Ihannemaa Suomi

 

Suomi Latvian esikuvana

 

Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.

 

     Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on, kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.

     Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen: Haun valkoliljojen maa tulokset).

     Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.

     Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.

     Suomessa todella arvostettiin sivistystä ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä. Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset ; Vihavainen: Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli korkealla.

     Sivistys tarkoitti paitsi maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä. Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.

     Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla. Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.

     Kansallinen liike lähti siitä, että ellei paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?

     Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.

     Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista, Suomessa ruotsalaista.

     Suomen kansallinen herätys ja kansallinen liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto, joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut maaorjuutta.

     Suomalaisen kansallisen kulttuurin tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan vaihteessa, sortokausien alkaessa.

     Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.

     Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää, mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.

     Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää: he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.

     Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea. Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat. Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.

     Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan seuraavaa:

”Aina ja kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret, kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”

 

     Mutta Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.

     Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella, mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä. Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin ymmärrettiin.

     Latvialaisethan itse kunnostautuivat kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko heidän valtansa.

     Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina, mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.

     Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden oli viisainta poistua maasta.

     Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.

     Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna, nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.

    Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni kirjahyllystä vasta eilen.

     Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.

      Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle!  Kiitoksia, Anna!

Edellinen uudestaan

 

 Levossa ja laiskuudessa

 

     Näin eläkeläisenä voi puhua jo laiskuudesta aitona kokemusasiantuntijana. Kukaan ei oikein odotakaan eläkeläisen saavan mitään aikaan tai edes sitä yrittävän, vaikka onhan meillä toisenlaisiakin esimerkkejä. Se on heidän ongelmansa.

     Laiskuus kuuluu perinteisesti niin sanottuihin kuolemansynteihin, mutta asia kai koskee vain ns. työvoiman piiriin laskettavia ihmisiä.

     Kun eläkeläinen laiskottelee, tekee hän vain sen, mitä häneltä odotetaan ja kun hän lähtee vielä ”lomalle”, on se kuin panisi voita läskin päälle. Vanhan käsityksen mukaan saavutetaan siis ylellisyyden huippu.

     Kuitenkin lepäämään ryhtyminen ja arjen psykologiasta irtautuminen, avkoppling, kuten ruotsalaiset sanovat, voi olla yllättävän vaikeaa, ainakin työikäisille. Sitä varten tarvitaan ehkäpä vaikka vene, jota on pakko koko ajan ajatella:  pitää karikoiden ulkopuolella ja vastata sen spontaaneihin viesteihin sen sijaan, että pitäisi itse keksiä, mitä tekee ja ajattelee.

     Oikeus laiskuuteen on vanha iskulause, josta olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun laiskuus tulokset ). On kiinnostavaa, että asiaa pitää oikein erityisesti perustella, mutta niin se vain meidän kulttuurissamme on.

     Nyt, kesälomien alettua on työssä käyvienkin kansalaisvelvollisuus irtautua niin sanokseni työmoodista ja laiskotella, jotta he jaksaisivat taas puurtaa entistäkin enemmän.

    Olisi suotavaa, ettei tämä tapahdu ainakaan suurelta osin viinanhöyryissä, mikä ennen pitkää kostautuu entistä suurempana voimattiomuutena ja masennuksena, vaan aidon ja reippaan ilon merkeissä. Kraft durch Freude! julisti aikoinaan myös joku saksalainen, Luther vai kuka se nyt oli. Ei se Klopstock eikä Körner ollut? Italiassakin tiedetään, että työn jälkeen oli pidettävä hauskaa. Sitä vielä aikoinaan edisti errityinen Dopolavoro-järjestö.

     Mutta vähät niistä. Nyt on Suomen suvi ja itse kunkin on syytä tarttua hetkeen, eli nauttia siitä niin kauan, kuin se on mahdollista:

ässä blogitekstin “Edellinen uudestaan” keskeiset kohdat tiivistettynä:

---

🟡 1. Laiskuus ja lepo eivät ole pelkästään negatiivisia

• Kirjoittaja pohtii laiskuutta erityisesti eläkeläisen näkökulmasta: sitä jopa odotetaan.
• Laiskuus on perinteisesti nähty paheena, mutta käytännössä lepo ja “irtautuminen” ovat ihmiselle tarpeellisia.
• Työikäisille lepääminen voi olla yllättävän vaikeaa – siihen täytyy jopa opetella.

---

🟡 2. Vapaa-aika on tärkeä vastapaino työlle

• Kesälomien tarkoitus on irtautua työstä ja palautua.
• Kirjoittaja korostaa, että levon tulisi olla terveellistä ja aitoa (ei esimerkiksi alkoholin varassa).
• Klassinen ajatus: carpe diem – hetkestä nauttiminen on tärkeää.

---

🟡 3. Kritiikki työn ihannointia kohtaan

• Viitataan mm. Albert Camus’hin: vain vapaaehtoisella työllä on todellista arvoa, kun taas pakotettu työ voi olla alistavaa.
• Historiallisesti työ oli usein raskasta ja “vieraannuttavaa” – ikään kuin välttämätön paha elannon vuoksi.
• Ajatus “oikeudesta laiskuuteen” on ollut olemassa jo pitkään (esim. Lafargue).

---

🟡 4. Työn ja vapaa-ajan historiallinen kehitys

• Työolojen parantaminen ja vapaa-aika olivat keskeisiä tavoitteita sekä kommunistisissa että länsimaisissa ohjelmissa.
• Käytännössä teknologian kehitys on ollut tärkein tekijä työn keventämisessä ja vaurauden kasvussa.
• Hyvinvointi on kasvanut valtavasti viimeisen sadan vuoden aikana.

---

🟡 5. Nykyajan paradoksi: työstä puute vs. työn merkitys

• Ennen työ oli “kirous”; nyt siitä on tullut monille “siunaus”.
• Ongelmana on, että mielekästä työtä ei riitä kaikille.
• Työttömyys tuo paljon vapaa-aikaa, mutta ei välttämättä merkitystä elämään.

---

🟡 6. Työn mielekkyys ratkaisee

• Kaikki työ ei ole samanarvoista – pahinta on turha tai merkityksetön työ (“Sisyfoksen työ”).
• Ihminen tarvitsee:
  • mielekästä tekemistä
  • mahdollisuuden luovuuteen
  • kokemuksen arvokkuudesta

---

🟡 7. Keskeinen johtopäätös

• Hyvä elämä ei riipu pelkästä työn määrästä tai vapaa-ajasta.
• Olennaista on:

  työn ja vapaa-ajan merkityksellisyys ja arvokkuus.

---

✅ Ydin yhdellä lauseella:

Teksti väittää, että sekä työ että laiskuus voivat olla joko kirous tai siunaus – ratkaisevaa on, ovatko ne ihmiselle mielekkäitä ja arvokkaita kokemuksia.

Источники

Ple.

Tähän tulee väkisin monen sivun tyhjä tila.

invida
aetas: carpe diem, quam minimum credula postero.

(Horatius Flaccus)

 Työ ja koko huominen on kerta kaikkiaan unohdettava.

Mikäli asialle kaipaa vielä lisää perusteluja, on niitä seuraavassa:

 

Työn kirous

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Työn kirous

 

Työn kirous

 

     Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

     Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

      Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

     Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

      Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

      Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

     Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

     Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

     Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

     Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

     Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

     Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin.       Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

     Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

     Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

     Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

     Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eivät pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

     Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

     Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

     Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

     Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

     Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

     Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

     Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

     Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

     Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

     Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. Erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

     Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

     Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

     Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

     Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

     Myös sana schola tunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

      Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

     Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

     Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

     Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdollisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

     Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

     Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

     Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

     Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

     Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

     Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

     Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

     Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.

 

 

Työ, lepo ja laiskuus

 

 Levossa ja laiskuudessa

 

     Näin eläkeläisenä voi puhua jo laiskuudesta aitona kokemusasiantuntijana. Kukaan ei oikein odotakaan eläkeläisen saavan mitään aikaan tai edes sitä yrittävän, vaikka onhan meillä toisenlaisiakin esimerkkejä. Se on heidän ongelmansa.

     Laiskuus kuuluu perinteisesti niin sanottuihin kuolemansynteihin, mutta asia kai koskee vain ns. työvoiman piiriin laskettavia ihmisiä.

     Kun eläkeläinen laiskottelee, tekee hän vain sen, mitä häneltä odotetaan ja kun hän lähtee vielä ”lomalle”, on se kuin panisi voita läskin päälle. Vanhan käsityksen mukaan saavutetaan siis ylellisyyden huippu.

     Kuitenkin lepäämään ryhtyminen ja arjen psykologiasta irtautuminen, avkoppling, kuten ruotsalaiset sanovat, voi olla yllättävän vaikeaa, ainakin työikäisille. Sitä varten tarvitaan ehkäpä vaikka vene, jota on pakko koko ajan ajatella:  pitää karikoiden ulkopuolella ja vastata sen spontaaneihin viesteihin sen sijaan, että pitäisi itse keksiä, mitä tekee ja ajattelee.

     Oikeus laiskuuteen on vanha iskulause, josta olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun laiskuus tulokset ). On kiinnostavaa, että asiaa pitää oikein erityisesti perustella, mutta niin se vain meidän kulttuurissamme on.

     Nyt, kesälomien alettua on työssä käyvienkin kansalaisvelvollisuus irtautua niin sanokseni työmoodista ja laiskotella, jotta he jaksaisivat taas puurtaa entistäkin enemmän.

    Olisi suotavaa, ettei tämä tapahdu ainakaan suurelta osin viinanhöyryissä, mikä ennen pitkää kostautuu entistä suurempana voimattiomuutena ja masennuksena, vaan aidon ja reippaan ilon merkeissä. Kraft durch Freude! julisti aikoinaan myös joku saksalainen, Luther vai kuka se nyt oli. Ei se Klopstock eikä Körner ollut? Italiassakin tiedetään, että työn jälkeen oli pidettävä hauskaa. Sitä vielä aikoinaan edisti errityinen Dopolavoro-järjestö.

     Mutta vähät niistä. Nyt on Suomen suvi ja itse kunkin on syytä tarttua hetkeen, eli nauttia siitä niin kauan, kuin se on mahdollista:

Dum loquimur, fugerit invida
aetas: carpe diem, quam minimum credula postero.

(Horatius Flaccus)

 Työ ja koko huominen on kerta kaikkiaan unohdettava.

Mikäli asialle kaipaa vielä lisää perusteluja, on niitä seuraavassa:

 

Työn kirous

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Työn kirous

 

Työn kirous

 

     Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

     Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

      Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

     Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

      Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

      Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

     Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

     Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

     Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

     Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

     Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

     Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin.       Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

     Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

     Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

     Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

     Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eivät pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

     Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

     Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

     Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

     Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

     Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

     Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

     Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

     Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

     Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

     Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. Erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

     Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

     Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

     Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

     Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

     Myös sana schola tunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

      Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

     Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

     Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

     Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdollisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

     Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

     Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

     Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

     Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

     Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

     Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

     Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

     Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.

 

 

Mitä Helsinki meille on?

 

Mitä tarkoittaa Helsinki?

 

     Etymologisesti se kai tarkoittaa virran kapeaa kohtaa, jossa veden nopeus kiihtyy. Helsingfors siis on paitsi koski, myös kapeaan kohtaan keskittynyt eli vinha koski.

     Englanniksi sivistyneet tuntevat sanassa kaikuja helvettiin vajoamisesta ja joku elokuvataiteen luoma van Helsing on omiaan tuota mielikuvaa vahvistamaan.

     Mutta voidaanhan sitä etsiä Helsingin merkityksiä myös muussa mielessä. Kiinnostava venäläinen kirjailija Vladimir Sorokin on tehnyt sen Moskovan kohdalla.

     Mitä nyt esimerkiksi tarkoittaa Moskova (ja tähän ei kannata vastata, että se on suomalais-ugrilainen sana, joka viittaa mätään veteen, moskaan)?

     Sorokin, muuten, kirjoittaa sanan muodossa Moskova (Москова) eikä normaalin kirjakielen mukaisesti Moskva (Москва).

     Kaiketi kyseessä on jokin paikallinen puhetapa.

     No, kaikki nuo tunnetut kirjalliset latteudet siitä, mitä sana merkitsee venäläiselle sydämelle (Москва... как много в этом звуке для сердца русского слилось!) eivät vielä ole vastaus Sorokinin kysymyksiin.

     Sorokin kuuntelee esimerkiksi itse sanan kaikua: siinä on jotakin suomaisen-sammakkomaista… samaan aikaan jotakin akkamaista, rusoposkisen pyllevä-tissevää… jotain maalaismaista, vahvan aterian jälkeen ettoneelle siirtyvän röyhtäilevää kopeutta, ripeästi karjaisevaa ja pieraisevaa maalaisylpeyttä, josta nyt on jo tullut pääkaupunkilaista: ”Me olemme Moskova, keitäs te olette?”

     Kirjoittaja vertaa Moskovaa kananmunaan, jonka keskusta on keltuainen ja jossa Kreml on hautovan kanan alla kehittyvä alkio.

     Kaupungin hahmo on suuresti muuttunut jo pelkästään muutaman viime vuosikymmenen aikana. Siinä kaupungissa ovat nyt onnellisia vain virkamiehet, elektroniset rahastuslaitteet ja autot. Moskovaa raiskaa nyt vallan vertikaali, jonka intohimon alla Moskovan luut rutisevat…

     No, entäs Helsinki?  Sehän on puolitoistamiljoonaisen väestönsä kautta ainoa varsinainen metropolimme sanan nykyaikaisessa mielessä. Toki yhä näyttää olevan voimassa suurkaupungin käsite, joka edellyttää tällaiselta taajamalta sataatuhatta asukasta.

     Mutta Helsinki nyt on joka tapauksessa suurkaupunkiemme joukossa ylivoimaisesti suurin, vaikka yrittää kainosti selittää olevansa vain noin kuudensadantuhannen asukkaan kaupunki. Sillä se ei petä ketään.

     Helsingin muuan erikoisuus oli se Savosta ja Hämeestä saapunut uusi väestö, joka keskittyi työläiskaupunginosiin ja kehitti siellä oman alakulttuurin ja puheenparren, joka oli varsin tolkutonta ruotsin ja venäjän sekaista pidgin-sotkua ja jossa olennaisinta oli epäsuomalainen ääntämys. Se erotti stadilaiset niistä maalaisista, jotka tulivat heitä myöhemmin.

     Helsinki on siis ollut suuri erottautujien kaupunki ja, kuten Moskova, ennen muuta maalaisten kaupunki, äkkiä maasta polkaistu, mutta vailla maalaista omanarvon tunnetta, pikemmin päinvastoin.

      Vilnasta sanotaan, että se on muukalaisten kaupunki, mikä pitää todella paikkansa, kun sen entiset asukkaat ovat lähes kaikki hävinneet ja liettulaiset, 1800-luvulla vielä pieni vähemmistä,  ovat tulleet tilalle.

     Helsingissä ruotsinkieliset ovat muuttuneet pieneksi vähemmistöksi, mikä tapahtui myös merkittävälle venäjänkieliselle väestölle. Nehän yhdessä muodostivat suuren enemmistön vielä 1800-luvun puolivälissä.

     Nyt venäläisyys on osoittanut paluun merkkejä, mutta vielä suurempi on kehitysmaalaisten kolonistien osuus, jonka on helppo huomata ennen pitkää tukevan kaupungissa enemmistöksi ja suurella varmuudella myös alkavan sanella omia lakejaan. Kielikin saattaa muuttua rajummin kuin aiempina vuosisatoina. Nopeaa oli kehitys ennenkin.

     Helsinki on siis ainakin myös muukalaisten muuttajien kaupunki ja se reitti, jonka kautta koko Suomen väestönvaihtoon nopeasti johtava demografinen kehitys suurelta osin tapahtuu. Nyt se tapahtuu koko maassa, kun aiemmin vain kaupunkien väestösuhteet muuttuivat.

     Helsinki on mahtikäskyllä perustettu, kuten Pietarikin ja se tekee sen historiasta omalaatuisen. Myös sen paikkaa vaihdettiin ja siitä tehtiin pääkaupunki mahtikäskyllä. Luonnostaan kaupunki alkoi sitten pian kasvaa muutenkin, vaikka se ei ollut erityisen soiva teollisuudelle, pikemmin päinvastoin. Satama sen sijaan suosi sekä kaupankäynti että sotalaitosta. Kelpasi sinne hallinnonkin asettua.

     Helsinkiläinen psykologia on aina ollut vähän kaksinaista. Suurella taloudellisen irtioton ja väestönkasvun kaudella ”paljasjalkaiset” ottivat syntyperänsä ylpeyden aiheeksi paremman puutteessa. Stadilaisuus slangeineen liittyi itse asiassa vahvasti työväenluokkaan, jolla ei ollut muutakaan ylpeiltävää.

     Ilmiö on sittemmin hiipunut yhä marginaalisemmaksi ja kaupungin ruotsalais-suomalainen ja sittemmin suomalais-ruotsalainen kaksikielisyys on jo kauan sitten antanut tilaa suomi-englanti- kaksikielisyydelle. Juuri tällä hetkellä venäjä on vielä vaikeammin havaittavissa, mutta sen asema vahvistuu vielä jokseenkin varmasti.

     Mutta mitä ihminen luulee olevansa ja haluaa olla, kun hän on omaksunut helsinkiläisyyden identiteetikseen?

      Näyttää ilmeiseltä, että koko asian merkitys on kaiken kaikkiaan tullut yhä marginaalisemmaksi. Helsinki ei enää tarjoa laadullisesti erilaista ympäristöä oikeastaan mihinkään kaupunkiin verrattuna. Se nyt vain on yksi moderni urbaani ympäristö muiden joukossa, ei sen kummempi.

     Toki yksi asia on noussut ylitse muiden: vihreä kunnianhimo, joka haluaa palauttaa kaupungin niin lähelle luontoa kuten mahdollista, kustannuksiin katsomatta…

     Kun tähän vielä liittyy nopea kokonaisten metropolialueiden nopea kehitysmaalaistuminen, saattaa sana ”Helsinki” ennen pitkää merkitä suiomalaiasllel samaa kujin Detroit amerikkalaisille. Keskustan ”inner city” muuttuu sietämättömäksi jengien herruusalueeksi ja tietyt lähiöt ympäröidään muureilla. Helsinki on silloin maamme amerikkalaisin kaupunki.

     Pääkaupunkilaisuus tuo toki joitakin asioita lähemmäs helsinkiläisiä kuin vaikkapa Jyväskyläläisiä. Ulkomaat kyllä ovat suunnilleen yhtä lähellä myös vaikkapa Oulua, vaikka sieltä ei pääsekään nopeasti laivalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Lentokone vie sen sijaan vaikka vaikka Kiinaan, pienen mutkan kautta vain.

    Mutta onko Helsinki itsevarman ja moukkamaisen maalaisisännän koti, kuten Moskova venäläisen?

     -Ei missään tapauksessa. Tuo maalaisisäntä ei pyri olemaan itään muuta kuin on. Helsinkiläisyydessä on taas aina ollut sellainen piirre. Kerran maailmassa siellä yritettiin olla tukholmalaisia ja sittemmin amerikkalaisia ja se merkitsee, että onnistuminen ei koskaan ole ollut täydellistyä eikä varmaa.

     Helsinkiläisyys merkitsee yritystä olla olevinaan jotakin muuta kuin on ja kaupungin olemukseen on kuulunut sen hyvin nopea muuttuminen, on helsinkiläinen identiteetti jäänyt ehkä poikkeuksellisen häilyväksi ja epämääräiseksi.

    Vai kuinka?

 

Kansakunnan visiot

 

Unelma sivistyneestä kansakunnasta

 

Otsikko on sama kuin Samu Nyströmin kirjoittamassa Suomen kansalaisopistojen liiton satavuotishistoriassa. En nyt kuitenkaan ryhdy käsittelemään tuota kirjaa, joka kyllä ansaitsee sen tuonnempana. Totean joka tapauksessa, että tuollaisestakin asiasta on unelmoitu ja erityisesti siitä unelmoitiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, aikakauden omien edellytysten mukaisesti.

Käsiini sattui aittakirjaston aarteistosta Valvoja-lehden vuosikerta 1905, joka oli samalla lehden 25-vuotisjuhlanumero. Valvojaa voi pitää nykyisen Kanava-lehden edeltäjänä. Tuohon successio apostolicaan liittyvistä kiistoista ei tässä sen enempää. Mainitsen vain, että Matti Klinge-vainaja kyllä oli asiasta eri mieltä.

Vuosi 1905 oli dramaattinen. Toukokuun lopussa japanilaiset tuhosivat Venäjän laivaston Tsušiman salmessa ja Venäjällä vallankumouksellinen kuohunta pakotti keisarin hyväksymään duuman perustamisen, mikä julistettiin lokakuussa.

Suomen suurlakko liittyi Venäjän kuohuntaan ja meillä sen vauhdittamana saatiin valtiolliset sortotoimet lopetettua ja perustettiin seuraavana vuonna maailman demokraattisin kansanedustuslaitos, jossa naisillakin oli äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus.

Vuosi 1905 oli vielä epävarmuuden ja kuohunnan aikaa, mutta tulevaisuuteen nähden oli jo syytä optimismiin, mihin katsaus menneeseen antoi sitäkin enemmän aihetta. Neljännesvuosisadan mittaan maailma oli muuttunut tavatonta vauhtia ja sen mukana myös niin koko Suomi (vrt. Vihavainen: Haun aikakauden alku murros tulokset).

Valtavasti oli edistynyt myös suomalaisuusliike ja jopa Suomen kansa, jonka sivistystaso oli olennaisesti noussut. Suomalainen lehdistö oli kasvanut erittäin nopeasti ja sen painosmäärä ylitti jo ruotsinkielisen.

Sitä paitsi suomen kieli oli kehittynyt nopeasti. Nyt siitä voi jo vakavasti puhua sivistyskielenä, jota käytettiin niin akateemisella kuin valtiollisella tasolla.

Vain 25 vuotta sitten oli suomalainen rahvas ollut vielä lähes läpikotaisin oppimatonta ja köyhää ja sen maailma oli rajoittunut enimmäkseen oman mökin ja naapuruston piiriin. Suomalaisuudella oli kaikki ne piirteet, joita liitämme alikehittyneisiin eli takapajuisiin maihin, joita on sittemmin ruvettu nimittämään kehitysmaiksi.

Nyt oli syytä kehitysoptimismiin, sillä suuri kansallinen projekti suomalaisten muuttamisesta sivistyskansaksi näytti olevan täysin mahdollinen. Siihen tietenkin liittyi kysymys kansan elintason kehittämisestä, mutta siihenkin näytti löytyvän vastaus: tehokas pienviljely (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset). Nykyaikaiselle industrialismille ei Suomessa ehkä ollut edellytyksiä, mutta hyvinvoivia pientiloja oli jo perustettu niin Tanskassa kuin Ruotsissa. Siinäpä perusta sivistyneelle kansalle!

Vuoden 1905 juhlanumerossaan, joka oli itse asiassa 200-sivuinen kirja, lehti tilittäytyy suurten päämääriensä ja periaatteidensa suhteen. Koko suomalaisen yhteiskunnan terävin kärki on haastettu esittämään mielipiteensä sellaisista asioista kuin ”kansallisuus ja ihkisyys” ja ”kansamme tehtäviä”.

Mukaan on kutsuttu myös useita ulkomaalaisia, jotka lausuvat tervehdyksensä lehdelle, Suomelle ja suomalaisille. Heidän puheenvuoronsa on julkaistu sekä alkukielellä että suomeksi.

Olisi tietenkin riskaabelia yrittää löytää kymmenien kirjoittajien puheenvuoroista yhtä ainoaa johtoajatusta, mutta yhä uudelleen niissä toistuu kansallisen yksimielisyyden vaatimus.

Sortokauden ja kielitaistelun repivät erimielisyydet ja eriseuraisuudet halutaan unohtaa ja alkaa yhdessä rakentaa maata. Vain entiset sortojärjestelmän palvelijat pysykööt poissa. Niin Hakaniemen mellakka kuin vuosi 1918 ovat vielä edessäpäin.

Mitä maan rakentaminen sitten on ja mihin se tähtää? Yhä uudelleen sanotaan tavalla tai toisella, että kyse on koko kansan sivistämisestä. Poikkeuksia on. Tolstoilainen Arvid Järnefelt näkee suurena tehtävänä maan jakamisen työläisille, joille se oikeasti kuuluukin. Muita konkreettisia ehdotuksia ovat niin suomenkielisen viikkolehden perustaminen, kuin uuden suomen kielen sanakirjan laatiminen.

Mitä kansallisuuden ja ihmisyyden suhteeseen tulee, nähdään ne yleisesti toisiaan täydentävinä eikä vastakkaisina asioina. Yksilö on kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten, tiivistää J.R. Aspelin ja B.F. Godenhjelm päättää puheenvuoronsa sananparteen: ”Arvaa oma tilasi, annan arvo toisillekin”.

Sellainen kansalliskiihko, joka ei kunnioita toisten kansallisuuksien oikeuksia, tuomitaan yleisesti, oikea patriotismi ei sen sijaan ole ristiriidassa ihmiskunnan yhteisten etujen kanssa.

Aikakauden optimismin kiteyttää ehkä parhaiten Santeri Alkio, joka visioi ajan, jolloin ihminen pääsee kehittymään täyteen mittaansa, kunhan vain ”leipätaistelu” loppuu. Silloin kansat eivät enää kilpaile vallasta ja eduista, vaan kukin virittää ”oman äänensä ihmiskunnan suuressa konsertissa, innostuneena oman erikoistehtävänsä tärkeydestä ja yhteissoinnun viehättävästä ihanuudesta”.

”Kun köyhyys ja puute häviävät, ihmisten elämäntehtävänä tulee  olemaan tiede ja taide Silloin myöskin poroporvarillisen ja vihan kiihoittimet häviävät, humaaninen suhde ihmisten kesken tulee luonnolliseksi.”

Näin kuvittelee Alkio tulevaisuuden, jolla on utopian piirteitä. Sitä sopii verrata vaikkapa Nikolai Tšernyševskin utopiaan, jossa vapautetulla seksuaalisuudella on itse asiassa keskeinen asema (vrt. Vihavainen: Haun vera pavlovna tulokset). Tällaista suuntausta tavattiin meilläkin erinäisten radikaalien keskuudessa.

Mahtavat edistyksen voimat olivat maailmassa liikkeellä ja ihmiskunta näytti olevan menossa kohti yhteistä onnelaa, kuten voitiin vielä tuossa vaiheessa uskoa. Edistysusko sai pahoja vammoja ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kesti sen ja vieläpä sitä seuraavankin. Vasta viime vuosina on ollut selvästi nähtävissä sen hiipuminen, ainakin länsimaissa.

Itse arvioin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä Suomen historian pikkujättiläisessä juuri tuon kirjoittamisajankohdan jäävän ihmisten mieleen taitekohtana, jolloin optimismin sijaan alkoi tunkeutua yleinen tulevaisuuden pelko ja pessimismi. ”Edistys” lakkasi olemasta ”kehityksen” synonyymi ja alettiin jo unelmoida paluusta menneeseen.

Miten arvioisimme tänään sen päämäärän toteutumista, jonka Valvojan kirjoittajat asettivat itselleen vuonna 1905? Kansan valistuneisuus, tietojen ja taitojen määrällä mitaten, on lisääntynyt uskomattoman paljon, mutta missä mielessä voidaan nyt puhua ”sivistyneestä kansakunnasta”?

Aineellinen hyvinvointi on nyt tasolla, jonka kaltaista ei voitu vuonna 1905 lainkaan kuvitella. Harrastaako kansa nyt tieteitä ja taiteita vapaana erilaisista puolueriidoista vai mitä se tekee nyt, kun sillä on mahdollisuudet mihin tahansa?

Varmasti kulttuurin harrastaminen on valtavan paljon laajempaa nyt, kuin silloin, ainakin mikäli kulttuuriksi on luettava myös sellainen roska, jota viihdeteollisuus tuottaa, tietokonepeleistä aina tosi TV ohjelmiin, jotka edustanevat alinta mahdollista tasoa.

Mutta ehkä voimme tässäkin tyytyä siihen, että ihmiset nyt ainakin saavat sitä, mitä itse haluavat tässä postmodernissa ja totuuden jälkeisessä maailmassa, jonka tulevaisuus ei näytä enää yksiselitteisesti valoisalta.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä asiaa, että elämme barbaarisessa kulttuurissa, jonka älyllinen ja moraalinen taso on koko ajan nopeasti laskemassa. Se utopia, johon vuoden 1905 miehet pyrkivät oli aivan muuta kuin se, mihin 2020-luvun naiset ovat päässeet.

Terveisiä perheestä

 

Valta ja vapaus

 

Kun on edes pinnallisesti tutustunut sellaisiin dokumentteihin kuin Ruotsin valtakunnan vanhat lait ja Venäjän vuoden 1649 lakikokoelma Sobornoje uloženije, tulee vakuuttuneeksi siitä, miten keskeinen asia vanhempainvalta on ollut menneinä aikoina.

Kaikki valta ja oikeus käsitettiin aikoinaan Jumalalta lähteväksi ja hänen edusmiehensä maan päällä oli monarkki, joka ylläpiti lakia ja oikeutta ja omien palvelusmiestensä kanssa valvoi koko maan tilaa.

Toinen sfääri oli sitten perhe, jossa oltiin jo hierarkiassa alempana. Niin kuin monarkki oli Jumalan alainen ja tälle tilivelvollinen ja talon isäntä puolestaan monarkille tai rajoitetusti myös tämän edustajille, olivat perheen jäsenet isännän vallan alaisia ja tämä koski myös palvelusväkeä.

Kotirauhasäädökset olivat Ruotsin valtakunnassa, myös Suomessa muuan tärkeä instituutio, joka osaltaan turvasi alamaisten vapautta ylempiensä mielivaltaa vastaan. Merkittävä valtio-oppinut Jean Bodin, joka kannatti hallitsijan absoluuttista valtaa, katsoi, ettei se kuitenkaan ulottunut kotien kynnyksen yli.

Kotiasiat eivät siis kuuluneet politiikan piiriin, mikä oli merkittävä este sellaiselle vallan käytölle, mitä kutsumme tyranniaksi eli kaikkialle ulottuvaksi mielivallaksi, jonka moderni muoto on totalitarismi.

Nythän tämäkin asia on haluttu perin pohjin muuttaa, missä voi olla omat hyvät puolensa, mutta myös vaaransa. Orwellin vuosi 1984 on jo kaukana takana ja lähestymässä on vuosi 2050, jolloin uljas uusi maailma Orwellin ennustuksen mukaan vasta on valmis.

Ruotsin keskiaikaiset lait kiinnittivät paljon huomiota talopojan suojelemiseen rälssimiesten mielivallalta. Palvelusten ja ruuan hinta määrättiin eikä vieras saanut tunkea talon omia eläimiä tieltään tehdessään tallissa tilaa omille hevosilleen. Myös kauppias haahdessaan nautti kotirauhaa.

Perinteisesti kapteeni laivassaan on kuin Jumala taivaassaan. Häntä ei siellä määräillä ja hän myös vastaa aluksestaan ja siitä, mitä siellä on.

Vanhan ajattelutavan mukaan tilanne oli samanlainen perheessä. Kun maailmassa oli olemassa vain yksi oikeus, ei sitä voitu hajottaa riideltäväksi mielipideasiaksi. Isä/isäntä päätti ja vastasi kuninkaalle ja joissakin asioissa suoraan Jumalalle.

Vaimon/emännän asema perheessä oli miehen alaisuudessa, mutta hyvänä kakkosena, jonka valtaoikeudet ulottuivat talon muonavaroihin ja lapsiin sekä palvelijoihin. Palveluskunnan aineellinen hyvinvointi oli usein emännän käsissä, jos lienee ollut miehenkin hyvinvointi monessa suhteessa. Mikäli mies kuoli, tuli äidistä Ruotsin lain mukaan lastensa omaisuuden haltija.

Ihanteellinen ajatus jumalallisen oikeuden toteuttamisesta hierarkkisessa perheessä ei tietenkään käytännössä aina toteutunut ainakaan ihanteellisesti. Tyrannihan se oli kotityrannikin ja tässäkin maassa moni muistaa, miten väkivaltaiset rangaistukset olivat arkipäivää vielä 1950-1960-luvulla. Toki asia oli ja on aina henkilöistä riippuvainen.

Venäjällä laadittiin Iivana Julman aikana merkittävä perhe-elämän käsikirja Domostroi. Tuo sana herättää useimmissa venäläisissä selkäydinreaktion väkivaltaisesta kotityranniasta ja tuo mieleen sen kohdan, jossa miehelle annetaan lupa murtaa vaimonsa kylkiluut.

Itse asiassa tuossa on kyseessä äärimäinen raja, johon saakka kotikuritus saa mennä ja kirjan laatija, esipappi Silvester kieltää koskaan kurittamasta vaimoa vihassa ja myös vaimoa vihastumasta kurituksen takia. Rakkauden tulee vallita kaikkialla, mutta toisaalta myös kurin, jota kirja kehottaa alituiseen käyttämään. Kyseessähän oli metodi hyvän saavuttamiseksi.

Sitä paitsi kirjassa on valtava määrä kaikenlaista arkielämän tietoa ja ohjetta oluen valmistuksesta ruokien säilyttämiseen jääkellarissa ja kuopassa, vieraiden vastaanottamiseen, pukeutumiseen ja niin  edelleen. Mutta siitä ei nyt ole puhe.

Domostroi oli vauraan pajariluokan käytösopas, peili, kuten tuohon aikaan sanottiin ja sitä voi verrata vaikkapa Castiglionen (ks. Vihavainen: Haun hovimiehet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja Erasmus Rotterdamilaisen tuotteisiin, jolloin valkenevat suuret erot ja myös yhtäläisyydet. Joka tapauksessa kyseessä oli ihanne, jollaiset käytännössä harvoin toteutuvat.

 Domostroi kielsi naisia koskaan juomasta alkoholia juopumukseen asti, muta aikakauden matkailijat todistavat muuta. Domostroi piti isännän vallan järkkymättömänä voimassa, mutta voimme päätellä, että tohvelisankareita oli tuohon aikaan yhtä paljon kun myöhemminkin.

Mitä isän ja äidin/isännän ja emännän ja lasten suhteelliseen asemaan tulee, voimme Venäjän osalta katsoa vuoden 1649 Sobornoje uloženijen määräyksiä.

Siellä isän ja äidin tappanut lapsi on armotta tapettava. Sen sijaan, mikäli isä tai äiti lyö kuoliaaksi lapsensa -siis ilmeisesti kurittaessaan, ei häntä ole siitä tapettava, vaan pantava vuodeksi istumaan vankeuteen ja sen jälkeen katumaan metropoliitan edessä.

Mikäli lapset puhuivat hävyttömästi vanhemmistaan, nämä saattoivat viedä asian hallitsijalle, joka ruoskitti rikkojat. Sama tapahtui niille lapsille, jotka laiminlöivät voimattomiksi tulleiden vanhempiensa elatuksen.

Mikäli lapset sen sijaan tulivat valittamaan vanhempiensa väkivallasta, oli heidät itsensä ruoskittava ja annettava sitten vanhempiensa käsiin. Myös palvelijat rinnastettiin lapsiin ja kuuliaisuuden puute ja kapinointi heidän taholtaan rankaistiin ankarasti, jopa käden menetyksellä.

Menneessä maailmassa oli käsitys kaikkia ihmisiä ylempänä olevasta laista ja oikeudesta vahvana. Ne eivät yleensäkään olleet mitään äänestysasioita eikä luovuttamattomista ihmisoikeuksista ollut vielä ajatustakaan, perhedemokratiasta puhumatta.

Paradoksaalisesti saattaisi ajatella, että hierarkkinen isännänvalta oli aikoinaan se alkio, johon modernin yksilökeskeisen ajattelun kehittyminen saatettiin perustaa. Käytännössä siihen liittyi se mielivallan mahdollisuus, joka koko yhteiskuntaan levitessään oli tyrannian ytimessä.

Tyrannia ei nykymaailmassa ole suinkaan käynyt mahdottomaksi. Päin vastoin, uusi teknologia auttaa haluttaessa ulottamaan valtion kaikkivallan minne tahansa. Luulen, että nykyään on aivan erityisesti syytä suhtautua epäluuloisesti sellaisiin henkilöihin, jotka ovat suurella innolla ulottamassa politiikkaa myös ihmiselämän henkilökohtaiselle tasolle.

Talonpoikaiston kurjuus

 

Onneton lapsi ja kirottu luokka

 

Benito Peres Galdós, Marianela. Espanjankielestä suomentanut Joel Lehtonen. Otava 1921, 240 s.

 

Benito Perez Galdós (1843-1920) asetetaan kotimaassaan Espanjassa yhdeksi maan suurimmista kirjailijoista, Cervantesista seuraavaksi.

Kirjailijana Galdós näyttää kuitenkin ainakin osassa tuotantoaan olevan enemmän aikaansa sidottu kuin Cervantes, jonka hahmot usein tuntuvat yllättävän tuoreilta ja ikivihreiltä (vrt. Vihavainen: Haun cervantes tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tässä nyt käsitellyssä, vuonna 1878 ilmestyneessä romaanissa näkyy Galdósin tendenssiromaanien kausi, vaikka itse tarinan ympäristöä, kaivosyhteisöä ei käsitellä. Sen keskushenkilö on yhteisön liepeillä elävä kääpiökasvuiseksi jäänyt tyttö, joka elää armopalojen varassa täysin oppimattomana. Rukouksistakin hän osaa vain pari, eikä edes ymmärrä niidenkään sisältöä.

Marianela edustaa yhteiskunnan kaikkein alinta kastia ja hänen äitinsä nimi Canela tarkoittaa itse asiassa koiraa. Pöyhkeä vallasnainen osoittaa itse asiassa antavansa koiralleen paljon enemmän arvoa kuin tälle ihmisolennolle.

Silti tytöllä on kaunis sielu ja hän rakastaa puhtaasti ja pyyteettömästi poikaa, joka on syntynyt sokeaksi ja toimii hänen oppaanaan. Sokea poikakin pitää Marianelaa kaiken kauneuden ruumiillistumana.

Hirmuinen totuuden hetki koittaa, kun lääkäri onnistuu palauttamaan pojan näkökyvyn. Totuus on armoton eikä poikakaan voi olla ymmärtämättä sitä erotusta, joka on hänen enkelimäisen kauniin serkkunsa ja rujon Marianelan välillä.

Tässä on tarinan juoni kaikessa teatraalisuudessaan, eikä kirja liene kirjoittajansa tuotannon parhaita tai tyypillisimpiä. Galdóshan on kirjoittanut paljon myös Espanjan vanhempaan historiaan liittyvää, mihin arvatenkin perustuu hänen kansallinen suursuosionsa.

Joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilö tuo mieleen Turgenevin Metsämiehen muistelmat, jota aikoinaan pidettiin tärkeänä paljastuskirjana. Vielä enemmän muuan sen kohta, joka itse tämän romaanin kannalta on toissijainen, tuo mieleen Maksim Gorkin.

Kyseessä on kirjoittajan suhde talonpoikaistoon.

Kuten tunnettua, Suomessa talonpoika nostettiin aikoinaan kansalliseksi sankarihahmoksi ja on sellaisena pysynytkin. Runeberg runoili Saarijärven Paavosta, joka raatoi sitkeästi pellollaan ja jätti työn tuloksen Herran haltuun, kaikkivaltiaan oikeudenmukaisuuteen uskoen.

Kun kato kohtasi naapuria, syötiin myös Paavon perheessä pettuun sekoitettua leipää, jotta siitä olisi jakaa hädänalaisellekin. Säästäväisyys oli taponpojan hyveistä ensimmäinen.

Varsinainen kitupiikki oli myös Koskelan Jussi, jonka saituudesta tuli jo vihdoin kylälläkin naurun aihe. Joka tapauksessa kyseessä oli hyve, jonka toteuttamisessa Jussi meni liioittelun puolelle, kuten katolisen kirkon pyhimykset aina veivät kukin oman hyveensä yli kaikkien rajojen.

Galdósin kuvaamalle talonpojalle sen sijaan saituus merkitsi ahneutta, mikä oli jo uskonnollisestikin kuolemansynti, mutta erityisen vakava pahe se oli maallisessakin katsannossa. Kas näin kirjailija asiaa kuvaa:

Meidän kaupunkilaisyhteiskunnassamme on paljonkin inhottavaa… keinottelu, sivistyneen ihmisen muuttaminen konttorikoneeksi, kauppahääräily, mutta paljon pelottavampi näitä on muudan hirviö, joka salassa tuhoaa enemmän kuin yksikään niistä: se on talonpojan ahnaus. Itara talonpoika ei tunne mitään moraalilakia, ei oikeaa uskontoa, hänellä ei ole selvää käsitystä hyvästä eikä pahasta, kaikki sekaantuu hänen sielussaan taikauskoon ja karkeihin laskelmiin, muodostaen kummallisen ja selittämättömän kokonaisuuden. Ulkokultaisen vipittömyyden alla piilee kuivasti laskeva olento... Talonpoika, joka on päässyt lanttien makuun ja hautoo päässään niiden rokaamista, vaihtamista hopeaksi ja sitten hopeasta kullaksi, on matalahenkisin elukka, mitä maailmassa löytyy: häntä vallitsevat kaikki ihmisen ilkeät ja ovelat ominaisuudet ja lisäksi tunteiden kuivuus on hirvittävä... Tietämättömyys, moukkamaisuus ja elämän alkeellinen ahtaus täydentävät viimein tämän olennon sellaiseksi, ettei hänellä ole mitään keinoa peitellä luurankomaiseksi laihtunutta sieluaan. Sormillaan rahoja lukien pystyy hän muuttamaan numeroiksi koko moraalisen maailmanjärjestyksen, omantuntonsa ja sielunsa.

Tämä vuodatus kuulostaa kovin tutulta, mutta viimeistään vuoden 1848 Kommunistisen puolueen manifestista lähtien se kurja olento, joka suoritti tuon maailman muuttamisen rahaksi, oli aina ollut porvari, ei suinkaan talonpoika, joka yleensä eli omalla työllään ja ruokki sen lisäksi koko muunkin yhteiskunnan, hiirestä kuninkaaseen, kuten Topeliuksen Aaron Perttilä itsetietoisesti asian ilmaisi.

Muuan sukulaissielu Galdósille tässä asiassa joka tapauksessa löytyy ja se on Maksim Gorki.

Gorki uskoi naiivisti vallankumouksen suureen ja hedelmöittävään voimaan, se vapauttaisi Ihmisen suurella alkukirjaimella ja sana Ihminenhän kuulosti ylpeältä.

Nähdessään sen tolkuttoman raakuuden, jota vallankumous merkitsi käytännössä, Gorki kauhistui ja joutui jollakin tavalla selittämään suuren perusvirheensä, joka oli pannut hänet luulemaan, että se, mikä maailmassa oli kurjinta ja alhaisinta olisikin itse asiassa kauneinta ja ylevintä.

Ristiriidasta selvittiin järkeilemällä, että kaiken pahuuden alku ja juuri oli talonpoikaistossa. Se edusti ihmiskunnan eläimellistä prinsiippiä, jolle kaikkinainen kulttuuri oli vierasta ja joka eli vain toteuttaakseen yksityisomistuksellisia eli pikkuporvarillisia (!) vaistojaan.

Toista se oli työläisten kanssa, he olivat se kulttuurinen voima, jonka pääsy valtaan merkitsisi myös talonpoken sivistämistä ja päästämistä henkisesti kurjasta tilastaan. Tämän näkemyksen Gorki muotoili erityisesti pamfletissaan Venäjän talonpoikaistosta, (O russkom krestjanstve, 1923) ja samaa mantraa hän luki myös kollektivisoinnin aikana. Hänelle tuo väkivallan orgia merkitsi suurta kulttuurityötä.

Kulttuuri todella olikin yksi stalinismin suuri tunnus ja sitä edusti ennen muuta maailman suurimmaksi hengen jättiläiseksi heti Stalinin jälkeen julistettu Gorki, talonpoikaiston ja talonpikaisuuden vihollinen numero yksi.

Mutta palatakseni Espanjaan ja Suomeenkin. Toki espanjalaisessakin kirjallisuudessa saattaa talonpoika nousta sankariksi, kuten juuri pari blogia sitten käsitellyssä Bartolomé Solerin kirjassa, jossa traagiseen suuruuteen nouseva Marcos Villarí tosin ei tyydy Jumalan tahtoon, vaan lopulta kiroaa luojansa.

Suomalaisessa kirjallisuudessa talonpoika sen sijaan pysyy aina kansakunnan kruunaamattomana kuninkaana, jolla tuskin edes on varsinaisia paheita, lukuunottamatta sellaisia poikkeavia yksilöitä, joita esimerkiksi Santeri Alkio kuvasi Pohjanmaalla.

Härän häjyt evät kuitenkaan edusta sinänsä talonpoikaa ja hänen terveistä arvojaan, vaan ovat päin vastoin vääristymä, joka on korjattava ja palattava takaisin maahengen ja perinteisen uskonnollisuuden helmaan.

Maksim Gorkin ja Benito Perez Galdósin kuvaamat ahneet ja moukkamaiset kulttuurin viholliset eivät sen sijaan ole kuuluneet meikäläisen kulttuurin galleriaan -syystä gtai toisesta.

”Pikkuporvarillisuutta” (мещанство) edustavaa ahnetta moukkaa, tuota Venäjällä ja Neuvostoliitossa kehitettyä karikatyyriä talonpoikaistosta sivistyneen ihmisen vastakohtana ei meillä ole käytetty kulttuuritaistelussa talonpoikaistoa vastaan.

Meidän kuviteltu talonpoikamme on sen sijaan ollut kulttuuritahtoinen, sitkeä ja sisukas raataja, jonka terve moraali ja tapojen puhtaus ovat toimineet peilinä myös rappeutuneelle, kevytmieliselle ja syntiselle kaupungille.