Rienaaja

 

Kielen mestareita

 

      Heinrich Heinen Laulujen kirja (Buch der Lieder, arvatenkin viittaus Catulluksen Liber carminum-teokseen) ilmestyi suomeksi 1960-luvulla ja, sopivassa iässä kun olin, kiirehdin heti ostamaan sen.

       Siinähän oli runsaasti akastuneen nuorukaisen tuskaa ja muuta vastaavaa hengenravintoa sitä tarvitsevalle. Oli siellä myös ”Kaksi krenatööriä”, jotka sopivat varmaankin silloin myös meillä aikakauden tunnelmiin.

     Kirjastosta löytyi myös ”Saksanmaa” (Deutschland. Ein Wintermärchen), joka jo heti ymmärsin olevan lahjakasta piruilua oman aikansa politiikasta. Suomennos oli siinäkin niin hyvä, että opin pätkiä kirjasta ulkoa ja etsin sitten pian myös saksalaiset alkutekstit, jotka olivat vielä parempia.

     Juutalainen Heine julistettiin tietenkin aikanaan saksalaisen kirjallisuuden ulkopuolelle, mutta turhaahan hengen maailmassa on yrittää määräilemällä asioita hoitaa. Kiinnostava tyyppi Heine oli ja luulisin, että hän tavoitti saksalaisuudestakin jotakin sangen olennaista, erityisesti reininmaalaisesta preussilaisvastaisuudesta.

     Toki ranskalaisten tuohon aikaan ilmoille päästämä häpeämätön julistus siitä, että Reininmaa olisi liitettävä Ranskaan, aiheutti koko Saksassa suuren haloon, josta tuloksena oli ainakin kansallislaulun asemaan noussut Die Wacht am Rhein.

      Heine ei ollut saksalainen patriootti, vaan kosmopoliitti ja teki tuosta aiheesta pilkkalaulun (ks. Vihavainen: Haun kegel tulokset  ). Upeasti riimitellyssä runossaan hän pilkkasi myös ranskalaisia ja näyttää olleen kykenemätön ymmärtämään sitä nationalistista alkuvoimaa, joka jo tärähdytteli maata noina aikoina. Hän piti kai ihmisiä viisaampina kuin nämä olivatkaan.

Mutta tässä hieman Heinestä:

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Heinen juttuja

 

Irvileukaisen kaunosielun tarinoita

 

Heinrich Heine, Firenzen öitä. Sisältää myös kertomuksen Bacherachin rabbi. Suomentanut ja selityksen varustanut Amira Al Bayary. Esipuhe H.K. Riikonen. Faros 2006, 175 s.

 

     Heinrich Heinestä on tullut silloin tällöin kirjoitettuakin (vet. Vihavainen: Haun heine tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hän kuuluu historian voittajiin, mikä ilmenee konkreettisesti hänen patsaastaan, joka sijaitsee Humboldt-yliopiston liepeillä, lähes vastapäätä sitä paikkaa, jossa hänenkin teoksiaan poltettiin 30-luvulla.

      Heinen patsas esittää runoilijaa istumassa rennosti tuolilla pilkallinen ilme kasvoillaan, katse suunnattuna ooppera-aukiolle, entiselle kirjarovioiden paikalle.

      Hän muuten oli se, joka varoitti, että kun kirjoja aletaan polttaa, siirrytään vielä kerran ihmisiin. Heinen aikana oli Saksassa myös opiskelijoiden mellakoita, joissa vastustettiin mm juutalaisia ja poltettiin epäisänmaallisia kirjoja (Hep-Hep riots - Wikipedia).

      Heine oli romanttisen runouden mestari, mutta myös pirullinen ironikko, joka ruoti aikansa ilmiöitä terävästi myös runoissaan.

      Suomeksi käännettynä Heineltä on jo kauan sitten ilmestynyt sekä useimpien tuntema Laulujen kirja (Buch der Lieder) että Saksanmaa (Deutschland. Ein Wintermärchen). Lorelei ja Kaksi krenatööriä ovat meilläkin kuuluneet yleissivistykseen. Jälkimmäisestä on tehty komea laulu, jonka sanomasta on vaikea sanoa, onko se ironinen vai ei (Видео Bing).

     Heine inhosi preussilaisuutta ja näyttää jopa tunteneen sympatiaa Ranskan 1800-luvun alussa esittämälle vaatimukselle liittää itseensä myös Saksan Reininmaa. Siitä reaktiona syntyi Saksassa laulu Die Wacht am Rhein (Видео Bing ), joka itse asiassa toimi varsinaisena kansallislauluna vuosikymmenet.

       Tuo Hoffman von Fallerslebenin Deutschland über alles on sanomaltaan paljon rauhanomaisempi ja herttaisempi ja sitä halukkaat voivat paheksua vain siinä esitettyjen saksalaisen maailman rajojen takia (Etsch/Adige, Belt, Maas/Meuse, Memel/Klaipeda…) (vrt. Vihavainen: Haun deutschland tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Mutta onhan sitä siinäkin epäluulon aihetta. Vertaa Russki mir… Niinpä kyseinen säkeistö on poistettu Saksan virallisesta kansallislaulusta.

      Loppuikänsä Heine asui Pariisissa ja lämpeni saintsimonilaisen sosialismin ideoille, mutta hylkäsi sitten nekin. Aito kosmopoliitti hän näyttää olleen, vaikka syntymäpaikka Düsseldorf jakaa hänelle nimettyä palkintoa. Suuri saksan kielen taitaja hän ainakin oli.

      Tässä valikoimassa julkaistut tarinat ovat aikansa muodin mukaisia. Niissä romanttinen rakkaus ja aistillisuus kohtaa makaaberin kuoleman varjon.

       Firenzen öissä kertoja viihdyttää keuhkotautiin kuolevaa neitosta tarinoilla, joissa yhdistyvät aistillisuus ja goottilainen kauhu.

       Tarinoissa on muutamia hillittömän hauskoja kohtia ja ne liittyvät englannin kielelle ominaiseen rumuuteen, Vincenzo Bellinin kammottavaan ranskan kieleen ja Niccolo Paganinin ulkoiseen olemukseen. Kaikkihan nämä ovat asioita, joista ei nykyään saisi tehdä pilkkaa, mutta Heine tekee sen ja tekeepä vielä aivan hävyttömän mestarillisesti. Tässä pieni pätkä, joka koskee Bellinin ranskankieltä:

       Minun ei pitäisi kuvata tätä kielenkäyttöä laatusanalla ”huono”. Huono on tässä aivan liian hyvää. On sanottava kauhistuttavaa, sukurutsaista, maailmanloppua enteilevää. Niinpä, kun oli hänen seurassaan hänen mongertaessaan ranskakielisiä sanapoloisia kuin pyöveli ja lörpötellessään järkkymättä mielettömiä coq-á-l’ânejaan, ajatteli toisinaan, että maailma tuhoutuisi ukkosenjyrähdyksen myötä… Silloin koko salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikkien kasvoille piirtyi kuolemanpelko joko liidunvalkeana tai sinooperinpunaisena. Naiset eivät tienneet, tulisiko heidän pyörtyä vai paeta. Miehet katselivat tyrmistyneinä housujaan vakuuttuakseen, että heillä todellakin oli sellaiset yllään ja mikä hirveintä, tämä kauhu aiheutti samalla kouristuksenomaisen naurun, jota hädin tuskin saattoi pidättää…

       Tarinat jäävät keskeneräisiksi kuten myös Bacherachin rabbi, josta kyllä oli tarkoitus tulla suuremman teoksen osa. Se on kyllä kiinnostava sellaisenaankin. Käsikirjoituskin ilmeisesti oli olemassa, mutta tuhoutui Hampurin tulipalossa vuonna 1833.

      Kertomuksessa Heine kuvaa juutalaisten onnettomuuksia Reinimaalla. Pyhään pesah-juhlaan eli pääsiäiseen on saapunut vieraiksi kaksi valepukeutunutta miestä, jotka teeskentelevät olevansa myös juutalaisia, mutta salakuljettavat asuntoon kuolleen lapsen. Tarkoitus on syyttää juutalaisia rituaalimurhasta ja aloittaa sen johdosta joukkoteurastus.

       Tällaiset syytökset olivat historiassa yleisiä ja muuan väitetty lapsiuhri, Werner nimeltään korotettiin jopa pyhimykseksi ja hänelle pystytettiin Reinin laaksoon kirkko. Viimeinen tunnettu vastaava syytös oli ns. Beilisin juttu Venäjällä. Bing kieltäytyy antamasta linkkiä siihen.

       Kirjassa Bacherachin rabbi pääsee kylä vaimoineen pakoon, mutta heidän sukulaisensa ilmeisesti jäävät pogromin uhreiksi.

       Juutalaisten vuosituhantinen vaino ja onnettomuudet kuvataan kertomuksessa sydämeen käyvästi, mutta samalla piirretään juutalaisten elämästä ja etenkin synagogassa vietetystä pesah-juhlasta hyvin tarkkapiirteinen ja elävä kuvaus, jossa on myös huumoria.

      Kirja ei sinänsä ole erityisen merkittävä, mutta tapainkuvauksena ja aikansa tuotteena kiinnostava. Käännös on yleensä asiantuntevaa hyvin tarpeellisine selityksineen. Muuan seikka kuitenkin saa hämmästymään.

    Kyseessä on sana Landsknecht, joka on sanatarkasti käännetty ”maarengiks”i ja lukija varmaan kummastelee, miksi maarengeillä kerrottiin ollen vahtikoppi.

     Sana kuitenkin tarkoittaa uuden ajan alun palkkasotureita, joiden laulujakin on säilynyt useita (esim. Видео Bing). Muuan heidän päälliköistään, Florian Geyer oli raakuutensa takia myös natsien suosiossa, eikä sosiaalisen paatoksensa takia ollut vieras kommunisteillekaan.

Aika aikaa kutakin.