Tiedemies ja hänen aikansa

Vuorimiehen taival

Kristiina Kalleinen, Nils Gustaf Nordenskiöld -Vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 208, Helsinki 2019, 223 s.

Nils Adolf (N.A.) Nordenskiöldin nimi tunnetaan nykyään asiantuntijapiireissä kaikkialla maailmassa ja sata vuotta sitten se tunnettiin vielä paljon nykyistä laajemmin. Ihan turhan vuoksi ei erästä Helsingin valtakatua ole nimetty hänen mukaansa.

Nils Adolf eli lyhyesti Adolf joutui poistumaan Suomesta, kun tuli tervehtineeksi vierailulle saapuneita ruotsalaisia ylioppilaita hieman arveluttavin sanankääntein, jotka viittasivat skandinavismiin.

Adolfille oli jo petattu paikka mineralogian professorina ja hän oli saanut korkealta taholta stipendin matkustaa Ruotsiin. Ura Suomessa kuitenkin loppui, kun nuorimies ei suostunut edes pyytämään puhettaan anteeksi kenraalikuvernööri Bergiltä.

Toki hän sitten piankin sai vastaavan paikan Ruotsissa, jossa ura muutenkin urkeni ja nousi aivan uusiin korkeuksiin, uusillakin aloilla.

Kun Nordenskiöldin suku saapui 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa Suomeen, oli heidän nimensä Norberg. Eri vaiheissa se sitten muuttui Nordenbergiksi ja siitä Nordenskiöldiksi. Ruotsalainen haara otti tavakseen kirjoittaa nimen muodossa Nordenskjöld.

Suvun kantatila oli Mäntsälän Frugård ja sieltä oli kotoisin myös Ruotsin suuri, joskin varsin unohdettu merisankari Otto Henrik Nordenskjöld (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Tämän kirjan keskushenkilö Nils Gustaf Nordenskiöld oli tutkimusmatkailija Nils Adolfin isä. Amiraali Otto Henrik oli Nils Gustafin setä.

Sukuun kuului muitakin kiinnostavia henkilöitä, jotka kirjassa mainitaan, Magnus Otto Nordenberg suunnitteli Sipoon Kaunissaareen hyvin merkillistä utopiakaupunkia, August Nordenskiöld suoritti alkemistisia tutkimuksia Uudessakaupungissa ja menehtyi aikoinaan Sierra Leonessa, jonne hän oli suunnittelemassa vapautettujen orjien muodostamaa ihannevaltiota.

Kuten otsikko kertoo, Nils Gustaf oli sekä Suomen vuoritoimen hallintovirkamies että tutkija, mineralogi. Hänen suuri tavoitteensa oli kartoittaa Suomen malmiesiintymät ja vapauttaa maa riippuvuudesta Ruotsin malmista.

Tässä hän sai vastaansa ruukinpatruunat, jotka pitivät kotimaista malmia heikkolaatuisena eivätkä uskoneet sen riittävyyteenkään.

Nils Gustafilla oli innokkaita ja korkeita suojelijoita, mutta tässä hän hakki itselleen myös mahtavia vihollisia ja hänen virkansakin joutui joksikin aikaa jäädytetyksi.

Tieteentekijänä Nils Gustaf joka tapauksessa menestyi ja hänet nimitettiin useiden ulkomaisten tieteellisten seurojen jäseneksi. Asianmukaisesti hän myös hankki runsaasti alan uusinta kirjallisuutta ja teki paljon opinto- ja kongressimatkoja, jotka venyivät kuukausiksi ja koettelivat budjettia.

Ulkomaanmatkoillehan oli tuohon aikaan hankittava peräti keisarin suostumus, joka yhä uudelleen myönnettiin Nordenskiöldille ja stipendit kattoivat osan matkakuluista. Matkat tehtiin enimmäkseen yhä diligenssillä, ellei laivareittiä ollut käytettävissä.

Matkat suuntautuivat usein Englantiin, joka oli tuo ajan metallurgian ja tekniikan ykkösmaa. Venäjälle sankarimme matkusti myös usein ja Pietariin liki vuosittain. Myös Uralille, Demidovien omistamaan Nižni Tagiliin vei matka parikin kertaa ja toisella kerralla mukana oli myös omistajatar, Aurora Karamzin(a), ent. Demidova, os. Stjernvall.

Tutkimustoiminta ja oppineiden artikkelien laadinta olivat tuohon aikaan varsin intensiivistä toimintaa. Venäjälläkin haluttiin tietää, millaisessa maassa oikein asuttiin, keitä siellä asui ja mitä kaikkia rikkauksia sen poveen kätkeytyi.

Nordenskiöld ystävystyi myös henkilökohtaisesti monien ajan suurten tieteen valojen kanssa, joista mainittakoon Karl von Baer, jonka patsas nykyäänkin koristaa Pietarin Tiedeakatemian kirjaston aulaa.

Nordenskiöldiä on nimitetty Suomen mineralogian isäksi ja epäilemättä hänen saavutuksensa tällä alalla olivat kansainvälistä tasoa. Suurta unelmaansa, Suomen geologista kartastoa hän ei kuitenkaan ehtinyt saada aikaan.

Tuollaiset kartastothan olivat ajan suuria luomuksia, jotka paitsi että olivat ja ovat käytännön kaivostoiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeitä, myös antoivat suuria sysäyksiä uusille teorioille maapallon kehittymisestä.

Mitä tulee Suomen teollisuusmineraalien määrään ja laatuun, pidettiin niitä sen verran toisarvoisina, että Runebergin Maamme-laulun sanat tuntuivat valitettavan tosilta.

Kuitenkin maassamme oli suuret määrät suo- ja järvimalmia, joita hyödynnettiin aina 1900-luvun alkuun saakka. Jopa kehityksen kärkeä edustava Putilovin tehdas osti itselleen muutaman itäsuomalaisen ruukin 1800-luvun lopulla.

Hankinnat, samoin kuin ruukkien hylkääminenkin liittyivät teknologian kehitykseen. Vanhat mellotustavat, joilla valmistettiin takkiraudasta terästä, olivat työläitä ja siis kalliita. Hehkutettua takkirautaa jouduttiin pitkään takomaan vasarapajoissa hiilipitoisuuden vähentämiseksi. Myöhemmät menetelmät taas hyödynsivät sähkövirtaa, mikä sittemmin houkutteli rautatehtaan myös Imatralle.

Suomen 1800-luvun historian erinomainen tuntija Kristiina Kalleinen on tässä kirjassa osoittanut vaikuttavaa paneutumista myös oppihistoriaan ja tekniikan historiaan. Nils Gustaf Nordenskiöld ei kenties kuulunut kaikkein suurimpiin aikansa merkkihenkilöihin enempää oppineena kuin hallintomiehenä, mutta kyllä hän oli omilla aloillaan merkittävä henkilö, jonka vaiheissa ajan monet instituutiot kiinnostavasti heijastuvat.

Merkittävä kirja aikakaudesta, miljööstä ja henkilöstä!

Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.

Rintamamiesten muistiinpanoja

Pusikoiden tasalta

Pekka Kilpinen, Valistunutta sodankäyntiä. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta. Yliopistopaino 2003, 225 s.

Kustaa III:n sota on todella nimensä ansainnut, kuten sen erinomainen tuntija Jussi T. Lappalainen on kiteyttänyt.

Ilman hallitsijan uskomatonta avanturismia ja suorastaan rokollista kevytmielisyyttä olisi tämäkin kymmeniätuhansia kuolonuhreja ja suurta kärsimystä puolin ja toisin vaatinut sota jäänyt käymättä. Mutta kuten kreivi von Fersen asian ilmaisi ”mais q’un cerveau un peau dérangé on peut tout attendre”.

Kun vika on päässä, ei sen tarvitse olla kovinkaan iso.

Sodan aloittamisesta ja vallankin sitä vastustamaan nousseesta Anjalan konfederaatiosta on kirjoitettu paljonkin. Nykyään löytyy myös itse sotatapahtumista maalla ja merellä sangen hyviä teoksia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaan+sota ), mutta silti tuntuu, että jotakin on vielä tekemättä.

Tarkoitan lähinnä venäläisen näkökulman tekemistä myös suomalaiselle lukijalle saavutettavaksi sekä sen selvittämistä, millaisia keskusteluja sodan mahdollisesta koordinoinnista oli Ruotsin kuninkaan ja Turkin sulttaanin välillä ja Tukholman ja Pariisin välillä.

Onhan etenkin Matti Klinge meilläkin hyvin painokkaasti esittänyt, että Viaporin rakentamiseen ranskalaisilla rahoilla liittyi myös velvoite uhata Pietaria, kuten itse Pietarin kaupunki puolestaan ”uhkasi ruotsalaista”, Puškinin sanoja käyttääkseni.

Käytettävissäni ei juuri tällä hetkellä ole suomalaisia alan perusteoksia, mutta kyllä sen sijaan M.M. Borodkinin Suomen historia, jossa kerrotaan sekä Ludvig XVI:n että Turkin sulttaanin antamasta rahoituksesta, joka oli todella mittavaa.

Rahaahan sodassa tunnetusti myös tarvitaan. Pelkästään Ruotsin valtavan -ja aivan ylimitoitetun- laivaston sotakuntoon saattaminen oli pienen maan resursseille äärimmäinen ponnistus. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Kustaan sotahan tunnetusti aloitettiin Venäjän ja Turkin sodan vauhdittamana ellei suorastaan koordinoidusti. Niinpä joutuivat Savon jääkäritkin itse asiassa taistelemaan noiden kauhisteltujen kristikunnan vihollisten, turkkilaisten aseveljinä tai vähintäänkin kanssasotijoina. Vai liitossako oltiin?

Turkkilaisten kauhistelu kyllä taitaa meilläkin alkaa lähinnä niistä ajoista, kun itse jouduimme heidän vihollisikseen Venäjän keisarien alamaisina. Sekä Suuressa Pohjan sodassa, Hattujen sodassa että Kustaan sodassa Korkea portti oli ollut Ruotsin kanssa samalla puolella.

Yksi näkökulma Kustaan sotaan, joka suomalaiselta lukijalta yhä puuttuu, on venäläinen. Varsin kelvollinen esitys aiheesta on kenraali M.M. Borodkinin moniosaisessa Suomen historiassa.

Borodkinilla on kyllä syystäkin maine Suomen-syöjänä ja aikansa taantumuksellisena nationalistina, vaikka hänen äitinsä olikin ahvenanmaalainen ja hän osasi suomea ja ruotsia. Kuitenkin hän kuuluu aikansa arvostetuimpiin venäläisiin sotahistorioitsijoihin ja sitä paitsi kirjoittaa hyvin elävästi ja kiinnostavasti.

Tämän sanon hänen historiateoksestaan. Ne sovinistiset pamfletit, joita hän kirjoitteli sortokausien aikana, kuuluvat sitten toiseen kontekstiin ja kannattaa ymmärtää ajan poliittisten jännitteiden näkökulmasta.

Mitä tulee noihin mainittuihin ”uusiin” eli viimeisten kolmenkymmenen vuoden mittaan ilmestyneisiin Kustaan sodan historioihin, löytyy niistä itse asiassa myös aika lailla rivimiehen näkökulmaa.

Siitä huolimatta Kilpisen kokoelma päiväkirjauistiinpanoja puolustaa paikkaansa. Hänen kirjassaan on etsitty nimenomaan aikakauden konkreettisiin oloihin ja tapahtumiin liittyvää kuvausta ja siksi pidättäydytty ottamasta mukaan korkeamman portaan laatimia esityksiä, jollaisissa on aina hallitsevana, paitsi oman toiminnan puolustelu, strategiset ja poliittiset kysymykset.

Rivimiehille, pastoreille ja alemmille upseereille niillä oli vähemmän merkitystä. He eivät nyt ihan ruohonjuurten tasalta maailmaa tarkkailleet, mutta pusikoiden korkeudelta kyllä.

Itse asiassa tämän pienen kirjan tekstivalikoima olisi voinut olla paljon laajempi, kuten tekijäkin toteaa ja kyseessä ovat tietenkin vain näytepalat sodan moninaisilta näyttämöiltä.

Aivan arkiset tapahtumat ovat kuitenkin kiinnostavia: Ruotsista purjehtinut laivasto joutui myrskyyn ja sen jälkeen voimakkaaseen, mylläävään maininkiin, jota teki miehet merikipeiksi. He eivät näet olleet tienneet sitä ainoaa varmaa keinoa meritaudin välttämiseksi, joka on paloviinan nauttiminen.

Suomessa ei ruotsalainen armeija välttämättä aina nauttinut vieraanvaraisuutta. Fagervikin ruukki ei halunnut sallia minkään otukseen pyydystämistä joukoille tai edes katajapensaan kaatamista polttopuiksi. Seudun talonpojatkin olivat yhtä valmiita myymään tuotteensa venäläisille kuin ruotsalaisille.

Suomalaisten joukkojen ”tunnettu suhtautuminen” sotaan tarkoitti aatelisten upseerien vihamielisyyttä sitä kohtaan. Talonpojat taas saivat osakseen nyrpeyttä, kun kannattivat kuningasta.

Mitä kuninkaaseen tulee, hänen hyvin tunnettuja käyntejään rintamalla Laitaatsillassa ja Kymijoella kuvataan tässäkin konkreettisesti.

Harvemmin esitetään kuvauksia Venäjän puolelta tulleista loikkareista, joita oli melkoinen määrä, samoin kuin sodan lopulla vankejakin. Pahimmassa maineessa naapurin sotajoukosta olivat kasakat ja ilmeisesti jonkin verran paremman maineen ansaitsivat baškiirit. Säännöllisten joukkojen taso vaihteli ja osittain se kuvataan kurjaksi.

Valistuneen aikakauden oloissa upseerit kävivät aina silloin tällöin vierailulla toistensa leirissä tai tapasivat rajasillalla. Joskus saatettiin lähettää naapurille herkkujakin, kuten vadelmia.

Ajan hengelle kuvaavaa on, että kenraali Michelssonin kerrotaan kauhistuneen nähtyään, miten joku ruotsalainen sotilas oli taistelussa ruhjottu muodottomaksi ja lupasi hirttää syyllisen, mikäli sellainen löytyisi.

Naapurin sotaväen ylettömän ankaraa keppikuria kauhisteltiin Ruotsin puolella yleensäkin ja muitakin barbaarisuuden osoituksia arveltiin löydettävän. Kiinnostavaa kyllä, samaan aikaan Turkin rintamalla vaikuttanut ja menestynyt Aleksandr Suvorov oli itse puolestaan nimenomaan -preussilaisen- keppikurin suuri vastustaja.

Sotavankeuteen joutuivat tässäkin sodassa monet molemmilta puolilta. Muuan sotavanki kuvaili kokemuksiaan pitkältä taipaleelta, joka vei aina Katariinan juuri valloittamaan Novorossijaan saakka. Sinne sotavankeja houkuteltiin myös jäämään suurilla eduilla ja useat kymmenet noudattivatkin kutsua.

Katariinahan sai noille seuduille uudisasukkaita erityisesti Saksasta.

Kun sotatoimet päättyivät, tuli asia suurena yllätyksenä kaikille, myös sille osastolle, joka juuri tuolloin oli Pirttimäellä ja valmistautui hyökkäämään Puumalaan.

Tieto rauhasta aiheutti yleisen riemun ja veljenmaljoja juotiin ylenpalttisesti. Myös Puumalassa esittelivät baškiirit taitoratsastusta ja ampumista jousella ilmaan heitettyyn hattuun. Tässä tapauksessa tuli enimmäkseen huteja, mikä saattoi olla yhteydessä tilaisuuden kosteaan luonteeseen.

Kaiken kaikkiaan tämä kokoelma ei ole mitenkään poikkeuksellisen antoisa verrattuna suomeksi nyt saatavilla oleviin teksteihin, mutta aivan paikallaan lisätessään tietoa sodan varsinaisen suoritusportaan oloista ja mielialoista.

 Ruotsiksihan tätä ainesta on myös viime aikoina julkaistu. Venäläistä vastaavaa teosta en sen sijaan ole huomannut, vaikka sellainen olisi varmasti kohtuullisella vaivalla koottavissa.

Itse asiassa alussa mainittu Borodkinin kirja voisi olla ihan hyvä vaihtoehto myös tämän suomenkielisessä kirjallisuudessa olevan aukon täyttämiseksi. Toinen vaihtoehto on A.G. Briknerin (Brückner) teos Война России со Швецией в 1788-1790 гг., josta on hiljattain otettu uusintapainos.