Kansakunnan visiot

 

Unelma sivistyneestä kansakunnasta

 

Otsikko on sama kuin Samu Nyströmin kirjoittamassa Suomen kansalaisopistojen liiton satavuotishistoriassa. En nyt kuitenkaan ryhdy käsittelemään tuota kirjaa, joka kyllä ansaitsee sen tuonnempana. Totean joka tapauksessa, että tuollaisestakin asiasta on unelmoitu ja erityisesti siitä unelmoitiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, aikakauden omien edellytysten mukaisesti.

Käsiini sattui aittakirjaston aarteistosta Valvoja-lehden vuosikerta 1905, joka oli samalla lehden 25-vuotisjuhlanumero. Valvojaa voi pitää nykyisen Kanava-lehden edeltäjänä. Tuohon successio apostolicaan liittyvistä kiistoista ei tässä sen enempää. Mainitsen vain, että Matti Klinge-vainaja kyllä oli asiasta eri mieltä.

Vuosi 1905 oli dramaattinen. Toukokuun lopussa japanilaiset tuhosivat Venäjän laivaston Tsušiman salmessa ja Venäjällä vallankumouksellinen kuohunta pakotti keisarin hyväksymään duuman perustamisen, mikä julistettiin lokakuussa.

Suomen suurlakko liittyi Venäjän kuohuntaan ja meillä sen vauhdittamana saatiin valtiolliset sortotoimet lopetettua ja perustettiin seuraavana vuonna maailman demokraattisin kansanedustuslaitos, jossa naisillakin oli äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus.

Vuosi 1905 oli vielä epävarmuuden ja kuohunnan aikaa, mutta tulevaisuuteen nähden oli jo syytä optimismiin, mihin katsaus menneeseen antoi sitäkin enemmän aihetta. Neljännesvuosisadan mittaan maailma oli muuttunut tavatonta vauhtia ja sen mukana myös niin koko Suomi (vrt. Vihavainen: Haun aikakauden alku murros tulokset).

Valtavasti oli edistynyt myös suomalaisuusliike ja jopa Suomen kansa, jonka sivistystaso oli olennaisesti noussut. Suomalainen lehdistö oli kasvanut erittäin nopeasti ja sen painosmäärä ylitti jo ruotsinkielisen.

Sitä paitsi suomen kieli oli kehittynyt nopeasti. Nyt siitä voi jo vakavasti puhua sivistyskielenä, jota käytettiin niin akateemisella kuin valtiollisella tasolla.

Vain 25 vuotta sitten oli suomalainen rahvas ollut vielä lähes läpikotaisin oppimatonta ja köyhää ja sen maailma oli rajoittunut enimmäkseen oman mökin ja naapuruston piiriin. Suomalaisuudella oli kaikki ne piirteet, joita liitämme alikehittyneisiin eli takapajuisiin maihin, joita on sittemmin ruvettu nimittämään kehitysmaiksi.

Nyt oli syytä kehitysoptimismiin, sillä suuri kansallinen projekti suomalaisten muuttamisesta sivistyskansaksi näytti olevan täysin mahdollinen. Siihen tietenkin liittyi kysymys kansan elintason kehittämisestä, mutta siihenkin näytti löytyvän vastaus: tehokas pienviljely (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset). Nykyaikaiselle industrialismille ei Suomessa ehkä ollut edellytyksiä, mutta hyvinvoivia pientiloja oli jo perustettu niin Tanskassa kuin Ruotsissa. Siinäpä perusta sivistyneelle kansalle!

Vuoden 1905 juhlanumerossaan, joka oli itse asiassa 200-sivuinen kirja, lehti tilittäytyy suurten päämääriensä ja periaatteidensa suhteen. Koko suomalaisen yhteiskunnan terävin kärki on haastettu esittämään mielipiteensä sellaisista asioista kuin ”kansallisuus ja ihkisyys” ja ”kansamme tehtäviä”.

Mukaan on kutsuttu myös useita ulkomaalaisia, jotka lausuvat tervehdyksensä lehdelle, Suomelle ja suomalaisille. Heidän puheenvuoronsa on julkaistu sekä alkukielellä että suomeksi.

Olisi tietenkin riskaabelia yrittää löytää kymmenien kirjoittajien puheenvuoroista yhtä ainoaa johtoajatusta, mutta yhä uudelleen niissä toistuu kansallisen yksimielisyyden vaatimus.

Sortokauden ja kielitaistelun repivät erimielisyydet ja eriseuraisuudet halutaan unohtaa ja alkaa yhdessä rakentaa maata. Vain entiset sortojärjestelmän palvelijat pysykööt poissa. Niin Hakaniemen mellakka kuin vuosi 1918 ovat vielä edessäpäin.

Mitä maan rakentaminen sitten on ja mihin se tähtää? Yhä uudelleen sanotaan tavalla tai toisella, että kyse on koko kansan sivistämisestä. Poikkeuksia on. Tolstoilainen Arvid Järnefelt näkee suurena tehtävänä maan jakamisen työläisille, joille se oikeasti kuuluukin. Muita konkreettisia ehdotuksia ovat niin suomenkielisen viikkolehden perustaminen, kuin uuden suomen kielen sanakirjan laatiminen.

Mitä kansallisuuden ja ihmisyyden suhteeseen tulee, nähdään ne yleisesti toisiaan täydentävinä eikä vastakkaisina asioina. Yksilö on kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten, tiivistää J.R. Aspelin ja B.F. Godenhjelm päättää puheenvuoronsa sananparteen: ”Arvaa oma tilasi, annan arvo toisillekin”.

Sellainen kansalliskiihko, joka ei kunnioita toisten kansallisuuksien oikeuksia, tuomitaan yleisesti, oikea patriotismi ei sen sijaan ole ristiriidassa ihmiskunnan yhteisten etujen kanssa.

Aikakauden optimismin kiteyttää ehkä parhaiten Santeri Alkio, joka visioi ajan, jolloin ihminen pääsee kehittymään täyteen mittaansa, kunhan vain ”leipätaistelu” loppuu. Silloin kansat eivät enää kilpaile vallasta ja eduista, vaan kukin virittää ”oman äänensä ihmiskunnan suuressa konsertissa, innostuneena oman erikoistehtävänsä tärkeydestä ja yhteissoinnun viehättävästä ihanuudesta”.

”Kun köyhyys ja puute häviävät, ihmisten elämäntehtävänä tulee  olemaan tiede ja taide Silloin myöskin poroporvarillisen ja vihan kiihoittimet häviävät, humaaninen suhde ihmisten kesken tulee luonnolliseksi.”

Näin kuvittelee Alkio tulevaisuuden, jolla on utopian piirteitä. Sitä sopii verrata vaikkapa Nikolai Tšernyševskin utopiaan, jossa vapautetulla seksuaalisuudella on itse asiassa keskeinen asema (vrt. Vihavainen: Haun vera pavlovna tulokset). Tällaista suuntausta tavattiin meilläkin erinäisten radikaalien keskuudessa.

Mahtavat edistyksen voimat olivat maailmassa liikkeellä ja ihmiskunta näytti olevan menossa kohti yhteistä onnelaa, kuten voitiin vielä tuossa vaiheessa uskoa. Edistysusko sai pahoja vammoja ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kesti sen ja vieläpä sitä seuraavankin. Vasta viime vuosina on ollut selvästi nähtävissä sen hiipuminen, ainakin länsimaissa.

Itse arvioin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä Suomen historian pikkujättiläisessä juuri tuon kirjoittamisajankohdan jäävän ihmisten mieleen taitekohtana, jolloin optimismin sijaan alkoi tunkeutua yleinen tulevaisuuden pelko ja pessimismi. ”Edistys” lakkasi olemasta ”kehityksen” synonyymi ja alettiin jo unelmoida paluusta menneeseen.

Miten arvioisimme tänään sen päämäärän toteutumista, jonka Valvojan kirjoittajat asettivat itselleen vuonna 1905? Kansan valistuneisuus, tietojen ja taitojen määrällä mitaten, on lisääntynyt uskomattoman paljon, mutta missä mielessä voidaan nyt puhua ”sivistyneestä kansakunnasta”?

Aineellinen hyvinvointi on nyt tasolla, jonka kaltaista ei voitu vuonna 1905 lainkaan kuvitella. Harrastaako kansa nyt tieteitä ja taiteita vapaana erilaisista puolueriidoista vai mitä se tekee nyt, kun sillä on mahdollisuudet mihin tahansa?

Varmasti kulttuurin harrastaminen on valtavan paljon laajempaa nyt, kuin silloin, ainakin mikäli kulttuuriksi on luettava myös sellainen roska, jota viihdeteollisuus tuottaa, tietokonepeleistä aina tosi TV ohjelmiin, jotka edustanevat alinta mahdollista tasoa.

Mutta ehkä voimme tässäkin tyytyä siihen, että ihmiset nyt ainakin saavat sitä, mitä itse haluavat tässä postmodernissa ja totuuden jälkeisessä maailmassa, jonka tulevaisuus ei näytä enää yksiselitteisesti valoisalta.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä asiaa, että elämme barbaarisessa kulttuurissa, jonka älyllinen ja moraalinen taso on koko ajan nopeasti laskemassa. Se utopia, johon vuoden 1905 miehet pyrkivät oli aivan muuta kuin se, mihin 2020-luvun naiset ovat päässeet.

Aikakauden alku

Suuri murros

On aikoja, jolloin kehityksen vauhti tuntuu yhtäkkiä kiihtyvän äärimmilleen ja kaikki muuttuu ympärillä.

Me, suuret ikäluokat olemme eläneet sellaisia aikoja ja tunnemme siis asian, mutta onpa niitä ollut ennenkin.

Tämän vastapainoksi toki on ollut pitkiä aikoja, jolloin mikään ei ole havaittavasti muuttunut. Silloin ei ole puhuttu edistyksestä tai edes kehityksestä, vaan vanhasta kulta-ajasta ja viisautta on käyty etsimässä kaiken kokeneilta vanhuksilta.

Philipp Blom kirjoitti taannoin kirjan hurjasta ajanjaksosta ennen ensimmäistä maailmansotaa (Der taumelnde Kontinent, engl. The Vertigo Years). Kirjoitin siitä joskus jossakin arvostelun.

Joka tapauksessa modernin elämän suuri läpimurto meidän maassamme tapahtui suurten nälkävuosien jälkeen. Aika suunnilleen vuodesta 1870 vuoteen 1917 oli hurjaa menoa. Siitä, mitä se merkitsi jopa maaseudulla, antavat aavistuksen sanomalehdet, joista kuvastuu äkillinen uuden maailman läpimurto.

Kyseessä ei ollut vain uuden varallisuuden ja tavaran ilmaantuminen markkinoille, vaan myös henkinen murros, jossa yhä useammat koulutusta saaneet hylkäsivät vanhan kirkon opin ja koko uskonnonkin. Tätä ilmiötähän on kuvattu suorastaan ”rajuilmaksi”.

Toki maalla talonpoikainen väestö pysyi suurelta osalta vanhassa uskossaan, mutta ei suinkaan kaikkinensa. Ainahan oli ollut niitä, jotka istuivat siellä, missä pilkkaajat istuvat ja suunnilleen 1900-luvun alusta lähtien ilmiö tuntuu saaneen yhä suurempaa kantavuutta, ei vähiten sosialistiagitaattoreiden ansiosta.

Kauppis-Heikki, itseoppinut kirjailija oli sosialisteille hyvin vihainen, mutta ymmärsi toki hänkin suuren muutoksen ympärillään tapahtuvan.

Kukaan ei ainakaan voinut olla huomaamatta sitä muutosta, joka tapahtui ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Vanhat normit menettivät merkityksensä. Nyt ei elämän sisällykseksi riittänyt enää työnteko ja pihistely. Vähintäänkin kahvia ja sokeria piti olla joka torpassa, joskaan ei nyt alituisesti, sentään.

Mutta niillä, joilla rahaa oli, aukenivat taivaan portit. Mainokset tyrkyttivät ostettavaksi kaikkea turhuutta ja tarpeetonta. Lehtien ilmoitussivut kertovat omaa kieltään.

Kaiken maailman tuontitavarat viineistä ja konjakeista rusinoihin ja sardiineihin ilmestyivät kauppoihin. Ensin tietenkin ilmestyivät itse kaupat, joita ei maalla ollut ennen 1860-lukua.

Höyrylaivalinjojen määrä monikertaistui ja ihmisillä alkoi jostakin kumman syystä olla rahaa hankkia kaikenlaista joutavaa, kelloista lähtien. Enää ei tarvinnut elää kädestä suuhun ja moni arveli, että kannattaakin sitten elää velaksi, parempaa kohtihan tässä mennään.

Mutta myös tuotannossa siirryttiin uuteen aikaan. Höyryn jälkeen tuli sähkö ja sitten tuli polttomoottori, ainakin jonnekin. Lennättimen jälkeen tuli telefoni ja kotikutoiset sarkavaatteetkin alettiin korvata vapriikkiveralla.

Vaan mistäs tähän rahat saatiin? Voista ja puista, kuului lyhyt vastaus Kauppis-Heikin kirjassa Savolaisia (WSOY 1912, 173 s.). Voi vietiin Pietariin ja Englantiin, puut ja paperit pääasiassa myös.

Kauppis-Heikin novellissa herää muuan kuollut mies haudastaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja ajankohta näyttäisi olevan lähellä tuota vuotta 1912.

Koko vanha maailma on hänen kuolleena maatessaan mullistunut tuntemattomaksi. Jopa heränneen vainajan pukeutuminen on nyt naurettavaa ja sopimatonta, vaikka aikoinaan hänelle oli pantu parasta päälle.

Käsittämättömiä vehkeitä olivat telefoonit, polkupyörät ja autot ja niin oli sillä paikkakunnalla rautatiekin. Sen lisäksi nähtiin vielä meijeri, puimakone ja tuulimoottori, mutta varsinainen ihme oli niittokone: miesten ei tarvinnut enää niittää, kun sen teki hevonen…

Jopa oli herra helpon antanut! Ei tarvinnut enää niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä! Kaikki kävi pyörimällä. Eivätpä mahtaneet enää piiat ja rengit valittaa työn paljoutta, arveli herännyt vainaja, mutta huomasi olevansa väärässä: nyt ne vasta valittivatkin ja olivat kovin kiukkuisia…

Rahaa tarvittiin hirmuisia määriä, mutta sitähän saatiin puista ja voista. Mutta eihän se riittänyt, vaan kaiken maailman kuoletuslainoja ja monenlaisia muita oli niin, että isännän piti kuin kärpänen verkossa rimpuilla, eikä muuta oikein kerennyt tekemään kuin raha-asioita hoitamaan.

Mutta miten paljon olikaan turhuutta ja tarpeetonta: kuvapaperit seinillä ja ikkunoiden edessä ties mitkä hörtylät. Talossa oli hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt itse tai ollut ilman.

Ajan varsinaisia herrastelutavaroita olivat kalossit ja sateenvarjot, jotka kiukuttivat vainajaa erityisesti. Sivumennen sanoen, Kalle Kajanderin isä kuuluu suutuspäissään rikkoneen kirveellä kalossit, jotka oli taloon hankittu.

Vainaja sentään, vanhana viinamäen miehenä tyyntyi, kun sai konjakkia. Mutta ostotavaraahan se oli sekin. Aiemmin oli hänelle aina kelvannut niin sanottu ”vanha mies” eli ”jäsenten jännittäjä”, jota oli sentään  valmistettu kotoisesta rukiista.

Humoristisessa novellissaan kelpo konservatiivi on kuvannut kulutusyhteiskunnan alkutaivalta Suomessa ja Savossa. Tuntuu siltä, että hänen sympatiansa ovat vanhan yhteiskunnan puolella.

Myöhemmin moinen obskurantismi tietenkin rupesi näyttämään naurettavalta, mutta mitenpä asiat oikeastaan ovatkaan nykyajan näkökulmasta?

Oliko Kauppis-Heikki, tai ainakin nyt tämä kuolleista noussut Yrjö itse asiassa ekologisesti kestävän, vihreän elämäntavan puoltaja, jonka maailmankatsomuksen ja elämänpiirin jaloa yksinkertaisuutta voi vain kadehtia?

Miten monta autokuormaa joutavaa sälää Yrjö nykyään löytäisikään köyhimmänkin talon uumenista? Itse asiassa kalossit alkavat tuntua tämän maailmanajan näkökulmasta jo aika viattomalta tarpeettoman tuotannon symbolilta.

Sitä paitsi ne eivät olleet lainkaan tarpeettomia. Itse asiassa täällä Suomessa on usein hankalaa pärjätä ilman kalosseja. Mistähän niitä taas saisi?

Suuri murros

Suuri murros

Eino Säisä, Kukkivat roudan maat 1-6, Tammi 1971-1980

Ennen vanhaan oli meilläkin tapana ihmetellä ja ihastella sitä, miten Neuvostoliitossa muutamassa vuodessa, kahden viisivuotissuunnitelman aikana, modernisoitiin yhteiskunta ja tuotanto kertaheitolla. Miljoonat ja taas miljoonat opetettiin lukemaan ja työskentelemään kellon tahdissa, siirrettiin heidät maalta kaupunkiin ja nostettiin työn tehokkuus moninkertaiseksi.

Silloin ei ollut tapana muistaa, että siinä samalla tuhottiin maaseutu ja talonpoikainen yhteisö, tapettiin miljoonia ja vammautettiin vielä useampia, kenet henkisesti, kenet muuten.

Toki myös suomalaisen yhteiskunnan murroksen syvyys ja nopeus on jo kauan kuulunut tutkijoiden mielenkiinnon kohteisiin. Suuri muutto kaupunkeihin, yhtenäiskulttuurin murtuminen, uskonnon, suvun ja perheen roolin romahtaminen, koulutuksen räjähdysmäinen kasvu, elintason nousu, alkoholitapojen muuttuminen, populaarikulttuurin nousu, kansainvälistyminen ja monet muut asiat tapahtuivat sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä käsittämättömällä nopeudella. Maailma mullistui yhden ihmisiän aikana jopa pariinkin kertaan.

Niin sanotut suuret ikäluokat kokivat nuorina sodanjälkeisen murroksen huippuhetket eli 1960- ja 70-luvut samalla kun myös vielä vankasti vanhaan maailmaan kuuluneet 1950-luku ja 1960-luvun alku kuuluivat heidän lapsuuteensa.

Sen sijaan 1930-luvun ensi puoliskolla syntyneiden lapsuuteen kuului myös 1940-luku eli sota ja sitä seurannut pula-aika. 1950-luvun tämä sukupolvi koki vasta nuoruusiässä ja he joutuivat kokemaan sekä jälleenrakennuksen että sitä seuranneen rappion omakohtaisemmin, tietoisempina ja kypsempinä.

Eino Säisän Kukkivat roudan maat on melkoinen järkäle ja sen lukeminen vaatii aikaa useampia päiviä. Se on kuitenkin historialliselta kannalta varsin kiinnostava, sillä se pyrkii selvästikin kertomaan totuuden siitä suuresta murroksesta, joka sijoittuu vuosiin 1944-1971. Nämä vuosiluvut selviävät kirjassa selostetuista tapahtumista.

Mikään paljastuskirja tai protestikirjoitus ei ole kyseessä, luoja paratkoon ja tämä kuuluukin teoksen vahvuuksiin. Tekijän kunnianhimo näyttää olleen ennen muuta taiteellinen, mutta ei niin sanoakseni tekotaiteellinen.

Säisä kuvaa kylää, vieläpä oikeasti olemassa ollutta ja varmaan vieläkin kartalta löytyvää kylää Pohjois-Savossa. Arvatenkin kirjoittaja on käyttänyt runsaasti myös mielikuvitustaan luodessaan ja hävittäessään henkilöitä, joita löytyy niin valtava määrä, että lukija helposti sekaantuu. Kaikkien läsnäolo tuskin on sen kummemmin motivoitua, kylässä nyt vain sattui olemaan melkoinen galleria erilaista porukkaa ja kahden ensimmäisen niteen pääosassa onkin otsikon mukaan juuri itse kylä.

Toki todellinen päähenkilö on itse kirjoittaja. Hänen elämäntarinansa näyttää sopivan varsin tarkoin yhteen päähenkilön tarinan kanssa. Luultavasti kirjailija on tässä kuten muuallakin sotkenut jälkiä, eihän tarkoituksena voi olla joidenkin ihmisten yksityiselämän julkinen repostelu. Silti uskallan olettaa, että hän on pyrkinyt nimenomaan totuuteen, niissä rajoissa kuin se nyt on ihmiselle mahdollista.

Itse päähenkilö on varhaiskypsä lapsi, josta kehittyy tasapainoton intellektuelli. Omassa ympäristössään hän on enemmän tai vähemmän väärässä paikassa, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Tästä jännitteestä näyttää syntyvän luomisen pakko ja myös arvaamattomat purkaukset, joiden perusteella kirjoittaja vaikuttaa joskus patologiselta tapaukselta.

Mutta ehkä kysymys on vain sopeutumattomuudesta. Suomalainen kansakoulu ja kirjasto tarjoavat ikkunan maailmankirjallisuuteen ja intellektuaalisesti aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa elämistä on joskus vaikea sovittaa yhteen yläsavolaisen maalaiselämän kanssa. Opiskelu kansakoulunopettajaksi ei auta asiaa. Opettaja jää yhä sen maailman ulkopuolelle, josta hän lapsena erkaantui.

Päähenkilö on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän poikkeusyksilö. Hänen kohtaamisensa ympäristön kanssa toki kuvastavat kiinnostavasti maailmojen rajoja, mutta teoksen mielenkiintoisin osa on kylän kehitys, nousu ja hiipuminen.

Jälleenrakennusajan kuumeinen ja riemukas työnteko näyttää hyvältä ajalta ainakin parinkymmenen vuoden takaa katsottuna. Aineellinen niukkuus ei paljoa merkitse. 1960-luvun rahan perässä juokseminen sen sijaan näyttää tympäisevältä rappiolta, jolle uhrataan koko se elämänmuoto, joka näytti jo nousevan kukoistukseen.

Kirjassa on kiinnostavia ja ilmeisen osuvia havaintoja muuttuvan ajan ilmiöistä, jotka tulevat ja menevät. Arkipäivän banaalisuuksiakin huomioidaan tarkkasilmäisesti ja seniorikansalaiselle kirja tarjoaa aineksia muistin virkistämiseen. Toisaalta teksti rönsyilee hyvin vapaasti ja monet kertomukset jäävät hieman kummallisiksi koristeiksi.

Joka tapauksessa kylä, joka miesten palatessa sodasta heräsi ja alkoi elää, tekee sitten hyvin pian, jo 1970-luvun koittaessa kuolemaa. Kylän keskukset kuten rautatiepysäkki ja kansakoulu tulevat tiensä päähän. Rannoista tulee mökkiasutuksen aluetta ja televisio täyttää ihmisten kulttuurin tarvetta. Viinan kanssa aletaan läträtä ja pornoa harrastaa enemmän tai vähemmän hyväksytysti ja sossun rahoittamasta huliganismista tulee joillekin nuorille uusi ammatti.

Toki työttömyys ja sen kirot olivat tuttuja jo 1950-luvulta, mutta nyt on uusi ääni kellossa. Hyvettä ei palkita eikä pahetta rangaista, päinvastoin. Vanha elämänmuoto hajoaa, vasta hiljattain raivatut pellot joutavat pakettiin ja karja korkealaitaiseen.

Turhautuminen on käsin kosketeltavaa ja se näkyy vuoden 1970 protestivaaleissa. Hallituksen nähdään jostakin syystä olevan vastuussa siitä rappiosta ja lähinnä moraalisesta kurjuudesta, jota maaninen rahan perässä juokseminen on kylälle tuonut.

Jopa Kekkonen joutuu syntipukin osaan ja näinhän asia SMP:n nousun aikana tietyissä piireissä olikin. Samaan aikaan Kekkonen toki oli koko kansaa ajatellen suuressa suosiossa, vaikka hänen apoteoosinsa aika olikin vielä edessäpäin.

Säisän kirjasarjaa voi pitää ainakin jossain määrin historiallisena romaanina. Se on nimenomaan yhden tietyn sukupolven edustajan näkökulma suureen murrokseen ja se on kirjoitettu niin lähellä tuota aikaa, että moni myöhemmin jo unholaan painunut asia on vielä ollut tuoreessa muistissa.

Historian tutkimus, historiallinen romaani ja muistelmat ovat kaikki eri asioita. Kaikilla niillä saattaa olla annettavaa sille, joka tahtoo niistä oppia ja osaa niitä lukea. Jokaisella on myös omat rajoituksensa.

Säisän teos ei kukaties aivan saavuta enempää taiteellista huippua kuin parhaiden muistelmateosten elävyyttä ja tarkkuutta. Viime mainittuun se tuskin pyrkiikään. Sen sijaan se on tietyn, kansakunnan historiassa hyvin dramaattisen aikakauden kirjallinen kuvaus, jollaisia meillä on vähän.

Kotiseudullaan Säisä näyttää saaneen jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen, minkä hän ansaitseekin. Tästä käsitellystä romaanista tehtiin aikoinaan jo heti vuonna 1981 televisiosarja, joka jäi minulta joskus katsomatta. Luulen, että se kannattaisi uusia.