Erikoista katsottavaa

 

Miten järjettömyyttä selitetään?

Motto:

Нельзя объять необъятное.

Козьма Прутков, Плоды раздумья.

 

 

Median viime aikoina lietsoma massahysteria on kiinnostava ilmiö nimenomaan joukkopsykologian, mutta myös kulttuurihistorian kannalta. On ollut uskomatonta huomata, miten kritiikittömästi moni aidosti liberaalina itseään pitävä on reagoinut orkesterinjohtajan viittaukseen ja pöyristynyt rasistiseksi selitetystä kollaasista, jonka osasten sijoittaminen omiin yhteyksiinsä ei olisi ollut ylivoimainen eikä kohtuuton älyllinen suoritus.

Sitä ei vain ole viitsitty, uskallettu tai haluttu tehdä. Lauma tuntuu aina turvalliselta paikalta eikä vaadi itsenäistä ajattelua vaan päinvastoin kieltää sen. Niinpä älyllinen taso laskee käsittämättömän matalalle. Kun asianomaisille huomauttaa siitä, että he ovat nyt hyljänneet alkeellisenkin logiikan ja järjen agrumentit, on reaktio aina yhtä pöyristynyt kuin loukkaantunutkin: ”Minäkö tyhmä? Nyt en ymmärrä…”

Siitä kuitenkin on kysymys. Olemme nyt omaksuneet kritiikittä aivan uudet kriteerit monille asioille ja suostuneet arvostelemaan niin menneisyyttä kuin nykyisyyttä meille tarjottujen ohjeiden mukaan. Näin muuten tehtiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937. Tätä en tässä selitä sen enempää. Blogin hakutoiminnolla voi hakea lisää vuosiluvun avulla.

Järjen äänet ovat harvinaisia, mutta lainaan nyt tässä Marko Hamiloa, joka myös näyttää vilpittömän hämmästyneeltä sen johdosta, että niin useat näköjään fiksut ja oikeasti liberaalit ihmiset ovat menneet mukaan äärivasemmistolaisten friikkien salaliittoteorioihin, joilla koetetaan osoittaa jonkin natsilaisen salaliiton uhkaavan maatamme:

Heidän kanssaan keskustelu tuntuu samalta kuin rokotekriitikoiden ja muiden koronasalaliittoteoreetikoiden, joiden korkein motiivi selvästikin oli ylläpitää itsestään mielikuvaa itsenäisesti ajattelevina ihmisinä, vaikka he tosiasiassa vain vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai arvostelukykyä jakoivat lähinnä amerikkalaisten aivopierutehtaiden meemejä.

Asiaa tuskin voi paremmin kuvata. Immuniteetti terveelle järjelle on lähes ehdoton ja se näyttää usein hankitun opiskelemalla irrationalismia julistavien postmodernistien ajattelua. Kaikille yhteisen logiikan sijasta yhä hallitsevammassa asemassa ovat silloin rotu, sukupuoli, sukupuolinen suuntaus ja muut vastaavat asiat. Tässä ei hitleriläinen ajattelu enää ole kaukana.

Vuonna 2006 sai Richard Wolin jo aiheen kirjoittaa kirjan The Seduction of Unreason: The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism

Se oli urhoollinen yritys uida virtaa vastaan, mutta viime kädessä taistelu aikakauden hengen kassa hävitään aina.

Koko tätä uuskritiikittömyyden ja järjenvastaisuuden ilmiötä vastaan ei tietenkään voi taistella järjen asein, siitähän se on irtautunut, eikä sen auktoriteettia tunnusta. Kun sitä yritetään ymmärtää, on mentävä toiselle tasolle. Kysymys on kulttuurin tietystä vaiheesta, jolle on ominaista itsetuhoinen viha omaa kotia kohtaan, oikofobia.

Tähän tapaan siitä kirjoittelin jokunen aika sitten. Toki teemasta löytyy paljon muitakin kirjoituksia, jopa tältä sivulta:

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

 

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

Etelä-Amerikka Euroopan turvana?

 

Pelastaako Espanja vielä Euroopan?

 

Marcelo Gullo, Lepanto. Cuando España salvó a Europa. Espasa 2025, 421 s.

 

Aurinkorannikon kirjakaupoista voi tehdä yllättäviä kirjalöytöjä, jollaisia olisi turha etsiä enempää Lontoosta, Berliinistä kuin Moskovastakaan, jos jälkimmäiseen nyt edes pääsisi Suuren Španan eläessä.

Tämä kirja on argentiinalaisen kirjoittajan kirjoittama ja Espanjassa ilmestynyt espanjalaisille suunnattu historiateos, jossa kuvaukseen historian tuhoisimmasta (ja myös tärkeimmästä?) meritaistelusta liitetään koko muhamettilaisen maailman historiallisen ekspansiopyrkimysten kuvaus ja viimeiseksi myös varoitus nykyajalle.

kirjan keskiössä on Lepanton meritaistelu, jota olen hiljattain selostanut. en huomaa Gullon tässä suhteessa poikkeavan yleislinjasta, jossa kyllä onkin klappia kahteen suuntaan (vrt. Vihavainen: Haun suuri lahtaus tulokset ).

Itse Lepanton taisteluun en siis tässä enää sen enempää puutu, totean vain, että nykyään sen strategista merkitystä on myös väheksytty, minkä kirjoittaja kiivaasti torjuu. Hänen mielestään taistelussa ilmeni ennen muuta Espanjan sankaruus ja se oli valtava ja ratkaiseva saavutus, jossa turkkilaisvaara torjuttiin.

Turkkilaisten tarkoituksena, samoin kuin aikoinaan arabialaisten tarkoituksena oli alistaa Eurooppa ja saattaa sen alkuasukkaat dhimmien asemaan. Soliman Suuri esitti jopa tunnuksen ”Roomaan, Roomaan”! Pietarinkirkko oli tarkoitus muuttaa moskeijaksi, samoin kuin Hagia Sofia oli jo muutettu.

Nykyiset historioitsijat kehtaavat ylistää valloittajia siitä, etteivät ne pakottaneet alamaisiaan vaihtamaan uskontoa, vaan antoivat näiden pitää henkensä.

 Se tapahtui vain sillä hinnalla, että heistä tuli paariakansaa, jonka täytyi kunnioittavasti osoittaa alemmuutensa joka ainoaa muslimia kohtaan ja tyytyä tunnustamaan olevansa uskottomia koiria, joita sopii potkia ja solvata.

Johdannossa kirjoittaja kuvaa nykyistä historiankirjoitusta, jossa keskeisenä vaikuttaa endofobia, oman historian ja oman arvokkuuden vastainen lähestymistapa. Meillähän on totuttu käyttämään termiä oikofobia, mutta asia on sama. Sen sijaan, että Espanjan maailmahistoriallinen rooli päästettäisiin oikeuksiinsa, länsimaista ajattelua hallitsee ”musta myytti” (el mito negro), joka on anglosaksista perua ja jossa Espanja on pahan valtakunta ja muslimimaailma on korkeassa arvossa.

Samaan aikaan eurooppalaisten harjoittaman orjakaupan takia suoritetaan tänäänkin katumusharjoutuksia, vaikka islamilainen maailma otti monin kerroin enemmän valkoisia orjia, joitten kohtalo ei ollut sen parempi.

Suurin ryhmä orjia tuli Venäjältä ja Ukrainasta, mutta miljoonia katolisia ja protestantteja saatiin myös Länsi-Euroopasta, jonka kansaslaisia barbareskit kaappasivat siihen saakka, kun Ranska valtasi Algerian vuonna 1830 (vrt. Vihavainen: Haun jalot rosvot tulokset ).

Kirjoittaja on itse argentiinalainen, mutta sanoo: ”Rio de la Platan ihmisenä ja Amerikan espanjalaisena Espanja on yhtä paljon minun isänmaani kuin kenen tahansa Euroopan espanjalaisen”.

Endofobia sanoo, että Espanja on ongelma ja Eurooppa sen ratkaisu, mutta asia on juuri päinvastoin ja kirjoittaja haluaa parantaa sitä amnesiaa, joka vaivaa mustan myytin typerryttämiä aivoja ilmeisesti koko maailmassa tai ainakin koko Euroopassa, myös Espanjassa.

Eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset yliopistot ovat joutuneet postmodernien endofobien käsiin, mutta latinalaisessa Amerikassa ei vielä näin ole. Sitä paitsi myös Euroopassa on tietenkin vapaasti ajattelevia henkiä, Giovanni Sartori, Bernard Lewis, Sandro Magister, Alfonso López Quintás ja Gustavo Bueno.

Katolisessa kirjossa on kardinaaleja, jotka ymmärtävät tilanteen, muun muassa Kowdo Appiah Turkson ja Robert Sarah. Läntiseen diskurssiin heillä kuitenkaan on tuskin mitään vaikutusta. paaveista erityisesti Ratzinger eli Benediktus XVI oli katastrofi. Johannes Paavali II eli Karol Wojtyla näyttää olleen valon pilkahdus pimeässä.

Turkin valtakunnan perilliset eivät kaihda sanoa avoimesti, että heidän tarkoituksensa on valloittaa Eurooppa sisältä päin. Sen, mitä ei miekalla saatu aikaan, tekevät naiset, jotka synnyttävät uusissa kotimaissaan paljon lapsia 4-5 poikaa, kuten Erdogan on kehottanut. Algerian Houari Boumedienne kertoi nimenomaan, että naisen kohtu on se ase, jolla islam kukistaa Euroopan.

Muslimimaailmassa on tässä yhteydessä puhuttu myös avoimesti revanssista vanhoista tappioista, kuten Poitiers’n taistelusta ja Andalusian katsovat musulmaanit yhä kuuluvan heille.

Luvut osoittavat, että Euroopan valloitus on vaoin ajan kysumys. Mikäli paine etelästä jatkuu ja pohjoinen ottaa typerästi vastaan pyövelinsä, on lopputulos selvä ja kiistaton. Miksi näin tehdään, on tämän asian suhteen toisarvoinen kysymys, historian suunta on selvä.

Mutta sitä se oli myös 1500-luvulla, kun Espanja ja Filip II nousi ratkaisemaan taistelun Euroopan ja kristinuskon hyväksi ja sulttaanin laivasto tuhottiin Lepantossa. Tarvitaan ihmettä, mutta se voi tapahtua. Espanja voi nytkin olla ratkaisu ongelmaan.

Asia saattaa näyttää toivottomalta: Espanjakin kuukuu maihin, joissa syntyvyys on romahtanut ja jonne muslimit saapuvat tyhjiötä täyttämään, vaikka tilanne Espanjassa on vielä pohjoista Eurooppaa parempi.

Espanjalla on kuitenkin yksi valtti: latinalainen Amerikka, jossa vallitsevat sama kieli, kulttuuri ja uskonto. Sieltä tulee Espanjaan jo nytkin siirtolaisvirta ja se koostuu siirtolaisista, jotka ovat samaa ainesta espanjalaisten kanssa.

Kirjoittajan kotimaa, Argentiina on toki eurooppalaisin Latinalaisen Amerikan maa ja monien muiden sen kansojen ihmisissä on runsaasti intiaanisekoitusta, mutta sitä kirjoittaja ei pidä ongelmana. Tietääkseni monet espanjalaiset kyllä pitävät.

Yhtä kaikki tässä kirjoittaja näkee toivon kipinän ja Espanjan maailmanhistoriallisen roolin uuden mahdollisuuden. Ongelmana taitaa vain olla, ettei espanjalaisilla itsellään ole enää kykyä ajatella nenäänsä pitemmälle enempää kuin muistaa historian opetuksiakaan. He ovat jo ”hyviä” eurooppalaisia.

 ”Musta myytti” taitaa hallita myös espanjalaista ajattelua, mistä en kuitenkaan ole varma. Joka tapauksessa Gullon kirja antaa aavistuksen siitä, että latinalaisessa Amerikassa asiat voisivat olla toisin. Yhdysvallat on siellä se suuri saatana, joka tarjoaa tuota myyttiä, mutta jonka patriootit luontevasti torjuvat.

Latinalaisessa Amerikassa myös katolisuus on yhä voimissaan ja sikäläinen arvomaailma poikkeaa suuresti Euroopan katolisten arvoista, kuten World Wide Surveyn tutkimukset osoittavat (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset).

Uusi ”turkkilaisvaara” on kuitenkin niin massiivinen, että Espanjasta tuskin on tulvan patoajaksi. Uuden Lepanton mahdollisuutta ei ole, koska nyt ei tunkeuduta asein, vaan tullaan parhaassa tapauksessa junalla ja paikalliset asevelvolliset auttavat kantamaan uusien kunnakansalaisten laukkuja.

Endofobia tai oikofobia on se avainsana, jonka vallassa niin älymystö kuin suuri yleisö ovat ja niiden herääminen tästä sairaudesta näyttää olevan työn tuskan takana. Palavat autot ja paukkuvat käsikranaatit eivät vielä herätä.

Sitten, kun sharia-lakiin alistumista vaaditaan myös kanta-asukkailta, alkaa kahleiden kalina, joka ehkä herättää ajattelmaan asioita uudesta näkökulmasta.

Mitäpä tähän sanomaan. Ehkäpä vain sen, että kun jouluaattona taas laulamme Luhterin virren, ”Jumala ompi linnamme”, koettakaamme muistaa, missä historiallisessa tilanteessa se luotiin.

Turkkilaisvaarastahan silloin puhuttiin eivätkä postmodernit historiantulkinnat vielä tarjonneet lohtuaan.

Bing-videot

Kansa kaduilla

 

Joukkosielu ja tyrannian uhka

 

Eilistä kulkuetta katsellessa tuli taas elävästi mieleen se, miten tavattomasti ihmiset pystyvät henkisesti taantumaan kerääntyessään joukoksi.

Onhan tätä teemaa jo tullut käsiteltyä monta kertaa (vrt. Vihavainen: Haun kansa tulokset), joten jääköön nyt setvimättä. Joka tapauksessa regressoitunut massa on elävä varoitusmerkki siitä tyrannian mahdollisuudesta, jota sen ajatukseton mölinä edustaa.

Kyseessä on puhtaasti emotionaalinen tapahtuma, jossa kriittisellä järjellä ei ole mitään sijaa.

Nykyaikainen demokraattisessa yhteiskunnassa elävä massaihminen kärsii arkielämässään vapaudestaan ja eristyneisyydestään ja riemuitsee saadessaan osoittaa hölmöyttään yhdessä kaltaistensa kanssa (vrt. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Vapaus on raskas taakka, joka on useimmille äärimäisen vastenmielinen. Vasta sitten, kun voidaan heittäytyä samanmielisten kanssa saman tunteen vietäviksi, syntyy suuri helpotuksen kokemus (Vihavainen: Haun aivot narikkaan tulokset).

Kaikki tyrannit ymmärtävät asian ja käyttävät sitä hyväkseen. Naapurimaassa nähdään pian ennätyksellisen suuria massatapahtumia, jotka tukeutuvat isänmaallisuuteen. Sehän on tunnetusti roistojen viimeinen turvapaikka, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että patriootit olisivat määritelmällisesti roistoja.

Timothy Snyder, mainittava historioitsija, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan tyranniasta. Huomaan ostaneeni sen venäläisenä käännöksenä, mutta jostakin syystä kirjoittaneeni aiheesta blogin suomalaisen laitoksen pohjata.

Hyvä näinkin. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että kirja käännettiin heti myös venäjäksi ja on varmaan siellä tänäkin päivänä saatavilla.

Tyrannian metodit eivät enimmäkseen ole niin karkeita, kuin luullaan. Kansa haluaa tulla petetyksi ja sitä myös petetään. Näin naapurissa ja näin meilläkin.

Kun toivo ei ole ”kansassa”, kehen voisimme tukeutua taistelussa tyranniaa vastaan? Perinteisesti tässä roolissa on ollut älymystö, jonka rooli Venäjällä on aiemmin ollut hyvin suuri. Aina se taisteli kaikin keinoin ”valtaa” vastaan. Nyt se kuitenkin näyttää olevan henkitoreissaan. Toivottavasti toipuu pian.

Suomessakin älymystö halusi 1800-luvulta lähtien olla kansan ystävä ja sen aivot, mutta samaan aikaan se oli myös kansallisvaltion palvelija. Sotien jälkeen se sen sijaan palvoi ja palveli parhaansa mukaan naapurin tyranniaa ja halveksi omaa kansaa ja valtiota aidossa länsimaisen oikofobian hengessä (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset).

Nyt näyttää meneillään olevan jonkinlainen murroskausi. Suuri käännös idästä länteen on älymystön osalta sujunut epävarmasti ja takkuillen, kun niin monet asiat ovatkin yllättäen kääntyneet päälaelleen.

Tuntuu siltä, että nyt tunnustetaan arvoja sitä vähemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Sen sijaan kaikki kaikessa on menestyminen politiikassa ja rahan kaataminen omille kannattajille.

Entäpä se tyrannia? Se on sisäistä herruutta, jonka kannattajiksi tullaan sen käsitteet omaksumalla ja niitä sokeasti kumartamalla. Yleisessä anomian tilassa etsitään edes joitakin mahdollisia dogmeja, joiden nimeen voitaisiin vannoa.

Kas tässä Snyder-blogi tyrannia-kirjan johdosta:

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

 

 

Oriens an occidens?

 

Oksidentalismi

 

Ian Buruma ja Avishai Margalit julkaisivat vuonna 2004 kirjan Occidentalism: The West in the Eyes of its Enemies.

Muistelen kirjoittaneeni siitä hesarissa. Tuohon aikaanhan lehti saattoi julkaista täysin järkeviä artikkeleita, jotka eivät välttämättä edes käyneet yksiin lehden julistaman hyvän sanoman kanssa.

Joka tapauksessa kirjoittajat käyttivät termiä Edward Saidin lanseeraaman orientalismi-käsitteen paralleelina. Kyseessä oli kaunainen viha läntistä maailmaa kohtaan, jota saattoi löytää sekä itäisestä maailmasta että omastakin kulttuuripiiristä (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oikofobia ). Tämän perusasenteen puitteissa läntisestä maailmasta kerrottua tarinaa sitten muokattiin mielettömäksi rikosten ja perversioiden kavalkadiksi.

Peruskäsitteinä olivat ja ovat rappio ja riisto. Länsi maalattiin kaiken aidon ja arvokkaan antiteesiksi, joka sokeasti vihasi muuta maailmaa ja pyrki sen alistamiseen.

Historiassa oksidentalismia edustivat tämän tulkinnan mukaan niin saksalaisen romantiikan perintö natsismeineen kuin Venäjän slavofilia (jotka oikeastaan kuuluivatkin yhteen) ja Aasiassa esimerkiksi japanilainen militarismi ennen sotaa. Fasistiset ja natsistiset ideologiat olivat uudelleenlämmitettyä esimodernia ajattelua, joka haluttiin vaikka väkivalloin asettaa modernin elämäntavan ja ajattelun esteeksi ja vaihtoehdoksi.

Kysymys sinänsä on, mitä tarkoittaa läntinen maailma (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oksidentalismi ). Siitä ja sen arvosta on syystäkin erilaisia näkemyksiä. Kulttuurin rappio ei suinkaan ole välttämättä kuviteltu asia eikä kannata kuvitella, että me läntisessä kulttuuripiirissä eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa, jonka kritisoiminen on jollakin tavalla rikollista.

Oksidentalismi eräänlaisena kvasiuskontona on kuitenkin simppeli oikotie, jota voidaan tarjota ajattelukyvyttömille massoille, jollaisia venäjäksi nimitetään sanalla быдло -juhdat, karja. Meilläkin puhutaan vaalikarjasta, mutta muistan miten muuan ansioitunut psykiatri pahoitti aikoinaan mielensä, kun ennustin, että kun Venäjällä tulee voimaan demokratia, ollaankin arvaamattoman vaalikarjan armoilla eikä missään ihanteellisessa poliksessa, jossa rationaaliset henkilöt päättävät asioistaan.

No, enää ei ole naapurissa demokratiaa, kansa on saanut sen, mitä halusikin. Bydlon mielipide on joka tapauksessa vankasti johtajan taskussa, kuten aina.

Antiamerikkalaisuus, mikäli se tulkitaan vastarinnaksi vieraan kulttuurin ylivaltaa kohtaan, on mielestäni kaikin mokomin kannatettava asia. Ala-arvoiselle massaviihteelle voisi asettaa haittaveron, kuten ennen tehtiinkin (vrt. huvivero) ja omaa taloutta ja huoltovarmuutta on syytä varjella vihamieliseltä valtaukselta ja jopa ystävälliseltäkin. Se on normaalia patriotismia.

Patologisia piirteitä omaava toisen (tai oman) kulttuurin demonisointi on sen sijaan luettava perverssien ilmiöiden piiriin eikä sellaisia kannata suosia muka yhdenvertaisina näkökulmina. Totalitaarisen kulttuurin ja ajattelun puitteissahan kaikki, mikä vahingoittaa vihollista, nostetaan kannatettavaksi ja ihailtavaksi. Vastapuolihan ansaitsee vain tuhoamisen. Tarvitsee vain katsoa tämän päivän somea.

Sodan oloissa on havaittavissa myös katsojien puolella osapuolten älyllisen tason madaltuminen. Venäjällä on parin viime vuosikymmenen aikana nostettu voimakkaasti esille vanhaa russofobian käsitettä ja kas kummaa, ihan oikeaa russofobiaa onkin rikollisen hyökkäyssodan ansiosta saatu kehittymään läntisessä maailmassa ihan roppakaupalla. Sillä on kyllä taas ihan ilmeinen syynsä.

Buruman ja Margalitin avainkäsite oli modernisaatio. Oksidentalismi on esimodernin psyyken reaktio moderniutta vastaan. Esimodernia yhteiskuntaa on sanottu kykeneväksi vain mekaaniseen solidaarisuuteen, ihmiset pakotetaan omaksumaan samanlaisia ajatuksia ja vihaamaan toisinajattelua ja muutakin toisenlaisuutta. Yhteiskunnan ihanteena on kasarmi, jossa vallitsee isien usko ja uskonto.

Tunnetun World Values Surveyn (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ) kehittelijät uskovat havainneensa ihmiskunnan kehittyvän arvojensa puolesta yhä lähemmäs sitä tilaa, jota nykyään puhtaimmin edustaa Ruotsi kaikessa sallivassa tylsyydessään. Siitä hyvin kaukana ovat muslimimaat ja myös esimerkiksi Venäjä. Itä-Aasian maat ovat arvojen kartalla sen sijaan yllättävänkin lähellä.

On helppo päätellä, ettei länsimaiden kannattaisi missään tapauksessa mennä esimerkiksi Keski-Aasiaan eksportoimaan omia arvojaan, jotka kuuluvat aivan toisenlaiseen ympäristöön. Läntisen maailman edustajat esimerkkinä vaikkapa Hillary Clinton, ovat järkyttävän naiivisti esittäneet ajatuksia, jotka sotivat tätä perusideaa vastaan.

Mutta jos palataan Venäjään, joka sentään kuuluu läntiseen kulttuuripiiriin, voidaanko tosiaankin sanoa, että se on jäänyt arvojensa puolesta yhä esimodernille aseteelle?

Mielestäni tämä on aivan ilmeistä. Neuvostokausi oli se aikakausi, jossa venäläiset ihmiset vasta oppivat lukemaan ja sosiaalistuivat yhteiskunnalliseen ajatteluun. Tuo yhteiskunta sattui olemaan hengeltään esimoderni ja läheistä sukua fasismille. Sen tukipylväitä olivat mekaanisen solidaarisuuden vaatimukset: korskea moralismi, sankarikultti, esifreudilainen naiivi psykologia ja muut vastaavat asiat, jotka lännessä oli sivuutettu jo kymmeniä vuosia aiemmin.

Sota vahvisti entuudestaan sitä antimodernia ja pseudofasistista psykologiaa, joka oli syntynyt stalinistisen kvasimodernisaation myötä. Miksi puhun kvasimodernisaatiosta, selviää, kun verrataan elämää kolhooseissa läntisen maaseudun kehitykseen yhä harvempien mutta tehokkaampien farmarien muodostaessa tuotannon selkärangan.

Kollektivisoinnin piti olla jättiharppaus modernisaatioon, mutta käytännössä se pysäytti kehityksen monessa tärkeässä mielessä. Siitä tuli toinen (bolševikkien) maaorjuus (VKP(b), Второе крепостное право (болшевиков)), kuten Venäjällä ilottomasti vitsailtiin. Vitsi oli liiankin totta.

Saksan selitettiin Hitlerin aikana olleen myöhästynyt valtio ja kansakunta, mikä selittäisi natsismin nousun, joka siis oli reaktiota modernisaatioon.

Kai niinkin voi tehdä, ainakin vähän käsitteitä venyttäen, mutta Venäjän kohdalla asia on ilmeinen. Joskus oli muotia puhua Saksan erityisestä kehitystiestä (Deutsche Sonderweg), mikä nykyään taitaa jo olla poissa muodista. Venäjällä sen sijaan ja nimenomaan nyt vallitsevassa fasisminpiirissä puhutaan Venäjän erityistiestä (osobyi russki put) eikä tämä puhe ole suinkaan vailla katetta.

Seitsemän vuosikymmentä bolševismia vaatii yhä veronsa. On pelättävissä, että nykyinen fasistinen järjestelmä viivästyttää edelleen modernisaatiota.