Ruotsi ja kaksintaistelut
Christopher Collstedt, Duellanternas död. Om
den tidigmoderna hederskulturens fall I Sverige 1770-1920. Daidalos 2026, 237
s.
Kuten edellisestä blogista käy ilmi,
ruotsalaisetkin saattoivat harrastaa kaksintaisteluita, vaikka ne oli siellä jo
1600-luvulla kielletty erityisen ankarasti.
Kaarle XI:n duelliplakaatissa oli jopa
säädetty, ettei kaksintaisteluissa kuolleelle anneta kristillistä hautausta
muistomerkkeineen ja seremonioineen, jotka erityisesti tuhon aikaan olivat aatelissäädylle
niin rakkaita ja tärkeitä.
Kiellettyhän kaksintaistelu oli
useimmissa Euroopan maissa, mutta Ruotsissa se ilmeisesti todella onnistuttiin
myös juurimaan ja oli jo 1700-luvun lopulla myös huonossa huudossa valistuneissa
piireissä, joissa se nähtiin irrationaalisena keskiajan jäänteenä, joka oli
vastoin järkeä ja luontoa.
Suuri kaksintaistelujen kriitikko oli Ranskassa
Rousseau, joka ruoti instituutiota teoksessaan La Nouvelle Heloїse. Myös järjen
ja tasa-arvon saarnaajat paheksuivat sitä.
Kyseessähän oli nimenomaan aatelissäädyn
omaa, muista poikkeavaa erinomaisuutta korostava instituutio, joka sittemmin
jäi elämään erityisesti upseeristossa, joka kantoi tuon säädyn traditoita vielä
senkin jälkeen, kun oli menettänyt lainsäädännöllä tunnustetut privilegionsa.
Koska
kaksintaisteluita Ruotsissa tapahtui niin tavattoman vähän, ei niistä löydy
riittävästi materiaalia tutkimukselle, mutta asiaa kommentoitiin lehdissä jo
1700-luvun lopulla niin usein, että tutkimuksen tuloksia voi pitää kiinnostavina
ja vakuuttavina.
Lehdistöä Ruotsissa todella oli merkittvästi
jo 1700-luvun lopulla ja filosofinen pohdiskelu aikakauden ilmiöistä kuului
niissä asiaan.
Mikäli asian esittää lyhyesti, voi sanoa,
että ruotsalaisten kirjoittajien näkemys kaksintaistelusta oli koko ajan hyvin
kielteinen ja sitä käsiteltiin lähinnä ulkomaisena muotina, jolle ei ollut
sijaa Ruotsissa. Kaksintaistelussa heijastui ansaitsematon sääty-ylpeys ja
pöyhkeily, jossa jokainen aatelismies omista ansioistaan riippumatta korotettiin
toisten säätyjen yläpuolelle.
Sellaisen asenteen vastapainoksi
esitettiin todellisen kunnian ihanne, joka ei tarkoittanut ihmishengellä leikkimistä
turhamaisen pöyhkeilyn takia, vaan hyvettä: oli osattava antaa henkensä
alttiiksi oman maan ja hallitsijan puolesta silloin kun tarvittiin ja oli
osattava puolustaa maata ja hallittava sotataidot.
Kaksintaistelijat
sen sijaan olivat turhamaisia lurjuksia, ”sprätthökar” ja heidät leimattiin myös
lapsellisiksi maitoparroiksi, jotka vaativat kunnioitusta pelkälle uniformulleen
ja suvulleen, kun ei muuta ollut esittää, ja olivat vailla sellaista osaamista
ja sellaisia hyveitä, joita saattoi aidosti kunnioittaa.
Todellinen kunnioitusta herättävä sotilas
oli karumpi hahmo, joka ei tuonut itseään esille ja esiintyntyt puuteroituna muotinukkena,
vaan sen sijaan loisti osaamisellaan ja aidolla pelottomuudellaan, jota ei
tarvinnut korostaa pöyhkeällä poseerauksella.
Tässähän näemme, toiseen aikakuteen siirrettynä
tutun Koskelan ja Lammion välisen eron. Tolstoin ”Sodan ja rauhan” kapteeni Tušin
on aikansa Koskela Lammioiden joukossa. Heillä on soitlaan hyveet, mutta ilman
kukkoilua.
Tämä hyvettä ja luonnollista tasa-arvoa korostava
eetos tuotiin esille yhä uudelleen jo 1700-luvun Ruotsissa ja 1800-luvulla se
vain voimistui. Silloin herätettiin myös kysymys upseeriston korporaatiohengen -esprit
de corps- oikeutuksesta ylipäätään.
Kun valtiopäiviltä 1860-luvulla hävitettiin
säätyerotus ja säädettiin uusin rikoslaki, ei haluttu jättää mitään jäljelle
vanhoista erityisasemaa koskevista instituutioista. Sellaista henkeä kuitenkin
ilmeni armeijassa, jossa upseerit vaativat uniformulleen erityistä kunnioitusta.
Ruotsissa keskusteltiin mahdollisuudesta
perustaa armeijaan kunniatuomioistuimia, mutta ajatus hylättiin tasa-arvon
vastaisena. Suomessahan niitä sittemmin perustettiin ja lainsäädännössämme on
yhä jäänteitä upseerien erityisasemasta. Mainittakoon sivumennen, että asia
heijastuu myös kansainvälisissä sopimuksissa, joiden mukaan upseerisotavangeilla
ei saa teettää fyysisisiä töitä.
Joka tapauksessa Ruotsissa tasa-arvoajattelu
oli hyvin vahvaa jo 1800-luvulla ja siihen perustuen myös sotilassäädyn erityissyyteen
tähtäävät pyrkimykset torjuttiin.
Itse asiassa kaksintaisteluista tehtiin
yhä enemmän pilkkaa. Ranskassa yleistyivät 1900-luvun alussa poliitikkojen
kaksintaistelut, joita seuraamaan tuli joskus suuria määriä katselijoita. Niissä
ei yleensä syntynyt henkilövahinkoja ja niitä pidettiinkin lähinnä mainostemppuina.
Myös Venäjän duuman näkyvät edustajat olivat tuohon aikaan innokkaita
kaksintaistelijoita.
Kaksintaisteluinstituutio ei ennen
ensimmäistä maailmansotaa hävinnyt Ranskasta eikä Saksasta ja tarkkailijat epäilivät,
olisiko se sieltä milloinkaan edes hävitettävissä. Näiden kahden maan sinänsä
erilainen kansanluonne ja historia puhuivat asiaa vastaan.
Sen sijaan Englannissa ja Skandinaviassa
kaksintaistelut olivat kokonaan loppuneet 1900-luvun alkuun mennessä. Mistä
tämä todisti?
Ruotsin
suuri esikuva oli kustavilaiella ajalla ollut Ranska, mutta sen prestiisi hupeni
Napoleonin sotien jälkeen, vaikka Ruotsi saikin ranskalaisen kuninkaan,
Bernadotten. Sen sijaan Saksasta tuli 1800-luvun loppua kohti yhä selvemmin uusi
ruotsalaisten ihannemaa, joka oli tieteen ja tekniikan edelläkävijä ja edusti molemmille
yhteistä germaanisuutta.
Saksalaiset leimattiin kuitenkin Ruotsisa
raaoiksi ja karkeiksi, mistä osaltaan todisti juuri kaksintaisteluinstituution
hyväksyminen. Siihen luettiin myös ylioppilaiden Mensura ja itse keisari Wilhelm
II kannatti kaksintaisteluiden sallimista jossakin laajuudessa.
Ensimmäinen maailmansota oli myös suuri
yhteiskunnallinen tasa-arvoistaja. Sen jälkeen ei koreassa uniformussaan
kukkoileva herraspoika enää voinut tuntea itseään muun yhteiskunnan yläpuolelle
asettuneeksi sankarisäädyn jäseneksi. Sota oli kouraissut kaikkia yhtä lailla.
Tarina kaksintaistelujen hiipumisesta
Euroopassa on kiinnostava sikäli, että eri maissa se tapahtui niin
eriaikaisesti. Valistusaatteet olivat merkittävä isku säätyerioikeuksille ja 1700-luvun
lopulta lähtien kehittyivät kaikkialla yhä pidemmälle myös yhteiskunnalliset
muutokset: yksilöllistyminen, teollistuminen, urbanisaatio sekularisaatio ja
liberalisoituminen.
Kaikki ne yhdessä loivat vähitellen uuden
yhteiskunnan, jossa aatelissäädyn erityisyyttä korostavasta kaksintaisteluinstituutiosta
tuli kummajainen: ”keskiaikaroskaa”, joka ei enää sopinut tasa-arvoa ja
rationaalisuutta korostavaan yhteiskuntaan.
Ruotsi ja muut pohjoismaat sekä Englanti
olivat monessa asiassa edelläkävijöitä. Venäjällä se kunniakulttuuri, jota kaksintaistelutkin
heijastivat, kehittyi omalla, erikoisella tavallaan, josta tässä ei sen
enempää. Mitä Suomeen tulee, olemme kulkeneet jonkin verran Ruotsin jäljessä,
mutta lähes aina samalla uralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.