Metsän lumoissa

 

Mielikuvasotaa ja hyvesignalointia

 

Hannes Mäntyranta, Terveisiä ullakolta. Metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Reuna Publishing House 2026, 339 s.

 

     ”Suomi on Euroopan viileä ullakko”, on muuan Suomen asemaa Euroopassa pohtinut henkilö kiteyttänyt. Toimittaja Hannes Mäntyranta, jonka erityisosaamiseen kuuluvat metsäasiat, pitää  sanontaa onnistuneena ja arvioi itsekin urallaan toimineensa lähinnä ullakolla, poissa metsäsektorin hyväveli-kerhoista.

     Mäntyranta on työkseen kirjoitellut monissa lehdissä ja muistan hänen tulleen luokitelluksi nuoreksi ”ilkiöksi” joskus 1980-luvulla, kun hän kirjoitteli Ylioppilaslehdessä.

     Kärjistykset ja kiteytykset kuuluvat hyvän toimittajan välineistöön, kunhan samalla säilytetään kriittinen mieli eikä anneta kielikuvien viedä mennessään. Mäntyrannan kohdalla tätä vaaraa ei ole ollut, sillä hän on aina vaatinut puheelta selkeyttä ja hyökännyt terrierinä epämääräistä sumutusta vastaan.

     Toki Mäntyranta on töikseenkin pitemmän aikaa kirjoitellut Suomen Metsäyhdistyksen palkkalistoilla ja siis saanut elatuksensakin siitä, että kommentoi kriittisesti erinäisten luonnonsuojelun edistäjiksi ilmoittautuneiden järjestöjen ja henkilöiden lausuntoja ja edesottamuksia. Jos taas etsii metsäsektoria haukkuvaa materiaalia, ei kai kannata sitä erityisesti hakea häneltä.

     Asiahan on niin, että luonnon suojelemisesta on meillä tullut, tuoretta ilmausta käyttääkseni, elämää suurempi asia siitä lähtien, kun on havahduttu ekologiseen kriisiin, joka näyttää uhkaavan elämä koko maapallolla tai ainakin sen tuhansien lajien olemassaoloa.

     Tämän oivalluksen pohjalta on syntynyt eräänlainen totaalisen sodan asetelma: tietyt ihmiset ovat kokeneet olevanssa vastuussa koko maailman olemassaolosta, mikä on niin ylittämättömän suuri asia, että sen puolesta on periaatteessa oikeutettua tehdä mitä tahansa.

      Jos oisi olemassa jokin asia voisi estää tulevan katastrofin tai edes olennaisesti sitä lieventää, ei mikään voisi tehdä siitä rikosta. Päin vastoin, mikään kiitos ja ylistys ei olisi sille tarpeeksi hyvää.

     Tältä pohjalta on syntynyt totalitaarisia liikkeitä, joista irvokkaimpiin kuukuu ns. Baader-Meinhof-ryhmä, joka katsoi, että tuhoamalla ihmisiä heidän rikospaikallaan, ostoskeskuksessa, olisi mahdollista vahinkoittaa koko kulutuskulttuuria ja siten osallistua maailman pelastamiseen.

      Tuo oli toki äärimmäistapaus ja salonkikelpoisemmiksi ovat nyt sen sijaan tulleet asian lievennetyt muodot. Helsingin yliopiston kunniatohtori Greta Thunberg on kertonut haluavansa tehdä ihmiset hysteerisiksi, koska vain siltä pohjalta voi syntyä muutos, joka kenties pelastaa maailman vai hidastiko se vain se nyt vain en loppua, en ole varma.

     Joka tapauksessa tämä asetelma, jossa ihmiskunnalla nähdään olevan kaikki pelissä, ellei tehdä jotakin hyvin radikaalia, on tehokkaasti vaikuttanut ympäristöasioissa ja erityisesti metsäasioissa myös meillä.  

      Metsäasiat ovat meille suomalaisille erityisen tärkeitä ja niiden kannalta me elämme aivan erityisessä maapallon pisteessä: siellä ullakolla, jonka oloja ei alakerrassa tunneta lainkaan. Siitä huolimatta alakerran väellä on erittäin paljon hakua määrätä myös siitä, mitä meillä tapahtuu ja tuo halu on myös ilmennyt käytännön toimina.

     Sellainen nimi kuin Greenpeace on tullut jo koko maailmalle tutuksi eräänlaisena terrorijärjestönä, joka on harrastanut suoraa toimintaa eri keinoin pakottaakseen metsäalan toimijat alistumaan tahtoonsa. Mainehaitat ovat se ase, jota suuret metsäyhtiötkin joutuvat kumartamaan ja yhä uudelleen on osoittautunut, että maine voidaan ja halutaan viedä myös ihan aiheetta, sangen arveluttavin ja epärehellisin keinoin.

     Mäntyranta on työhistorialtaan tiedottaja, joka on joutunut yhä uudelleen puuttumaan mielivaltaisiin yrityksiin tulkita milloin mitäkin epäeettiseksi ja rikolliseksi toiminnaksi. Lapin metsät ja yleensä vanhat metsät on tulkittu koko ihmiskunnan yhteiseksi suureksi biologiseksi perinnöksi, josta kenelläkään ei ole oikeutta yrittää saada taloudellista hyötyä.

      Luontokatoa on maalattu koko ajan huimaa vauhtia eteneväksi prosessiksi, joka tuhoaa kaikejn monimuotoisuuden ja etenee aivan erityisesti Suomen metsissä, joita häikäilemättä hakataan puupelloiksi, joissa elää enää monokulttuuri suoriin riveihin istutettujen kurjien sellupuiden muodossa. Se näyttääkin inhottavalta, kuuluu vastaansanomaton argumentti.

      Tällä helppohintaisella näkemyksellä ei ole mitään asiallisia perusteita, mutta se on helppotajuinen ja yksinkertainen ja tarjoaa mahdollisuuden orwellilaiseen ”hyvinajatteluun”, joten se on immuuni järjen argumenteille, kuten niin moni muukin asia tällä alalla.

     Luontoväen piirissä on onnistuttu saamaan omia tavoitteita myös EU:n listoillle ja esimeriksi luonnon ennallistaminen puolen vuosisadan takaiseen tilaan yritettiin nostaa suureksi tavoitteeksi myös Suomessa.

     Itse asiassa Suomen metsissä oli silloin paljon vähemmän puuta kuin nyt ja sata vuotta sitten sitä oli vieläkin vähemmän, joten ainakaan Suomen metsien kohdalla tällainen ennallistaminen merkitsisi runsasta ylihakkuuta. Luontokadostakaan Suomen ketsissä ei ole merkkejä, vaikka erilaiset eläinkannat toki vaihtelevat, koska muukaan ei ole koskaan ollut mahdollista.

     Toinen hienolta kuuloistava pyhä lehmä on ns. jatkuva kasvatus. Kaupunkilaisjärjen mukaan ns. päätehakkuut eli avohakkuut ovat ainakin rumia ja kun ne uudistetaan, niihin istutetaan yleensä samaa puulajia, jolloin lajirunsaus vähenee.

     Tosiasiassa nimenomaan jatkuva kasvatus ylläpitää saman lajin herruutta entisellään, kun taas päätehakkuun jälkeen kullekin ”kuviolle” voidaan istuttaa ja pyritään istuttamaan sinne nyt parhaiten sopivaksi arviotua puuta. Metsähän on hieman kuin peltokin; ei samalla paikalla voi loputtomasti kukoistaa sama laji, eivätkä maapohja ja muut olosuhteet ole kaikkialla samat, vaan suosivat eri paikoissa erilaisia lajeja.

     Toki ne entiset pellot, jotka nyt in metsitetty, ovat usein hieman yksitoikkoisia suorine puureiveineen, mutta ne ovat poikkeustapaus.

     Koska olemme tekemisissä luonnon ja ekologian kansa silloin, kun metsistä puhumme, liittyy asiaan joko paljon tai erittäin paljon tunnetta, eikä liene sattua, että aihepiiri on houkutellut aivan erityisesti puoleensa tyttöpuolista väkeä, jonka näemme yhä uudelleen istuvan Mannerheimintiellä tai roikkuvan jossakin puussa juuri niin hysteerisenä kuin Greta Thunberg on toivonutkin.

     Mitä asioidenviileän tieteelliseen punnitsemiseen tulee, on osoittautunut, että se on jäänyt pahasti alakynteen tiedotustoiminnassa. Sen sijaan on menty ideologia edellä ja tuettu sitä milloin minkinlaisilla apologisilla tulkinnoilla.

      Se tarkoittaa, ettei totuudelle ole haluttu antaa sijaa arvona sinänsä, vaan on useinkin pyrittyturvautumaan sellaiseenkin kaikessa totaalisessa ja muusakin sodassa perinteisesti arvostettuun asiaan kuin sotajuoneen, eli harhautukseen, valehteluun, uhkailuun ja kiristykseen.

     Väärän informaation tahallinen levittäminen lienee tällöin usein tehty aivan eritoisen hyvällä omallatunnolla, kuten kaikissa sodissa. Silloinhan keinoilla ei ole väliä, koska päämäärä sisältää kaiken.

      Kun maailman kohtalon ajatellaan olevan vaakalaudalla, ”Oma kansa ensin”-ajattelu olisi halpamaisinta, mitä voi ajatella ja sen suora vahingoittaminen taas moraalisesti aivan erityisen ansiokasta ja korkeimman intellektuaalis-moraalisen tason osoitus

     Tämä kirja on aikamoinen järkäle kohtuullisesta sivumääräästään huolimatta, sillä joka sivulla on kaksi reilun kokoista palstaa. Sen artikkeleista saa hyvän käsityksen siitä, millaisten asioiden kansa tekijä on joutunut painiskelemaan vuosikymmenten mittaan.

     Kirjaa voi suositella kaikille niille, joille on syntynyt epäilyksiä erinäisten korkeamoraalisiksi ilmoittautuneiden ryhmien toiminnan rehellisyyteen nähden ja vieläkin enemmän niille, jotka hyväuskoisesti taputtavat kaikille niille alarmisteille, joille riittää, kun vain vilautetaan taikasanaa ”tutkimus”, sekä niille, joiden johdatukseksi riittävät iskusanat, jotka kuulostavat sekä kivoilta että samalla ihanan karmivilta.