Kansakunnan visiot

 

Unelma sivistyneestä kansakunnasta

 

Otsikko on sama kuin Samu Nyströmin kirjoittamassa Suomen kansalaisopistojen liiton satavuotishistoriassa. En nyt kuitenkaan ryhdy käsittelemään tuota kirjaa, joka kyllä ansaitsee sen tuonnempana. Totean joka tapauksessa, että tuollaisestakin asiasta on unelmoitu ja erityisesti siitä unelmoitiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, aikakauden omien edellytysten mukaisesti.

Käsiini sattui aittakirjaston aarteistosta Valvoja-lehden vuosikerta 1905, joka oli samalla lehden 25-vuotisjuhlanumero. Valvojaa voi pitää nykyisen Kanava-lehden edeltäjänä. Tuohon successio apostolicaan liittyvistä kiistoista ei tässä sen enempää. Mainitsen vain, että Matti Klinge-vainaja kyllä oli asiasta eri mieltä.

Vuosi 1905 oli dramaattinen. Toukokuun lopussa japanilaiset tuhosivat Venäjän laivaston Tsušiman salmessa ja Venäjällä vallankumouksellinen kuohunta pakotti keisarin hyväksymään duuman perustamisen, mikä julistettiin lokakuussa.

Suomen suurlakko liittyi Venäjän kuohuntaan ja meillä sen vauhdittamana saatiin valtiolliset sortotoimet lopetettua ja perustettiin seuraavana vuonna maailman demokraattisin kansanedustuslaitos, jossa naisillakin oli äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus.

Vuosi 1905 oli vielä epävarmuuden ja kuohunnan aikaa, mutta tulevaisuuteen nähden oli jo syytä optimismiin, mihin katsaus menneeseen antoi sitäkin enemmän aihetta. Neljännesvuosisadan mittaan maailma oli muuttunut tavatonta vauhtia ja sen mukana myös niin koko Suomi (vrt. Vihavainen: Haun aikakauden alku murros tulokset).

Valtavasti oli edistynyt myös suomalaisuusliike ja jopa Suomen kansa, jonka sivistystaso oli olennaisesti noussut. Suomalainen lehdistö oli kasvanut erittäin nopeasti ja sen painosmäärä ylitti jo ruotsinkielisen.

Sitä paitsi suomen kieli oli kehittynyt nopeasti. Nyt siitä voi jo vakavasti puhua sivistyskielenä, jota käytettiin niin akateemisella kuin valtiollisella tasolla.

Vain 25 vuotta sitten oli suomalainen rahvas ollut vielä lähes läpikotaisin oppimatonta ja köyhää ja sen maailma oli rajoittunut enimmäkseen oman mökin ja naapuruston piiriin. Suomalaisuudella oli kaikki ne piirteet, joita liitämme alikehittyneisiin eli takapajuisiin maihin, joita on sittemmin ruvettu nimittämään kehitysmaiksi.

Nyt oli syytä kehitysoptimismiin, sillä suuri kansallinen projekti suomalaisten muuttamisesta sivistyskansaksi näytti olevan täysin mahdollinen. Siihen tietenkin liittyi kysymys kansan elintason kehittämisestä, mutta siihenkin näytti löytyvän vastaus: tehokas pienviljely (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset). Nykyaikaiselle industrialismille ei Suomessa ehkä ollut edellytyksiä, mutta hyvinvoivia pientiloja oli jo perustettu niin Tanskassa kuin Ruotsissa. Siinäpä perusta sivistyneelle kansalle!

Vuoden 1905 juhlanumerossaan, joka oli itse asiassa 200-sivuinen kirja, lehti tilittäytyy suurten päämääriensä ja periaatteidensa suhteen. Koko suomalaisen yhteiskunnan terävin kärki on haastettu esittämään mielipiteensä sellaisista asioista kuin ”kansallisuus ja ihkisyys” ja ”kansamme tehtäviä”.

Mukaan on kutsuttu myös useita ulkomaalaisia, jotka lausuvat tervehdyksensä lehdelle, Suomelle ja suomalaisille. Heidän puheenvuoronsa on julkaistu sekä alkukielellä että suomeksi.

Olisi tietenkin riskaabelia yrittää löytää kymmenien kirjoittajien puheenvuoroista yhtä ainoaa johtoajatusta, mutta yhä uudelleen niissä toistuu kansallisen yksimielisyyden vaatimus.

Sortokauden ja kielitaistelun repivät erimielisyydet ja eriseuraisuudet halutaan unohtaa ja alkaa yhdessä rakentaa maata. Vain entiset sortojärjestelmän palvelijat pysykööt poissa. Niin Hakaniemen mellakka kuin vuosi 1918 ovat vielä edessäpäin.

Mitä maan rakentaminen sitten on ja mihin se tähtää? Yhä uudelleen sanotaan tavalla tai toisella, että kyse on koko kansan sivistämisestä. Poikkeuksia on. Tolstoilainen Arvid Järnefelt näkee suurena tehtävänä maan jakamisen työläisille, joille se oikeasti kuuluukin. Muita konkreettisia ehdotuksia ovat niin suomenkielisen viikkolehden perustaminen, kuin uuden suomen kielen sanakirjan laatiminen.

Mitä kansallisuuden ja ihmisyyden suhteeseen tulee, nähdään ne yleisesti toisiaan täydentävinä eikä vastakkaisina asioina. Yksilö on kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten, tiivistää J.R. Aspelin ja B.F. Godenhjelm päättää puheenvuoronsa sananparteen: ”Arvaa oma tilasi, annan arvo toisillekin”.

Sellainen kansalliskiihko, joka ei kunnioita toisten kansallisuuksien oikeuksia, tuomitaan yleisesti, oikea patriotismi ei sen sijaan ole ristiriidassa ihmiskunnan yhteisten etujen kanssa.

Aikakauden optimismin kiteyttää ehkä parhaiten Santeri Alkio, joka visioi ajan, jolloin ihminen pääsee kehittymään täyteen mittaansa, kunhan vain ”leipätaistelu” loppuu. Silloin kansat eivät enää kilpaile vallasta ja eduista, vaan kukin virittää ”oman äänensä ihmiskunnan suuressa konsertissa, innostuneena oman erikoistehtävänsä tärkeydestä ja yhteissoinnun viehättävästä ihanuudesta”.

”Kun köyhyys ja puute häviävät, ihmisten elämäntehtävänä tulee  olemaan tiede ja taide Silloin myöskin poroporvarillisen ja vihan kiihoittimet häviävät, humaaninen suhde ihmisten kesken tulee luonnolliseksi.”

Näin kuvittelee Alkio tulevaisuuden, jolla on utopian piirteitä. Sitä sopii verrata vaikkapa Nikolai Tšernyševskin utopiaan, jossa vapautetulla seksuaalisuudella on itse asiassa keskeinen asema (vrt. Vihavainen: Haun vera pavlovna tulokset). Tällaista suuntausta tavattiin meilläkin erinäisten radikaalien keskuudessa.

Mahtavat edistyksen voimat olivat maailmassa liikkeellä ja ihmiskunta näytti olevan menossa kohti yhteistä onnelaa, kuten voitiin vielä tuossa vaiheessa uskoa. Edistysusko sai pahoja vammoja ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kesti sen ja vieläpä sitä seuraavankin. Vasta viime vuosina on ollut selvästi nähtävissä sen hiipuminen, ainakin länsimaissa.

Itse arvioin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä Suomen historian pikkujättiläisessä juuri tuon kirjoittamisajankohdan jäävän ihmisten mieleen taitekohtana, jolloin optimismin sijaan alkoi tunkeutua yleinen tulevaisuuden pelko ja pessimismi. ”Edistys” lakkasi olemasta ”kehityksen” synonyymi ja alettiin jo unelmoida paluusta menneeseen.

Miten arvioisimme tänään sen päämäärän toteutumista, jonka Valvojan kirjoittajat asettivat itselleen vuonna 1905? Kansan valistuneisuus, tietojen ja taitojen määrällä mitaten, on lisääntynyt uskomattoman paljon, mutta missä mielessä voidaan nyt puhua ”sivistyneestä kansakunnasta”?

Aineellinen hyvinvointi on nyt tasolla, jonka kaltaista ei voitu vuonna 1905 lainkaan kuvitella. Harrastaako kansa nyt tieteitä ja taiteita vapaana erilaisista puolueriidoista vai mitä se tekee nyt, kun sillä on mahdollisuudet mihin tahansa?

Varmasti kulttuurin harrastaminen on valtavan paljon laajempaa nyt, kuin silloin, ainakin mikäli kulttuuriksi on luettava myös sellainen roska, jota viihdeteollisuus tuottaa, tietokonepeleistä aina tosi TV ohjelmiin, jotka edustanevat alinta mahdollista tasoa.

Mutta ehkä voimme tässäkin tyytyä siihen, että ihmiset nyt ainakin saavat sitä, mitä itse haluavat tässä postmodernissa ja totuuden jälkeisessä maailmassa, jonka tulevaisuus ei näytä enää yksiselitteisesti valoisalta.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä asiaa, että elämme barbaarisessa kulttuurissa, jonka älyllinen ja moraalinen taso on koko ajan nopeasti laskemassa. Se utopia, johon vuoden 1905 miehet pyrkivät oli aivan muuta kuin se, mihin 2020-luvun naiset ovat päässeet.