Rintamamiesten muistiinpanoja

Pusikoiden tasalta

Pekka Kilpinen, Valistunutta sodankäyntiä. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta. Yliopistopaino 2003, 225 s.

Kustaa III:n sota on todella nimensä ansainnut, kuten sen erinomainen tuntija Jussi T. Lappalainen on kiteyttänyt.

Ilman hallitsijan uskomatonta avanturismia ja suorastaan rokollista kevytmielisyyttä olisi tämäkin kymmeniätuhansia kuolonuhreja ja suurta kärsimystä puolin ja toisin vaatinut sota jäänyt käymättä. Mutta kuten kreivi von Fersen asian ilmaisi ”mais q’un cerveau un peau dérangé on peut tout attendre”.

Kun vika on päässä, ei sen tarvitse olla kovinkaan iso.

Sodan aloittamisesta ja vallankin sitä vastustamaan nousseesta Anjalan konfederaatiosta on kirjoitettu paljonkin. Nykyään löytyy myös itse sotatapahtumista maalla ja merellä sangen hyviä teoksia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaan+sota ), mutta silti tuntuu, että jotakin on vielä tekemättä.

Tarkoitan lähinnä venäläisen näkökulman tekemistä myös suomalaiselle lukijalle saavutettavaksi sekä sen selvittämistä, millaisia keskusteluja sodan mahdollisesta koordinoinnista oli Ruotsin kuninkaan ja Turkin sulttaanin välillä ja Tukholman ja Pariisin välillä.

Onhan etenkin Matti Klinge meilläkin hyvin painokkaasti esittänyt, että Viaporin rakentamiseen ranskalaisilla rahoilla liittyi myös velvoite uhata Pietaria, kuten itse Pietarin kaupunki puolestaan ”uhkasi ruotsalaista”, Puškinin sanoja käyttääkseni.

Käytettävissäni ei juuri tällä hetkellä ole suomalaisia alan perusteoksia, mutta kyllä sen sijaan M.M. Borodkinin Suomen historia, jossa kerrotaan sekä Ludvig XVI:n että Turkin sulttaanin antamasta rahoituksesta, joka oli todella mittavaa.

Rahaahan sodassa tunnetusti myös tarvitaan. Pelkästään Ruotsin valtavan -ja aivan ylimitoitetun- laivaston sotakuntoon saattaminen oli pienen maan resursseille äärimmäinen ponnistus. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Kustaan sotahan tunnetusti aloitettiin Venäjän ja Turkin sodan vauhdittamana ellei suorastaan koordinoidusti. Niinpä joutuivat Savon jääkäritkin itse asiassa taistelemaan noiden kauhisteltujen kristikunnan vihollisten, turkkilaisten aseveljinä tai vähintäänkin kanssasotijoina. Vai liitossako oltiin?

Turkkilaisten kauhistelu kyllä taitaa meilläkin alkaa lähinnä niistä ajoista, kun itse jouduimme heidän vihollisikseen Venäjän keisarien alamaisina. Sekä Suuressa Pohjan sodassa, Hattujen sodassa että Kustaan sodassa Korkea portti oli ollut Ruotsin kanssa samalla puolella.

Yksi näkökulma Kustaan sotaan, joka suomalaiselta lukijalta yhä puuttuu, on venäläinen. Varsin kelvollinen esitys aiheesta on kenraali M.M. Borodkinin moniosaisessa Suomen historiassa.

Borodkinilla on kyllä syystäkin maine Suomen-syöjänä ja aikansa taantumuksellisena nationalistina, vaikka hänen äitinsä olikin ahvenanmaalainen ja hän osasi suomea ja ruotsia. Kuitenkin hän kuuluu aikansa arvostetuimpiin venäläisiin sotahistorioitsijoihin ja sitä paitsi kirjoittaa hyvin elävästi ja kiinnostavasti.

Tämän sanon hänen historiateoksestaan. Ne sovinistiset pamfletit, joita hän kirjoitteli sortokausien aikana, kuuluvat sitten toiseen kontekstiin ja kannattaa ymmärtää ajan poliittisten jännitteiden näkökulmasta.

Mitä tulee noihin mainittuihin ”uusiin” eli viimeisten kolmenkymmenen vuoden mittaan ilmestyneisiin Kustaan sodan historioihin, löytyy niistä itse asiassa myös aika lailla rivimiehen näkökulmaa.

Siitä huolimatta Kilpisen kokoelma päiväkirjauistiinpanoja puolustaa paikkaansa. Hänen kirjassaan on etsitty nimenomaan aikakauden konkreettisiin oloihin ja tapahtumiin liittyvää kuvausta ja siksi pidättäydytty ottamasta mukaan korkeamman portaan laatimia esityksiä, jollaisissa on aina hallitsevana, paitsi oman toiminnan puolustelu, strategiset ja poliittiset kysymykset.

Rivimiehille, pastoreille ja alemmille upseereille niillä oli vähemmän merkitystä. He eivät nyt ihan ruohonjuurten tasalta maailmaa tarkkailleet, mutta pusikoiden korkeudelta kyllä.

Itse asiassa tämän pienen kirjan tekstivalikoima olisi voinut olla paljon laajempi, kuten tekijäkin toteaa ja kyseessä ovat tietenkin vain näytepalat sodan moninaisilta näyttämöiltä.

Aivan arkiset tapahtumat ovat kuitenkin kiinnostavia: Ruotsista purjehtinut laivasto joutui myrskyyn ja sen jälkeen voimakkaaseen, mylläävään maininkiin, jota teki miehet merikipeiksi. He eivät näet olleet tienneet sitä ainoaa varmaa keinoa meritaudin välttämiseksi, joka on paloviinan nauttiminen.

Suomessa ei ruotsalainen armeija välttämättä aina nauttinut vieraanvaraisuutta. Fagervikin ruukki ei halunnut sallia minkään otukseen pyydystämistä joukoille tai edes katajapensaan kaatamista polttopuiksi. Seudun talonpojatkin olivat yhtä valmiita myymään tuotteensa venäläisille kuin ruotsalaisille.

Suomalaisten joukkojen ”tunnettu suhtautuminen” sotaan tarkoitti aatelisten upseerien vihamielisyyttä sitä kohtaan. Talonpojat taas saivat osakseen nyrpeyttä, kun kannattivat kuningasta.

Mitä kuninkaaseen tulee, hänen hyvin tunnettuja käyntejään rintamalla Laitaatsillassa ja Kymijoella kuvataan tässäkin konkreettisesti.

Harvemmin esitetään kuvauksia Venäjän puolelta tulleista loikkareista, joita oli melkoinen määrä, samoin kuin sodan lopulla vankejakin. Pahimmassa maineessa naapurin sotajoukosta olivat kasakat ja ilmeisesti jonkin verran paremman maineen ansaitsivat baškiirit. Säännöllisten joukkojen taso vaihteli ja osittain se kuvataan kurjaksi.

Valistuneen aikakauden oloissa upseerit kävivät aina silloin tällöin vierailulla toistensa leirissä tai tapasivat rajasillalla. Joskus saatettiin lähettää naapurille herkkujakin, kuten vadelmia.

Ajan hengelle kuvaavaa on, että kenraali Michelssonin kerrotaan kauhistuneen nähtyään, miten joku ruotsalainen sotilas oli taistelussa ruhjottu muodottomaksi ja lupasi hirttää syyllisen, mikäli sellainen löytyisi.

Naapurin sotaväen ylettömän ankaraa keppikuria kauhisteltiin Ruotsin puolella yleensäkin ja muitakin barbaarisuuden osoituksia arveltiin löydettävän. Kiinnostavaa kyllä, samaan aikaan Turkin rintamalla vaikuttanut ja menestynyt Aleksandr Suvorov oli itse puolestaan nimenomaan -preussilaisen- keppikurin suuri vastustaja.

Sotavankeuteen joutuivat tässäkin sodassa monet molemmilta puolilta. Muuan sotavanki kuvaili kokemuksiaan pitkältä taipaleelta, joka vei aina Katariinan juuri valloittamaan Novorossijaan saakka. Sinne sotavankeja houkuteltiin myös jäämään suurilla eduilla ja useat kymmenet noudattivatkin kutsua.

Katariinahan sai noille seuduille uudisasukkaita erityisesti Saksasta.

Kun sotatoimet päättyivät, tuli asia suurena yllätyksenä kaikille, myös sille osastolle, joka juuri tuolloin oli Pirttimäellä ja valmistautui hyökkäämään Puumalaan.

Tieto rauhasta aiheutti yleisen riemun ja veljenmaljoja juotiin ylenpalttisesti. Myös Puumalassa esittelivät baškiirit taitoratsastusta ja ampumista jousella ilmaan heitettyyn hattuun. Tässä tapauksessa tuli enimmäkseen huteja, mikä saattoi olla yhteydessä tilaisuuden kosteaan luonteeseen.

Kaiken kaikkiaan tämä kokoelma ei ole mitenkään poikkeuksellisen antoisa verrattuna suomeksi nyt saatavilla oleviin teksteihin, mutta aivan paikallaan lisätessään tietoa sodan varsinaisen suoritusportaan oloista ja mielialoista.

 Ruotsiksihan tätä ainesta on myös viime aikoina julkaistu. Venäläistä vastaavaa teosta en sen sijaan ole huomannut, vaikka sellainen olisi varmasti kohtuullisella vaivalla koottavissa.

Itse asiassa alussa mainittu Borodkinin kirja voisi olla ihan hyvä vaihtoehto myös tämän suomenkielisessä kirjallisuudessa olevan aukon täyttämiseksi. Toinen vaihtoehto on A.G. Briknerin (Brückner) teos Война России со Швецией в 1788-1790 гг., josta on hiljattain otettu uusintapainos.