Matkamme sieltä tänne

 

Erään kansan tarina

 

Juhana Aunesluoma, Suomen historia. SKS kirjat 2026, 301 s.

 

      Aina silloin tällöin ihmisen -myös ryhmänsä edustajana- kannattaa pysähtyä ja kirjoittaa uudelleen tarinansa, joka on saanut uuden käänteen tai uusia sen ymmärtämistä edistäviä aineksia, kun menneisyydestä on paljastunut riittävän paljon uusia piirteitä. Sitä paitsi opiskelijat ja historian harrastajat tarvitsevat erikoisteosten ohella myös yhteenvetoja, joissa asiat liittyvät laajemmin yhteyksiinsä.

      Tarinan kirjoittajalla on paljon liikkumatilaa. Yhtäältä hän kyllä on kaikkitietävä kertoja, jonka tarinan tunnettua kulkua ei voida muuttaa, mutta toisaalta hän voi myös valikoida historian loputtomasta aarreaitasta varsin vapaasti niitä asioita, joita haluaa nostaa esille.

     Suuria Suomen historian moniosaisia esityksiä ei taas vähään aikaan ole ilmaantunutkaan, mutta varmaan pian saadaan sellainenkin taas nähdä. Suppeammat esitykset eivät yleensä ole läheskään yhtä kunnianhimoisia (loistavana poikkeuksen NKP:n historian ”Lyhyt kurssi” vuodelta 1938…), mutta niillä on puolellaan se etu, että kirjoittaja saa itse kuvata kaiken haluamansa omalla tavallaan eikä joudu jakamaan tehtäviä muden kanssa.

      Jos kirjan tehtäväksi määritellään toimiminen johdantotason tekstinä ja/tai kertauksen apuna, ei ole syytä odottaa kovin persoonallista näkökulmaa asioihin. Silloin on syytä vain muistaa ottaa mukaan ne asiat, joita voidaan pitää lukijan kannalta olennaisimpana.

      Vielä äskeisessä lähimenneisyydessä kuuli usein varsin huvittavastikin mainittavan ”kansallista historiankirjoitusta” jonkinlaisena kirosanana, joka aiheutti vääristymiä ja ohjasi tutkimista väärään suuntaan. Näinhän tietysti saattoi tapahtuakin, mutta kansallisen näkökulman puuttuminen kansakunnan historiaa kirjitettaessa, sikäli kuin se edes olisi mahdollista, aiheuttaisi varmasti paljon suuremmat vääristymät.

      Olennaista on välttää anakronistista nykyajan arvojen ja näkemysten heijastamista menneisyyteen ja siitä asiasta meillä taitaa olla esimerkkejä lähinnä muun kuin kansallisen historiankirjoituksen piiristä.

       Mikäli joku marxilaisuuden tai feminismin kaltainen ideologia pääsee liiaksi johdattelemaan historian kirjoittajaa, on tuloksena helposti pikemmin propagandaa kun historiaa, Sama tietenkin pätee muihinkin ideologioihin postkolonialismista ”kriittiseen teoriaan”.

Sanottakoon heti, ettei tässä esityksessä ole ainakaan silmiinpistävästi havaittavissa ideologisia lähtökohtia.

      Ymmärrämme, että historia ei ole ollut voittopuolisesti enempää suomalaisten urotekojen kuin heidän sortamisensakaan tarinaa, saati vuosisataista valmistautrumista Natoon liittymiseksi tai naisten vapauttamiseksi. Asiat tulevat historian lehdille aikanaan ja kuuluvat kukin aikakauteensa.

       Kansan ja kansakunnan historia voidaan aina esittää myös jännitysnäytelmänä, jossa yhä uudelleen ratkeaa sen edessä olevan polun valinta hyvässä tai pahassa.

       Se voidaan myös nähdä suurten ja usein nimettömien voimien matkaan saattamana kehityskertomuksena ja toki viimein myös joukkona erilaisia aikakausia, joista kullakin on omat pyrkimyksensä ja edellytyksensä.

      Pitkän linjan kokonaisesityksessä on epäilemättä suurikin houkutus piirtää huikeita kaaria savupirteistä Brysselin saleihin ja kaskisahran varresta tekoälyn kehittelijöiden työhuoneisiin, ehkäpä vallan tämän päivän maisemakonttoreihin.

     Aisoissahan on dramatiikkaa, jota ei itse asiassa tarvitse suinkaan keinotekoisesti keksiä. Muutamassa sukupolvessa myös Suomen maailma on mullistunut tavalla, jonka käsittäminen on meille tuskin edes mahdollista sanan aidossa merkityksessä.

      Tässä kirjassa ei briljeerata dramatiikalla. Kansikuvassa ovat silti rinnakkain niin Venäjän keisarin seurueen entinen kenraalimajuri Mannerheim siviiliin siirtyneenä kuin Huittisten kivikautinen hirvenpää ja niiden alapuolella Aarno Karimon (?) hansakauppiaita esittävä piirros ja Venäjältä naimakaupalla rikkautensa hankkinut Aurora Karamzin(a), syntyjään Stjernvall. Kaiken yllä hohtaa Naton tähti.

      Itse asiassa kerronta kuitenkin on sangen yllätyksetöntä ja myös siinä määrin abstraktin persoonatonta, että monista tunnetuista perusasioistakin jätetään tarkemmat tiedot mainitsematta, vaikka se ei olisi vaivaa vaatinut. Siten evakkoja kerrotaan saapuneen Karjalasta ”satatuhantinen” määrä, mikä saattaa jopa hämätä sellaista lukijaa, jonka lähtötaso on heikko.

      Muuten esimerkiksi talouden kehittymiselle annetaan asianmukaisesti tilaa, joskaan tuskin on oikein nimittää esimerkiksi tervaa tai edes lankkuja ”alkutuotannon” hyödykkeiksi. Kyllä kyseessä oli melko pitkän jalostusasteen tuote etenkin tervan kohdalla.

       Tarina Suomen siirtymisestä takapajuisesta maasta kehittyneeksi olisi minusta kaivannut enemmän konkretiaa ja vaikkapa suomalaisten ja länsieurooppalaisten merimiesten palkkojen vertailu olisi voinut antaa hyödyllisen viitteen.

       Se suuri hyppäys eteenpäin joka tapahtui 1800-luvun lopulla oli varsin dramaattinen ja mielestäni lukija saa väärän käsityksen, mikäli uskoo kirjan väitettä siitä, että teollisuuden perustajat tulivat enimmäkseen Venäjältä.

     Demografian kehitys tulee kyllä esille, mutta on jäänyt olennaisessa kohdin vajaaksi. Minusta olisi tärkeää tietää, että venäläisten osuus suuriruhtinaskunnan väestöstä jäi aina promilleluokkaan ja että olemme nyt 2000-luvulla parhaillaan kokemassa historiamme suurinta demografista mullistusta, joka on jo muuttanut maata paljon ja tulee sitä muuttamaan vielä paljon enemmän.

      Kansallista lähestymistapaa ei siis kirjassa ole erityisesti kammottu, mikä mainittakoon kiitoksena, mutta ei sitä kyllä aina ole tuotu esille siinä määrin kuin se voisi ansaita. Suomen nimittäminen ”Itämaaksi” kuuluu vain ja ainoastaan keskiaikaan, mikä olisi syytä huomioida ja suomalaisen identiteetin rakentuminen 1700-luvulla oli historiamme perusasioita.

      Lukija saattaisi kaivata esimerkiksi myös selitystä maamme ortodoksiväestön ilmaantumiselle historiaamme ja sille, että Kustaa III:n sodan taisteluissa kaatuneiden määräksi ilmoitetaan vain noin 1500, kun tappiot useissa meritaisteluissakin laskettiin tuhansissa.

      Kuten todettiin, tässä ei ole syytä varsinaisesti valittaa muoti-ideologioiden aiheuttamia vääristymiä, mutta haluan silti todeta, ettei Fredrika Runebergin kirjallinen tuotanto jäänyt historian kannalta mitättömäksi sen takia, että hän oli nainen, vaan siksi, että hän ei kirjoittanut  noita ”vänrikkejä”, joiden kansallinen merkitys oli valtava.

      Esille tuotu suhtautuminen Suomen kaiketi ensimmäiseen tunnettuun mustaihoiseen naiseen tuskin sekään ilmensi ”kolonialistista ajattelua” enempää kuin suomalaisten lähetystyö Ambomaalla yleensä.

       Se, että tämä Rosa ei palannutkaan jakamaan oppia ”pimeydessä vaeltaville siskoilleen”, vaan ”otti elämänsä omiin käsiinsä” ja lähti Amerikkaan tuskin taas voi todistaa muusta kuin itsekkyydestä ja solidaarisuuden puutteesta omia heimolaisia kohtaan. Millainen elämä mustaa naista odotti tuon ajan Amerikassa olisi kiinnostavaa tietää.

     Kirjan kuvitus teksteineen, josta tämän Rosan tarina on yksi esimerkki, on virkistävän tuoretta ja ansaitsee erityiskiitoksen. Ilmeisesti sekin on ollut tekijän vastuulla.