Pehmeyden viettelys

”Pehmeiden arvojen” viettelys

Mainio venäläinen loogikko Aleksandr Zinovjev väitti aikoinaan, että neuvostojärjestelmä vastasi erinomaisesti ihmisen luonnollisia taipumuksia ja oli sen takia erittäin vakaa. Ihminenhän pyrki luonnostaan aina menemään siitä, missä aita on matalin ja haalimaan itselleen mahdollisimman paljon ja antamaan mahdollisimman vähän. Ihmisluonto oli kuin painovoima, joka veti ihmistä jokaiseen kuoppaan ja syvennykseen kuin tahdotonta vettä. Sieltä nouseminen taas vaati ponnistuksia ja tahdon terästämistä. Sitä voitiin sanan klassisessa mielessä kutsua kulttuuriksi ja kulttuuritahdoksi. Se edusti kovuutta ja järjestystä, joka oli pantava entropiaa vastaan.

No, väärässähän Zinovjev oli tuon neuvostosysteemin kestävyyden suhteen ja ilmeisesti myös hänen ihmiskuvansa oli liian simppeli, kuten filosofeilla ja etenkin loogikoilla saattaa yleensäkin olla. Eihän ihminen ole erityisen rationaalinen saati looginen olento.

Mutta yhtä kaameaa ajattelun rappiota edustaa puhe kovista ja pehmeistä arvoista, joista jälkimmäiset on tapana esittää edellisten vastakohtina ja ainoina kannatettavina. Sikäli kuin olen havainnut, kyseessä on alun perin feministisen liikkeen piirissä syntynyt ajattelun kukkanen, joka yhä kukoistaa monien säikkymättömien älykääpiöiden keskuudessa.

Muistan eräänkin suomalaisen feministin, joka jakoi ihmiskunnan naisihmisiin ja miesihmisiin ja selitti, että edelliset ovat luonnostaan ekologisia arvoja kannattavia, suuria koneita (pahoja!) pelkääviä ja kammoksuvia olentoja, jotka vastustavat kaikkea väkivaltaa ja edustavat suvaitsevaisuutta, rakkautta ja rauhaa. Heille siis piti kuuluman tulevaisuuden, mikäli se onnellinen olisi.

Sinänsä tämä pehmeiden arvojen naisellistaminen lienee vielä keskimäärin toimiva yleistys, mutta mikäli sen vastakohta eli pyrkimys järjestykseen ja loogiseen ajatteluun, kyky kieltäymykseen, taisteluun ja ponnisteluun demonisoidaan koviksi arvoiksi, joiden pitää väistyä pehmeiden tieltä, ollaan hyvää kyytiä menemässä suoraan helvettiin eli luisumassa sinne, minne painovoima kuljettaa. Silloin meistä ja yhteiskunnastamme tulee hyväksikäytettävä objekti, jonka hajoaminen ja häviäminen muiden ravinnoksi on vain ajan kysymys.

Arkkipiispa Mäkinen näyttää Kirkko ja Kaupunki –lehden mukaan esittäneen huolestuneisuutensa kovista arvoista: ”Näyttää siltä, että hiljaa hiipien on tapahtunut ilmapiirin ja asenteiden muutos, ikään kuin ihmisiin voisi pelkän taustansa takia suhtautua epäluuloisesti. Minusta tämä on pelottava ilmiö”.

Jatkoa seuraa: ”turvapaikanhakijoiden määrä ei ole ongelma tai turvallisuuskysymys, vaan tehtävä, joka pitää hoitaa”. ”Suomessa ei ole kriisiä, jota voisi verrata esimerkiksi Lähi-Idän maiden tilanteeseen”. ”Suomi on erittäin vauras maa… jolla on varaa auttaa tarvitsevia taustaa kysymättä”.

Minusta on pelottavaa, miten pahasti pehmeiden arvojen ideologia näyttää syöpyneen kristillisen kirkkomme ytimiin.

Näyttää siis siltä, että arkkipiispan mielestä kaikki on kunnossa, kun maahamme tunkeutuu kenenkään estämättä, kutsumatta tai valikoimatta taustaltaan kaikenlaista väkeä niin paljon kuin viitsii tulla. Ilmeisesti heitä on, pehmeyden maksimoimiseksi, otettava vastaan niin kauan kuin tarjontaa riittää ja tarjottava heille tämän maan sosiaalipalvelut taustaa kysymättä. Ehkäpä luonnollinen raja tulee vastaan siinä vaiheessa, kun oma tilanteemme on yhtä huono kuin Lähi-Idässä? Vai milloin se arkkipiispan mielestä tulee?

Pehmeys ei ole samaa kuin rakkaus tai lähimmäisistä huolehtiminen. Pehmeys voi merkitä ja usein merkitsee vastuuttomuutta, retkumaisuutta, tahdottomuutta ja yleistä kelvottomuutta, joka ennen pitkää johtaa tuhoon. Ellei pehmeyden vastapainona ole tarvittavaa määrää kovuutta ja järjestystä, se aiheuttaa vuorenvarmasti epäoikeudenmukaisuutta, anarkian mielettömyyttä ja vahvimpien nousemista polkemaan heikkoja. Tämän tietää jopa jokainen hoitotäti.

Ei maamme ilmapiiri ole yhtäkkiä koventunut. Sen sijaan siinä on syntynyt reaktio äärimmäiseen pehmeyteen ja vastuuttomuuteen. On herännyt oikeutettu vaatimus siitä, että valtio hoitaisi sille kuuluvan järjestyksen, ne kovat tehtävät, jotka tekevät oikeudenmukaisen yhteiskunnan mahdolliseksi. 75 prosenttia suomalaisista on huolissaan hallitsemattomasta maahanmuutosta ja tässä luvussa ovat jokseenkin varmasti ne vähäosaiset, jotka joutuvat siitä kärsimään ja joiden oikeutta sen seuraukset loukkaavat.

”Pehmeydellä” briljeeraavat hurskastelijat ovat nyt saaneet suuren hetkensä voidessaan moittia niitä, joiden asenteet eivät ole yhtä ylevät kuin heidän omansa. Se heille sallittakoon, fariseuksia meillä on aina keskuudessamme ja heille riittää varmaan oma arvostuksensa, mutta missä ovat ne sanan julistajat, joilla on jotakin todellista annettavaa niille, jotka eivät saa tyydytystä fariseusten ihailemisesta? Ehkä joku kirkon piiristä vielä tulee ja täräyttää: ”Te kyykäärmeiden sikiöt! Kuka on teitä opettanut pakenemaan tulevaista vihaa…”?