Katyn ja Khatyn

 

Stalinilaista historiankirjoitusta

 

Peter Johnsson, Stalinin murhat Katynissa ja niiden historialliset jälkipelit 1940-20214. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2014, 239 s.

 

      Stalin oli hyvin historiatietoinen ja ylitti siinä suhteessa runsaasti Kekkosenkin, jota nyt voi pitää vain alan vaatimattomana harrastelijana. Joka tapauksessa oleellista oli, että jälkimaailmalle piti jättää sellaiset todisteet tapahtuneista, että ne riittivät vakuuttamaan.

     Kenet vakuutettiin, miten ja miksi on tietenkin vielä syytä, täsmentää. Paholaistahan ei juuri käynyt vakuuttaminen mistään edes pyhän Raamatun todistuksilla.

      Vaikka keskiaikaisissa väitöksissä oli aina mukana myös paholaisen asianajaja, jonka voittaminen väittelyssä oli välttämätöntä, ei kukaan voinut taata, ettei tuo voitettu hiljaisessa mielessään olisi jäänyt totuuden kieltäjäksi, sehän oli sen perusominaisuus.

      Kirjoittaessaan eräistä puoluehistorian kysymyksistä Stalin 1930-luvun alussa puhui ”arkistorotista”, joille pelkät ”paperiset dokumentit” olivat historian tutkimuksessa tärkeämpiä kuin puolueen yleislinja.

      Tämä oli naurettavaa ja väärin, mutta valitettavasti sellaista harrastettiin etenkin siinä imperialismin leirissä, joka suuntautui koko olemuksellaan maailmanhistoriallisen edistyksen kärkijoukkoa vastaan.

      Niinpä oli kaikkialla muistettava jo hyvissä ajoin järjestää tuleville tutkijoille todisteet siitä, että kaikki, mikä oli tapahtunut Puolueen ja sen ohjaaman Synnyinmaan toimesta, oli ollut oikein ja kohtuullista.

       Tämän takia kommunistinen puolue valtaan päästyään ei koskaan sortunut murhaamaan ketään. Moista alhaisuutta ei olisi voinut edes kuvitella. ”Ikitie”-elokuvassa muuan mies yllättäen ammutaan keskelle katua.  Sen tekevät aivan ilmeisesti NKVD:n miehet.

       Eivät ne semmoista tehneet. Jokainen noista kaikkiaan lähes miljoonasta teloitetusta, joiden henki riistettiin ns. suuren terrorin aikana vuosina 1937-1938, tuomittiin asianmukaisesti sellaisesta rikoksesta, josta lain mukaan voitiin antaa korkein tuomio VMN eli vysšajamera nakazanija.

      Se tarkoitti niskalaukausta, eikä mitään teloituskomppanian eteen viemistä, kuten tuossa mainitussa elokuvassa. Aluksi sen virallinen nimitys oli vysšaja mera obštšestvennogo samozaštšitija eli yhteiskunnan itsepuolustuksen korkein muoto.

      Tällainen korusanaisuus siiten unohdettiin ja sanottiin vain lyhyesti: VMN. Rangaistushan se rikoksista kuului antaa ja rikoksen määrittelivät troikat ja dvoikat nopeasti, iskurityönä, kun tuomioita piti antaa liukuhihnalta esimerkiksi tiettyjen ”vahingollisten” kansallisuksien hävittämiseksi.

      Jälkimaailma lukee noita luetteloita hämmästyneenä: miten ihmeessä tuhannet ja taas tuhannet laudantaaplaajat, puunkaatajat ja kolhoosilaiset saattoivatkin suorittaa niin vaarallista vakoilua että heille asianmukainen tuomio oli tuo VMN?

     Tässä annattaa ottaa huomioon, että tuon ajan rankaisupolitiikassa määiteltiin aina ensin likvidoitavien ryhmä ja vasta sitten sille etsittiin tuo historiaan tallennettava syy.

       Itä-Karjalan suomalaiset eivät sinänsä yksilöinä olleet syyllistyneet mihinkään valtionvastaiseen tekoon, mutta objektiivisesti ottaen he pelkällä olemassaolollaan muodostivat esteen maailmanhistorian edistyvälle kehitykselle.

       Ihmiuskunnan onneen johtavan edistyvän kehityksen myrskyisä élan mursi kaikki edessään olevat esteet. Se, mikä oli kovaa, muutettiin juoksevaksi eli likvidoitiin. Sanan olivat keksineet jo utopistisosialistit. Se oli ideologian aatteellisen asevaraston keskeisiä käsitteitä ja sillä oli siis puhtaasti myönteinen merkitys.

     Tämä siitä teoriasta joka on aina syytä ottaa vakavasti, kun käsittelemme Neuvostoliiton kaltaista ideologista valtiota. Tietenkin jokainen valtio joutui käytännössä ottamaan toiminnassaan huomioon myös kansainväliset realiteetit ja jossakin määrin jopa talouden lait. Ei Stalinkaan uskaltanut jättää rahaa pois käytöstä, vaikka oikeastaan niin olisi pitänyt tehdä ja Molotovkin kannatti asiaa.

      Mitä tulee ei-toivottujen ihmisainesten likvidointiin, niitä oli koko kansasta vain pari prosenttia. Niiden häviäminen ei valtiota ja yhteiskuntaa heikentänyt, vaan vahvisti.  Kun maan väkiluku oli parisataa miljoonaa, tuli määräksi ehkäpä noin 2-3 miljoonaa.

      Vahingossa talonpokia kuoli suuressa golodo/holodomorissa useampikin miljoona, mutta vahinko mikä vahinko. Joka tapauksessa olemme tässä tekemisissä suurten lukujen kanssa, eikä silloin ruveta yksittäisiä päitä laskemaan. Se olisi porvarillista ja epätieteellistä.

      Mutta miten siis suhtautua siihen, jos likvidoitavien määrä kasvaisi esimerkiksi 50 000:een? Olisiko silloin pidättäydyttävä oikopäätä niin suurta ryhmää tuhoamasta? Pitäisikö panna sordiinoa päälle ja velvoittaa troikat ja dvoikat paneutumaan jokaiseen ”juttuun” ihan tosissaan, vaikkapa muutaman päivän verran, keräämään ihan oikeita todistetita ja ottamaan ne vakavasti?

     Lapsikin ymmärtää, ettei sellainen olisi edes ollut mahdollista. Olennaista ei ollut kenenkään yksilön konkreettinen toiminta, vaan hänen olemassaolonsa yhteiskunnallinen merkitys. Sen voi sallia tai sitten ei.

     Stalin ehdotti liittoutuneille sodan jälkeen, että likvidoitaisiin 50 000 saksalaista upseeria. Kun asia ei saanut kannatusta, hän kuittasin sen leikkinä. Jos sitä olisi kannatettu, hän olisi hoitanut asian rujtiinilla, ilman sen kummempia skruupeleita.

       Kun kyseessä oli ulkomainen ryhmä, sen rikoksia sosialismia vastaan ei tarvinnut erikseen pohtia. Esimerkiksi puolalaiset ja suomalaiset olivat kaikki kollektiivisesti syyllisiä siihen, että vastustivat ns. neuvostojen valtaa. Kuitenkaan heidän tuomitsemisensa Neuvostoliiton lakien pohjalta ei ollut mahdollista, mikäli rikos oli tehty heidän omassa maassaan, vaikkapa sitten rintamalla.

Kun likvidoiti puolalaisten kohdalla osoittautui mahdolliseksi, sen saattoi ainakin naamioida muiden suorittamaksi. Kun Neuvostoliitto oli saanut kymmeniä tuhansia puolalaisia upseerivankeja ja likvidoinut ne, ei koira perään haukkunut, kun koko Puola oli pyyhitty pois kartalta. Sitä paitsi sodassa kuolee aina ihmisiä, nämä kadonneet voitiin lukea heihin. Oliko heitä edes NIIN paljon? Mihin suhteutamme?

      Varmuuden vuoksi teloitukset suoritettiin saksalaisilla patruunoilla, jollaisten hankkiminen ei ollut vuonna 1940 ongelma. Sekä Puolan sodan että pitkän neuvostoliittolais-venäläisen ystävyyden (1922-1934) oloissa tavaraa oli tarjolla yllin kyllin.

     Saksalaiset luodit olivat argumentti tulevalle historiankirjoitukselle, mikäli joku paholaisen asianajaja keksisi epäillä koko maailman työläisten isänmaan olleenkin itse asialla.

     Haudathan sitten paljastuivat, ensin Katynissa ja sitten muuallakin. Jo sodan aikana niitä tutki kansainvälinen komissio, jossa oli suomalainenkin jäsen. Koska kyseessä loli ”objektiivisesti” vihamielinen, neuvostovastainen toimi, tämä lääkäri sai sittemmin aihetta pelätä kostoa.

       Joka tapauksessa myös puolalaiset ymmärsivät heti,mistä on kyse, kun Neuvostoliitossa perustettavaan, saksalaisia vastaan taistelevaan puolaiseen armeijaan ei löytynytkään upseereita. Missähän ne mahtoivat olla, ihmetteli mlös Stalin ja kyseli asiaa Berijalta, joka sitten yritti etsiä...

      Tosiasiassa hän itse oli allekirjoittanut ne ”paperiset dokumentit”, jotka sittemmin löytyivät ja todistivat aukottomasti, mitä oli tapahtunut.

       Asia tietenkin kiistettiin viimeiseen saakka, niin kauan kuin bolševikit olivat vallassa. Kuitenkaan Katynistä, jonka nimeen liittynyt rikos selitettiin saksalaisten syyksi, ei tehty suurta ”fasisminvastaista” propagandasymbolia, vaan asia yritettiin hoitaa toisin keinoin.

      Muistan itsekin nähneeni joskus 1970-luvulla uuden filmi, jonka nimenä oli ”Hatyn”. Sehän oli homonyymi monien kielten tavalle lausua Katyn ja kirjoitettiin silloin ”Khatyn”.

     Hatynissä saksalaiset olivat todella tehneet vertahyytävän joukkomurhan terrorisoidessaan väestöä, joka oli ollut yhteistyössä partisaanien kanssa.

      Vastaavaahan tapahtui vastaavissa yhteyksissä jo 1700-luvulla Suomessakin ja silloin syyllisiä olivat historioitsija M.M. Borodkinin mukaan suomalaiset itse, kun olivat vastoin kieltoja menneet auttamaan sissejä.  Nyt siis syypäitä olivat saksalaiset, mikä lieneekin olennaisesti kestävämpi tulkinta.

       Mutta itse Katynin nimi siis yritettiin häivyttää historiasta, kun sitä ei voitu kyllin pitävästi selittää saksalaisten työksi.

      Sittemmin Stalinin Neuvostoliiton syyllisyydestä saatiin aikaan yhteisymmärrys Venäjän ja Puolan välillä, mutta sekin on jo rakoillut.

        Puolassa Katynin muistotilaisuuteen matkanneen lentokoneen maahansyöksykin on pantu venäläisten kontolle ja venäläiset puolestaan ovat pikku hiljaa yrittäneet saada edes jonkinlaista epäilyksen varjoa pois päältään ja työntää sitä uudelleen saksalaisten harteille.

     Ainakaan itse ampumisista ei sentään ole syytetty puolalaisia itseään, vaikka heidät onkin muuten tehty epäilyttäviksi.

      Ja loppujen lopuksi: mitä merkitystä on noin 20 000 ihmisen kuolemalla? Olisivathan he joka tapauksessa kuolleet. Samaan tapaanhan Putin totesi tuoreen ”erikoisoperaation” sankarivainajan omaisille. Mihin verrataan? Maailmanhistorian edistyksen rinnalla tuollaiset asiat eivät ainakaan merkinneet mitään.

      Mikäli ihmiset vielä nytkin saataisiin tuosta edistyksestä samaan tapaan ajattelemaan, asia nähtäisiin detaljina: oliko kaikki mennyt oikein vai oliko tehty ”virhe”? Ehkäpä asian merkitystä ei ollut joka suhteessa punnittu virheettömästi?

     No, tekevälle sattuu ja kun metsää hakataan, lastut lentelevät, totesi jo Lenin.

        Johnssonin kirjassa on kiintoisasti ja perusteellisesti selitetty paitsi itse rikos, myös sen merkityksestä myöhemmin käydyt taistelut.