Herkutellaan vielä

 

Lisää suomalaisista herkuista

 

       Joku oman mitättömyytensä ymmärtämiseen herännyt henkinen kääpiö näyttää pahoittaneen mielensä suomalaisen ruoan ottamisesta tarkastelun kohteeksi.

      Asia ei ole erityisen yllättävä. Elämme näköjään sitä historoan vaihetta, jossa sana ”kansallinen” nyt kerta kaikkiaan on kirosana melko laajalle joukolle, joka kuvittelee olevansa muun maailman yläpuolella ja osoittaa sen johdosta katumustaan.

    Niinpä myös jo pelkkä sana ”suomalaisuus” herättää aggressioita, vaikka sen käyttö ei merkitsisikään yritystä nousta muiden yläpuolelle. Se nyt vain on jotenkin niin väärin.

    Tällaisen aineksen psykopatologiaa on maailmalla tutkittu jo kauan ja olen itsekin noita kirjoituksia kommentoinut (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset ).

      Ettei elättelisi turhan suuria luuloja myöskään tästä omasta kansastamme, on terveellistä aina silloin tällöin saada kuulla myös se kylähullun rääkäisy, joka muistuttaa meitä asiasta. Vaarallista kyllä on, että tuo ilmiö istuu lujassa kuin uloste Junttilan tuvan seinässä.

    Mutta se on jo eri keskustelu. Viimeksi kirjoitin taas suomalaisesta keittiöstä, enkä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.

     Olen kirjoittanut siitä jo enemmän kuin kymmenen kertaa (ks. Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset ), mutta riittäähän siitä juttua loputtomiin.

     Aidosti suomalaisia ruokia ei tässä maailmassa ole vain kymmenen tai kaksikymmentä lajia, vaan runsaasti yli sata, ehkä jopa satoja. Kaikki eivät ole suuria herkkuja, vaan mukana on myös sitä tavallista mahan täytettä, jota aina on oltava, kuten vaikkapa espanjalainen polenta tai gofio.

     Kuitenkin myös niissä on oma tenhonsa.  Hyvät perunat ovat jo valmiita herkkuja ja muistaako joku verranneensa suomalaisia ja ulkomaisia uusia perinoita toisiinsa. Ero on merkittävä, enkä ole kuullut, että sen olisi havaittu olevan ulkomaalaisten hyväksi. Uusien perunoiden lisäksi tarvitaan vain voita tai silliä, mieluummin molempia.

     Kunnon savolainen kopratalkkuna on sellaisenaan hyvää, mutta tarvitsee ja jopa vaatii myös kyytipojakseen runsaasti voita tai tirripaistia, kuten perunatkin. Kukapa kuitenkaan toisaalta pistelisi noita särpimiä poskeensa paljaaltaan?

     Salaatit eivät ole suomalaisen keittiön vahva puoli ja kuuluvat aika myöhäisiin tulokkaisiin. Kuitenkin esimerkiksi metsäsienisalaatti on herkku, jota en ole koskaan huomannut Suomen ulkopuolella. Muutkin sieniruokamme ovat erityisen maukkaita ja huomattavasti parempia kuin ns. herkkusienistä tai siitakkeista tehdyt.

     Turska on koko Euroopan suosituin kala Jäämereltä Välimerelle, mutta harvassa paikasa sitä (tai sen sijasta esim. koljaa tai moivaa) syödään lipeäkalana, kuten Suomessa. Valkokastikkeen ja maustepippurin kera se on mahtava ruoka, jota tekisi mieli syödä enemmän kuin jaksaa.

    Muuan venäläinen kirjailija oli onnistunut saamaan sellaista Norjassa ja kirjoitti aiheesta innoittuneen kertomuksen, jota olen sеlostanutkin (ks. Vihavainen: Haun владимир сорокин tulokset). Saa sitä herkkua meilläkin, joskin vain joulun aikaan.

     Lipeäkala on täydellä oikeudella sijoitettava suomalaisen keittiön osaksi, kuten myös suomalaisittain sokerisuolattu silli, jollaista saa muualta etsiä. Hyvää saa Venäjältä ja Virostakin ja Saksan ja Hollannin matjekset voi vielä erikseen mainita, mutta suomalaisella on omat piirteensä.

     Myös nahkiaiset, siis itse asiassa madot, ovat ruokaa, jota saa Suomessa ja Venäjällä, mutta tuskin juuri muualla.

     Mutta kalaruoista voisi kirjoittaa useitakin kirjoja. Pelkästään Riitta Teinosen kirja sisältää 200 silakan valmistusohjetta, mikä antaa perspektiiviä asiaan.

     Mutta jälkiruoat ovat vielä käsittelemättä. Suomalainen pulla tai vehnäspitko ei suinkaan ole kaikkialla tunnettu herkku, saati nyt voisilmäpulla tai korvapuusti. Myöskään suomalaisia piirakoita, esimerkiksi raparperipiirakoita, mustikkapiirakoita tai rahkapiirakoita ei yleensä kannata ulkomailta etsiä.

     Mämmi kuuluu niihin suhteellisen harvinaisiin vanhoihin ruokiin, jotka olivat makeita ilman lisättyä sokeria. Hauduttamallahan maltaista saa mallassokeria, jonka voi sitten käyttää alkoholiksi tai nauttia muuten. Makeutta löytyi aikoinaan myös hunajasta, josta meillä tehdään lähinnä simaa.

     Venäläinen medovuha, jota saa esimerkiksi Novgorodin, Pihkovan ja Vanhan Laatokan perinneravintoloista, ei meillä ole säilynyt perinteenä. Saahan siihen kiljuun kaupasta halvalla sokeriakin.

    Kiisselit ovat Venäjällä toki tunnettuja (kislyi -hapan), mutta eipä taida esimerkiksi raparperikiisseliä sieltä löytää ihan vähällä etsimisellä. Lisäksi on olemassa paahtokiisseliä, maitokiisseliä ja monta muuta erikoisuutta, jotka erityisesti metsämarjoilla ja myös puutarhamarjoilla höystettyinä ovat varsin kansallisia erikoisuuksia.

     Sivumennen sanoen, Finnairin nykyinen brändijuoma, mustikkamehu on kansainvälisesti sopivan erikoinen juoma, joka saa muistamaan yhtiön nimen ja värin.

     Ternimaidosta tehty uunijuusto kuuluu perinteisiin herkkuihin ja on säilyttänyt jossakin määrin suosiotaan, vaikka sitä ei taida ravintoloista saada (miksi?), vaikka se on nopeaa ja helppoa valmistaa. Monessa maassa perinteet estävän sen käytön. Pakastettua ternimaitoa meillä on yhä saatavilla ja sitä kannattaa käyttää!

     Muuten, suomalainen juustovalikoima ei ole erityisen hyvin vaalittu ja juuri nyt taidamme todistaa omaleimaisen Aura-juuston tuhoa. Joka tapauksessa tässä on syytä mainita ainakibn kainuulainen leipäjuusto lakkojen kera.

    Rahkaa meilläkin käytetään aika lailla, mutta smetana on suomalaisesta perinteisestä voin valmistuksen metodista johtuen ollut harvinaisuus aina viime vuosikymmeniin saakka, mikä erottaa meidät venäläisistä. Sen sijaan meillä ollaan vanhastaan suuria kerman ystäviä ja vispattu kerma kruunaa minkä tahansa jälkiruoan.

      Se nyt ei sinänsä ole harvinaisuus Euroopassa, mutta, sanokaamme, raparperikiisseli kermavaahdolla on jo toinen juttu.

    Espanjalaiset syövät sitkeästi churrojaan, mutta suomalainen munkkirinkilä saattaa kyllä kiihottaa paremmin meikäläisiä makuhermoja. Meillä on myös ollut kahviloissa esimerkiksi erinomaisia lehteviä omenaleivoksia, jollaisia en ole nähnyt enää aikoihin. Onkohan niitä enää saatavilla? Osataanko niitä enää edes tehdä?

     Ja mitä omeniin tulee, omenahyve ja uuniomenat kuuluvat ehdottomasti suomalaiseen syksyyn. Muuten esimeriksi pappilan hätävara ja köyhät sekä rikkaat ritarit ovat myös herkkuja, joihin ei ulkomailla törmää.

     Kahvin kanssa maistuu myös Savonlinnan suunnalla omenalörtsy, joka on paikallinen erikoisuus.

     Kun marjoista on nyt ollut puhetta, pitää mainita myös marjamehut, jotka jo tekevät ateriasta arkista juhlavamman. Kotikaljasta ja piimästä en puhu nyt, koska tässä keskitytään enemmän jälkiruokaosastoon.

    Erilaiset vanukkaatkin voi tässä mainita ja esimerkiksi kevyet marjarahkat ja myös pääsiäsipashan, jonka tekeminen on ollut keskittynyt itäiselle ortodoksialueelle, mutta levinnyt sitten suurimpaan osaan maata.

     Samaan tapaanhan elsassilainen hapankaali on vähitellen tullut Ranskan kansallisomaisuudeksi, vaikka hapankaalin syömistä aikoinaan käytettiin saksalaisia ”kaalinpäitä” (les boches, engl. krauts) halventavana asiana (vrt. Vihavainen: Haun hapankaali tulokset ).

     Kaiken kaikkiaan Suomen asema useamman kulttuurin risteyksessä on tehnyt keittiöstämme poikkeuksellisen inklusiivisen, eikä enempää läntinen kuin itäinen saati pohjoinen suunta ole päässyt kokonaan määrääväksi. Nykyäänhän olemme ammentaneet runsaasti myös etelästä.

     Jos joku haluaa kuvitella, ettei erityistä suomalaista keittiötä ole, niin siitä vaan, vapaassa maassa. Onhan meillä nyt taas noita litteän maan puolustajiakin.

 

 

 

 

 

Venäjän symboleja

Venäjän symboleja etsimässä

Владимир Сорокин, Нормальная история. Сборник эссе. Издательство АСТ. Москва 2019, 217 с.

Vladimir Sorokin tunnetaan kirjailijana, joka pillastuttaa aina silloin tällöin vakavia, isänmaallisia piirejä. Kun lukee hänen kirjojaan, syyn ymmärtää. Suomeksihan ovat olemassa esimerkiksi Sininen rasva (Goluboje salo) ja Pyhän Venäjän palveluksessa 2027 (Den opritšnika).

Tämän kirjan esseistä useissa on havaittavissa yritys tavoittaa Venäjän symbolien kantamia merkityksiä ja myös löytää noita symboleja, muualtakin kuin kaapin päällä olevista kuvista.

Mitä nyt esimerkiksi tarkoittaa Moskova (ja tähän ei kannata vastata, että se on suomalais-ugrilainen sana, joka viittaa mätään veteen, moskaan)?

Sorokin, muuten, kirjoittaa sanan muodossa Moskova (Москова) eikä normaalin kirjakielen mukaisesti Moskva (Москва).

Kaiketi kyseessä on jokin paikallinen puhetapa.

No, kaikki nuo tunnetut kirjalliset latteudet siitä, mitä sana merkitsee venäläiselle sydämelle eivät vielä ole vastaus Sorokinin kysymyksiin.

Sorokin kuuntelee esimerkiksi itse sanan kaikua: siinä on jotakin suomaisen-sammakkomaista… samaan aikaan jotakin akkamaista, rusoposkisen pyllevä-tissevää… jotain maalaismaista, vahvan aterian jälkeen ettoneelle siirtyvän röyhtäilevää kopeutta, ripeästi karjaisevaa ja pieraisevaa maalaisylpeyttä, josta nyt on jo tullut pääkaupunkilaista: ”Me olemme Moskova, keitäs te olette?”

Kirjoittaja vertaa Moskovaa kananmunaan, jonka keskusta on keltuainen ja jossa Kreml on hautovan kanan alla kehittyvä alkio.

Kaupungin hahmo on suuresti muuttunut jo pelkästään muutaman viime vuosikymmenen aikana. Siinä kaupungissa ovat nyt onnellisia vain virkamiehet, elektroniset rahastuslaitteet ja autot. Moskovaa raiskaa nyt vallan vertikaali, jonka intohimon alla Moskovan luut rutisevat…

Hillittömän hauskaa on inhimillisten pakokaasujen ja niiden tuottamien äänten merkitysten ja symbolisten ulottuvuuksien pohdiskelu venäläisen kirjallisuuden näkökulmasta.

Kiinnostavimpia minusta ovat kuitenkin kirjoittajan ruokaan ja juomaan liittyvät esseet, joissa hän muun muassa etsii Venäjän tärkeintä tai oikeastaan olennaisinta, pääasiallisinta ruokalajia (glavnoje russkoje bljudo).

Tarkoituksena on selvittää, mitkä ruoka ja juoma ovat Venäjän symboleina osuvimpia.

Niinpä sananparret ja vakkapa niissä tunnetut tunnetut kaalikeitto ja puuro (щи да каша -пища наша) eivät ratkaise ongelmaa, vaan kirjoittaja haluaa löytää ne ruoat, jotka olisivat Venäjän osastossa, mikäli olisi järjestetty suuri kansojen välinen banketti, johon jokainen toisi omimpansa.

Niiden pitäisi olla sellaisia, että ulkomaalainen niitä nauttiessaan ilman muuta saisi mieleensä sellaisia sanoja kuin Kreml, Siperia, Dostojevski, Natasha…

Kandidaatteja ovat vaikkapa savustettu sammenselkä, ruisleipä silavan ja makkaran kera, Olivier-salaatti, kalakeitto piiraiden kera, pelmenit…

Venäläiselle itselleen hapan kaalikeitto ja tattaripuuro saattaisivat kyllä olla hyvä valinta, mutta ulkomaalaiselle uskoo Sorokin oikean valinnan olevan musta kaviaari ja vodka…

Ei siis mikään arkiruoka, vaan kaikkea muuta, itse asiassa eräänlainen ikkuna tai mainoskyltti ulospäin, etten sanoisi pokažuha. No, valinta kertoo kai eniten itse kirjoittajasta.

Tässä tulee tietenkin kysyneeksi, mitkä suomalaisen keittiön tavattoman laajasta aarteistosta voisivat olla samassa roolissa tuossa kansainvälisessä banketissa.

Norjalaisten kohdalla valinta näyttäisi olevan lipeäkala, jonka maistamista kirjoittaja kuvailee innokkaasti. Meidänkin kannattaisi muistaa, että se kuuluu myös suomalaiseen keittiöön ja että on hyvin outoa, ettei sitä saa ravintoloista koskaan, tuskin edes jouluna.

Mutta koko tuo kansallisten ruokien vaaliminenhan tuntuu meillä jääneen joidenkin snobbailevien tomppeleiden huoleksi, mikä on johtanut siihen vaaralliseen tilanteeseen, että niihin liittyvä osaaminen rappeutuu.

Miten moni enää edes ymmärtää, että maksalaatikko, tuo suomalaisista suomalaisin ruoka, on itse asiassa verraton juhlaruoka – se ei suinkaan ole pelkästään sitä lähinnä koirille kelpaavaa mössöä, jota kaupoissa on saatavana. Ravintoloistahan maksalaatikkoa ei saakaan, eikä juuri muutakaan aitoa suomalaista ruokaa.

Ulkomaalaiset sentään ovat hoksanneet, että tietyistä ravintoloista saa vaikkapa kunnon silakkapihvejä, ja kierrättävät tietoa niiden sijainnista kuin aarretta ikään.

Mikä siis voisi olla meidän kontribuutiomme kansojen illallisille?

Ehkäpä se voisi olla jokin suomalainen laatikko, vaikkapa silakkalaatikko tai miksei maksalaatikko karjalanpaistin kera? Juomaksi aitoa suomalaista kaivovettä tai piimää.

Mutta jos käytetään Sorokinin kriteereitä, pitäisi ulkomaalaisen syttyä noita ruokia maistellessaan ajattelemaan sumalaisuuden symboleja (jotka heidän pitäisi tuntea). Siis vaikkapa Kalevalaa, Sibeliusta ja olisiko nyt sitten talvisotaa tai Nokiaa?

Suomalainen hernekeitto, jonka ytimessä on hyvin savustettu sianpotka, voisi olla silloin hyvä kandidaatti. Koska se on heikosti ulkomailla tunnettu, voisi parempi kuitenkin olla kermainen lohikeitto, joka Venäjällä nykyään jo tunnetaan hyvin. Sen kanssa sitten tuoretta ruisleipää ja päälle viinaa.

Itse asiassa myös hirvenliha on melkoisessa määrin Fennoskandiaan rajoittunutta eksotiikkaa ja sitä paitsi herkullista. Hirvipeijaisten kunkut, maksalaatikko ja karjalanpaisti muodostavat ehkä sellaisen kokonaisuuden, joka olisi arvollinen maatamme edustamaan.

Mikäli venäläiset ovat jo varanneet vodkan, voitaisiin meillä kai panna pöytään kotikaljaa.