maailman herraksi, eikö se ollut vain jonkin lunatic fringen piirissä syntynyt aivokummitus, vaan tieteelliseksi julistettu ”totuus”.

     Siihen aikaan oli diplomatialla runsaasti käyttöä ja Neuvostoliiton voimaa kunnioitettiin ja suorastaan kumarreltiin Washingtonissa asti. Moskovassakin ymmärrettiin, että yrittämällä liikaa voidaan menettää kaikki, esimerkiksi Pohjolan maiden sangen turvallinen naapuruus, ainakin Suomen suunnalla, mutta myös Skandinaviassa.

     Nyt Venäjää ei tunnusteta suurvallaksi, mutta silti se yllättäen käyttäytyy kuin suurvalta eikä sitä liioin kyetä lyömään, saati paloittelemaan, kuten vielä hiljattain spekuloitiin.

     Tälkaisessa tilanteesa olisi käyttöä tosiasioiden tunnustamiselle ja diplomatialle. Toimeen on tässä maailmassa tultava myös vastenmielisten ilmiöiden kanssa.

 

Ja tässä nyt se kirjoitettu vastine, jos se jotakuta kiinnostaa:

Räsäsen oikeusjutun konteksti

 

Kirjoitin Kanavassa 3/2026 kolumnin Päivi Räsäsen KKO:ssa saaman tuomion johdosta ja totesin sen aiheuttaneen hämmästystä oman maamme ulkopuolellakin.

Jukka Kekkonen (Kanava 4/2026) näyttää olevan asiaan tyytymätön ja pyrkii leimaamaan tuomioon kohdistuvan arvostelun ”oikeistopopulismiksi”, jonka ”retoriikka tähtää tiettyjen poliittisten tavoitteiden edistämiseen tavalla, jossa hylätään perinteiset demokraattisen keskustelun periaatteet, kuten totuuden tavoittelu, avoin ja rehellinen vuoropuhelu sekä tutkimuksellisesti pätevien kontekstien ja selitysten rakentaminen”.

Pidän ensinnäkin tärkeänä huomioida, että tuomio perustuu lakiin ”Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan”, se on siis tämä Kekkosen mainitsema RL 10. luku,11§.

”Vihapuhe” tuossa laissa tarkoittaa kiihottamista kansanryhmää vastaan eli siis pyrkimystä edistää väkivaltaa ja jopa joukkotuhontaa tavalla tai toisella ja juuri sen pykälän perusteella Räsäsen tuomio annettiin.

KKO ei kuitenkaan väittänyt Räsäsen julkaisussa olleen ”kiihottamista väkivaltaan tai siihen rinnastettavaa uhkauksenomaista vihan lietsomista”. ”Sen sijaan kirjoitukseen sisältyvissä lausumissa on muulla tavoin solvattu homoseksuaaleja ryhmänä seksuaalisen suuntautumisen perusteella”.

Tarkemmin ottaen ”solvaavina” pidettiin kohtia, joissa homoseksualismia nimitettiin ”poikkeavuudeksi” ja ”kehityshäiriöksi”. KKO:n tulkinnan mukaan tämä siis oli rikos, vaikka sen aiheuttamaa mahdollista mielensä pahoittamista ei pyritty mitenkään todentamaan eikä koko asiaa suhteuttamaan yleiseen poliittiseen kielenkäyttöön.

Normaalin länsimaisessa liberaalissa yhteiskunnassa kansanedustajan sananvapauden täytyy olla mahdollisimman suuri ja rikoksen poikkeuksellisen törkeä, jotta häntä voitaisiin puheenvuorojensa takia rangaista.

 Ei ole suinkaan outoa, että tämä tuomio on kansainvälinen sensaatio ja odotan mielenkiinnolla sitä, miten se vaikuttaa maamme kansainväliseen luokitukseen sananvapauden toteuttajana.

Tuomion mukaan oikeus nimenomaan ei havainnut kiihottamista väkivaltaan eikä edes pyrkimystä loukkaamiseen, mutta sen sijaan raskauttavaksi asiaksi tulkittiin nojaaminen THL:n vanhentuneena hylkäämään terminologiaan. Huomattakoon, ettei asian lukeminen ”normaalin” piiriin ole missään mielessä tieteellinen selitys.

On tuskin hyväksyttävää, että oikeusistuin yleensäkään antaa rikostuomioita tieteellisistä kannantoista, saati sellaisesta asiasta kuin homoseksualismin syntymekanismi, jota tiede ei voi väittää ratkaisseensa.

Yhtä outoa on, että sellaisia neutraaleja termejä, kuin ”kehityshäiriö” tai ”poikkeavuus” julistetaan ”solvaaviksi” ja tulkitaan kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan.

Suomalaisen oikeuslaitoksen kunniaksi on sanottava, että vain kolme yhdestätoista tuota juttua eri oikeusasteissa käsitelleestä juristista kannatti langettavaa tuomiota.

Tämä osaltaan auttaa asettamaan koko asian sen oikeaan kontekstiin. Onko pääteltävä, että nuo kaikki kahdeksan tuomiota vastustanutta juristia olivat mukana Kekkosen maalailemassa yleismaailmallisessa taistelussa sillä puolella, joka on valmis ”murtamaan demokraattisen oikeusvaltion perusperiaatteita”?

 Minun tulkintani mukaan he sen sijaan kannattivat lakikirjan liitteenä yhä olevia Olaus Petrin tuomarinohjeita oikeudesta ja kohtuudesta, joiden hylkääminen merkitsee myös koko lain tarkoituksen hylkäämistä.