Ruotsi edellä

 

Ruotsi ja kaksintaistelut

 

Christopher Collstedt, Duellanternas död. Om den tidigmoderna hederskulturens fall I Sverige 1770-1920. Daidalos 2026, 237 s.

 

     Kuten edellisestä blogista käy ilmi, ruotsalaisetkin saattoivat harrastaa kaksintaisteluita, vaikka ne oli siellä jo 1600-luvulla kielletty erityisen ankarasti.

       Kaarle XI:n duelliplakaatissa oli jopa säädetty, ettei kaksintaisteluissa kuolleelle anneta kristillistä hautausta muistomerkkeineen ja seremonioineen, jotka erityisesti tuhon aikaan olivat aatelissäädylle niin rakkaita ja tärkeitä.

      Kiellettyhän kaksintaistelu oli useimmissa Euroopan maissa, mutta Ruotsissa se ilmeisesti todella onnistuttiin myös juurimaan ja oli jo 1700-luvun lopulla myös huonossa huudossa valistuneissa piireissä, joissa se nähtiin irrationaalisena keskiajan jäänteenä, joka oli vastoin järkeä ja luontoa.

     Suuri kaksintaistelujen kriitikko oli Ranskassa Rousseau, joka ruoti instituutiota teoksessaan La Nouvelle Heloїse. Myös järjen ja tasa-arvon saarnaajat paheksuivat sitä.

      Kyseessähän oli nimenomaan aatelissäädyn omaa, muista poikkeavaa erinomaisuutta korostava instituutio, joka sittemmin jäi elämään erityisesti upseeristossa, joka kantoi tuon säädyn traditoita vielä senkin jälkeen, kun oli menettänyt lainsäädännöllä tunnustetut privilegionsa.

       Koska kaksintaisteluita Ruotsissa tapahtui niin tavattoman vähän, ei niistä löydy riittävästi materiaalia tutkimukselle, mutta asiaa kommentoitiin lehdissä jo 1700-luvun lopulla niin usein, että tutkimuksen tuloksia voi pitää kiinnostavina ja vakuuttavina.

      Lehdistöä Ruotsissa todella oli merkittvästi jo 1700-luvun lopulla ja filosofinen pohdiskelu aikakauden ilmiöistä kuului niissä asiaan.

     Mikäli asian esittää lyhyesti, voi sanoa, että ruotsalaisten kirjoittajien näkemys kaksintaistelusta oli koko ajan hyvin kielteinen ja sitä käsiteltiin lähinnä ulkomaisena muotina, jolle ei ollut sijaa Ruotsissa. Kaksintaistelussa heijastui ansaitsematon sääty-ylpeys ja pöyhkeily, jossa jokainen aatelismies omista ansioistaan riippumatta korotettiin toisten säätyjen yläpuolelle.

      Sellaisen asenteen vastapainoksi esitettiin todellisen kunnian ihanne, joka ei tarkoittanut ihmishengellä leikkimistä turhamaisen pöyhkeilyn takia, vaan hyvettä: oli osattava antaa henkensä alttiiksi oman maan ja hallitsijan puolesta silloin kun tarvittiin ja oli osattava puolustaa maata ja hallittava sotataidot.

       Kaksintaistelijat sen sijaan olivat turhamaisia lurjuksia, ”sprätthökar” ja heidät leimattiin myös lapsellisiksi maitoparroiksi, jotka vaativat kunnioitusta pelkälle uniformulleen ja suvulleen, kun ei muuta ollut esittää, ja olivat vailla sellaista osaamista ja sellaisia hyveitä, joita saattoi aidosti kunnioittaa.

      Todellinen kunnioitusta herättävä sotilas oli karumpi hahmo, joka ei tuonut itseään esille ja esiintyntyt puuteroituna muotinukkena, vaan sen sijaan loisti osaamisellaan ja aidolla pelottomuudellaan, jota ei tarvinnut korostaa pöyhkeällä poseerauksella.

     Tässähän näemme, toiseen aikakuteen siirrettynä tutun Koskelan ja Lammion välisen eron. Tolstoin ”Sodan ja rauhan” kapteeni Tušin on aikansa Koskela Lammioiden joukossa. Heillä on soitlaan hyveet, mutta ilman kukkoilua.

      Tämä hyvettä ja luonnollista tasa-arvoa korostava eetos tuotiin esille yhä uudelleen jo 1700-luvun Ruotsissa ja 1800-luvulla se vain voimistui. Silloin herätettiin myös kysymys upseeriston korporaatiohengen -esprit de corps- oikeutuksesta ylipäätään.

       Kun valtiopäiviltä 1860-luvulla hävitettiin säätyerotus ja säädettiin uusin rikoslaki, ei haluttu jättää mitään jäljelle vanhoista erityisasemaa koskevista instituutioista. Sellaista henkeä kuitenkin ilmeni armeijassa, jossa upseerit vaativat uniformulleen erityistä kunnioitusta.

      Ruotsissa keskusteltiin mahdollisuudesta perustaa armeijaan kunniatuomioistuimia, mutta ajatus hylättiin tasa-arvon vastaisena. Suomessahan niitä sittemmin perustettiin ja lainsäädännössämme on yhä jäänteitä upseerien erityisasemasta. Mainittakoon sivumennen, että asia heijastuu myös kansainvälisissä sopimuksissa, joiden mukaan upseerisotavangeilla ei saa teettää fyysisisiä töitä.

      Joka tapauksessa Ruotsissa tasa-arvoajattelu oli hyvin vahvaa jo 1800-luvulla ja siihen perustuen myös sotilassäädyn erityissyyteen tähtäävät pyrkimykset torjuttiin.

      Itse asiassa kaksintaisteluista tehtiin yhä enemmän pilkkaa. Ranskassa yleistyivät 1900-luvun alussa poliitikkojen kaksintaistelut, joita seuraamaan tuli joskus suuria määriä katselijoita. Niissä ei yleensä syntynyt henkilövahinkoja ja niitä pidettiinkin lähinnä mainostemppuina. Myös Venäjän duuman näkyvät edustajat olivat tuohon aikaan innokkaita kaksintaistelijoita.

      Kaksintaisteluinstituutio ei ennen ensimmäistä maailmansotaa hävinnyt Ranskasta eikä Saksasta ja tarkkailijat epäilivät, olisiko se sieltä milloinkaan edes hävitettävissä. Näiden kahden maan sinänsä erilainen kansanluonne ja historia puhuivat asiaa vastaan.

       Sen sijaan Englannissa ja Skandinaviassa kaksintaistelut olivat kokonaan loppuneet 1900-luvun alkuun mennessä. Mistä tämä todisti?

      Ruotsin suuri esikuva oli kustavilaiella ajalla ollut Ranska, mutta sen prestiisi hupeni Napoleonin sotien jälkeen, vaikka Ruotsi saikin ranskalaisen kuninkaan, Bernadotten. Sen sijaan Saksasta tuli 1800-luvun loppua kohti yhä selvemmin uusi ruotsalaisten ihannemaa, joka oli tieteen ja tekniikan edelläkävijä ja edusti molemmille yhteistä germaanisuutta.

       Saksalaiset leimattiin kuitenkin Ruotsisa raaoiksi ja karkeiksi, mistä osaltaan todisti juuri kaksintaisteluinstituution hyväksyminen. Siihen luettiin myös ylioppilaiden Mensura ja itse keisari Wilhelm II kannatti kaksintaisteluiden sallimista jossakin laajuudessa.

    Ensimmäinen maailmansota oli myös suuri yhteiskunnallinen tasa-arvoistaja. Sen jälkeen ei koreassa uniformussaan kukkoileva herraspoika enää voinut tuntea itseään muun yhteiskunnan yläpuolelle asettuneeksi sankarisäädyn jäseneksi. Sota oli kouraissut kaikkia yhtä lailla.

     Tarina kaksintaistelujen hiipumisesta Euroopassa on kiinnostava sikäli, että eri maissa se tapahtui niin eriaikaisesti. Valistusaatteet olivat merkittävä isku säätyerioikeuksille ja 1700-luvun lopulta lähtien kehittyivät kaikkialla yhä pidemmälle myös yhteiskunnalliset muutokset: yksilöllistyminen, teollistuminen, urbanisaatio sekularisaatio ja liberalisoituminen.

         Kaikki ne yhdessä loivat vähitellen uuden yhteiskunnan, jossa aatelissäädyn erityisyyttä korostavasta kaksintaisteluinstituutiosta tuli kummajainen: ”keskiaikaroskaa”, joka ei enää sopinut tasa-arvoa ja rationaalisuutta korostavaan yhteiskuntaan.

       Ruotsi ja muut pohjoismaat sekä Englanti olivat monessa asiassa edelläkävijöitä. Venäjällä se kunniakulttuuri, jota kaksintaistelutkin heijastivat, kehittyi omalla, erikoisella tavallaan, josta tässä ei sen enempää. Mitä Suomeen tulee, olemme kulkeneet jonkin verran Ruotsin jäljessä, mutta lähes aina samalla uralla.