Miten järjettömyyttä selitetään?
Motto:
Нельзя объять необъятное.
Козьма Прутков, Плоды раздумья.
Median viime aikoina lietsoma
massahysteria on kiinnostava ilmiö nimenomaan joukkopsykologian, mutta myös
kulttuurihistorian kannalta. On ollut uskomatonta huomata, miten
kritiikittömästi moni aidosti liberaalina itseään pitävä on reagoinut
orkesterinjohtajan viittaukseen ja pöyristynyt rasistiseksi selitetystä
kollaasista, jonka osasten sijoittaminen omiin yhteyksiinsä ei olisi ollut
ylivoimainen eikä kohtuuton älyllinen suoritus.
Sitä ei vain ole viitsitty,
uskallettu tai haluttu tehdä. Lauma tuntuu aina turvalliselta paikalta eikä
vaadi itsenäistä ajattelua vaan päinvastoin kieltää sen. Niinpä älyllinen taso
laskee käsittämättömän matalalle. Kun asianomaisille huomauttaa siitä, että he
ovat nyt hyljänneet alkeellisenkin logiikan ja järjen agrumentit, on reaktio aina
yhtä pöyristynyt kuin loukkaantunutkin: ”Minäkö tyhmä? Nyt en ymmärrä…”
Siitä kuitenkin on kysymys. Olemme
nyt omaksuneet kritiikittä aivan uudet kriteerit monille asioille ja suostuneet
arvostelemaan niin menneisyyttä kuin nykyisyyttä meille tarjottujen ohjeiden
mukaan. Näin muuten tehtiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937. Tätä en tässä
selitä sen enempää. Blogin hakutoiminnolla voi hakea lisää vuosiluvun avulla.
Järjen äänet ovat harvinaisia,
mutta lainaan nyt tässä Marko Hamiloa, joka myös näyttää vilpittömän
hämmästyneeltä sen johdosta, että niin useat näköjään fiksut ja oikeasti
liberaalit ihmiset ovat menneet mukaan äärivasemmistolaisten friikkien
salaliittoteorioihin, joilla koetetaan osoittaa jonkin natsilaisen salaliiton
uhkaavan maatamme:
Heidän kanssaan keskustelu tuntuu samalta kuin
rokotekriitikoiden ja muiden koronasalaliittoteoreetikoiden, joiden korkein
motiivi selvästikin oli ylläpitää itsestään mielikuvaa itsenäisesti
ajattelevina ihmisinä, vaikka he tosiasiassa vain vailla minkäänlaista
lähdekritiikkiä tai arvostelukykyä jakoivat lähinnä amerikkalaisten
aivopierutehtaiden meemejä.
Asiaa tuskin voi paremmin kuvata. Immuniteetti
terveelle järjelle on lähes ehdoton ja se näyttää usein hankitun opiskelemalla
irrationalismia julistavien postmodernistien ajattelua. Kaikille yhteisen
logiikan sijasta yhä hallitsevammassa asemassa ovat silloin rotu, sukupuoli,
sukupuolinen suuntaus ja muut vastaavat asiat. Tässä ei hitleriläinen ajattelu
enää ole kaukana.
Vuonna 2006 sai Richard Wolin jo aiheen kirjoittaa kirjan The Seduction of Unreason: The Intellectual Romance with Fascism from
Nietzsche to Postmodernism
Se
oli urhoollinen yritys uida virtaa vastaan, mutta viime kädessä taistelu
aikakauden hengen kassa hävitään aina.
Koko
tätä uuskritiikittömyyden ja järjenvastaisuuden ilmiötä vastaan ei tietenkään
voi taistella järjen asein, siitähän se on irtautunut, eikä sen auktoriteettia
tunnusta. Kun sitä yritetään ymmärtää, on mentävä toiselle tasolle. Kysymys on
kulttuurin tietystä vaiheesta, jolle on ominaista itsetuhoinen viha omaa kotia kohtaan,
oikofobia.
Tähän
tapaan siitä kirjoittelin jokunen aika sitten. Toki teemasta löytyy paljon
muitakin kirjoituksia, jopa tältä sivulta:
keskiviikko 30.
maaliskuuta 2022
Mannerlaatat liikkuvat
Oikofobia
Roger
Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ),
on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista)
kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä
on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva
viha.
Asiaa on
myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul
Hollander (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander )
on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin
”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa
palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä
on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä
tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.
On usein
ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut saa esimerkiksi entiset
taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko
yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan
aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki
myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta
kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.
Tällöin viha
kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka
eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota
ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen
hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä
usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.
Tällainen
päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi.
Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian
puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se
käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta
kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän
vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös
Venäjällä.
Konstantin
Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja
militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille
varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo
ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun
piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).
Putin on nyt
julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian
loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on
ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.
Sakraalin
historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti
arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista
myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle
säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa
suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.
Harva kai
sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa
oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen
(bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli
se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.
Arkistorotat (Stalinin
sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään,
mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä
kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja
linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja
silmämääränä pidettävä asia.
Nyt sattuu
olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa,
sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on
sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain
paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex
maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.
Historian
suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia,
joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden
rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja
saavat sen mukaisen käsittelyn.
Totta kyllä
on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan
se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia
kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin
tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia,
joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet
realistisessa valossa.
Läntisessä
historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun
Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin
keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien
muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla,
seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne
ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.
Tässä
mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin.
Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti,
mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen
poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä.
Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet
uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta
menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja
kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää
Venäjän maata…
Täytyy kyllä
sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan
puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä
aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan.
Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.
Kaiken
taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni
radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön
ja vastuuton kapina kukistettiin.
Kieltämättä
se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse
ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia
suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne
projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.
Yksioikoinen
valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä.
Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta
kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä.
Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta
tai edes pysty sitä tekemään.
Juuri tällä
hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta,
kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi
käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja
antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös
Suomessa. Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.
Nyt on
jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun
puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä
käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.
Mutta
millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja
törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua
arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?
Kyllä maine
ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen
oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta.
Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi
patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja
hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali
logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin
aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.
Saapa nähdä,
millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen
ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen
vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä
marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.