Terveisiä perheestä

 

Valta ja vapaus

 

Kun on edes pinnallisesti tutustunut sellaisiin dokumentteihin kuin Ruotsin valtakunnan vanhat lait ja Venäjän vuoden 1649 lakikokoelma Sobornoje uloženije, tulee vakuuttuneeksi siitä, miten keskeinen asia vanhempainvalta on ollut menneinä aikoina.

Kaikki valta ja oikeus käsitettiin aikoinaan Jumalalta lähteväksi ja hänen edusmiehensä maan päällä oli monarkki, joka ylläpiti lakia ja oikeutta ja omien palvelusmiestensä kanssa valvoi koko maan tilaa.

Toinen sfääri oli sitten perhe, jossa oltiin jo hierarkiassa alempana. Niin kuin monarkki oli Jumalan alainen ja tälle tilivelvollinen ja talon isäntä puolestaan monarkille tai rajoitetusti myös tämän edustajille, olivat perheen jäsenet isännän vallan alaisia ja tämä koski myös palvelusväkeä.

Kotirauhasäädökset olivat Ruotsin valtakunnassa, myös Suomessa muuan tärkeä instituutio, joka osaltaan turvasi alamaisten vapautta ylempiensä mielivaltaa vastaan. Merkittävä valtio-oppinut Jean Bodin, joka kannatti hallitsijan absoluuttista valtaa, katsoi, ettei se kuitenkaan ulottunut kotien kynnyksen yli.

Kotiasiat eivät siis kuuluneet politiikan piiriin, mikä oli merkittävä este sellaiselle vallan käytölle, mitä kutsumme tyranniaksi eli kaikkialle ulottuvaksi mielivallaksi, jonka moderni muoto on totalitarismi.

Nythän tämäkin asia on haluttu perin pohjin muuttaa, missä voi olla omat hyvät puolensa, mutta myös vaaransa. Orwellin vuosi 1984 on jo kaukana takana ja lähestymässä on vuosi 2050, jolloin uljas uusi maailma Orwellin ennustuksen mukaan vasta on valmis.

Ruotsin keskiaikaiset lait kiinnittivät paljon huomiota talopojan suojelemiseen rälssimiesten mielivallalta. Palvelusten ja ruuan hinta määrättiin eikä vieras saanut tunkea talon omia eläimiä tieltään tehdessään tallissa tilaa omille hevosilleen. Myös kauppias haahdessaan nautti kotirauhaa.

Perinteisesti kapteeni laivassaan on kuin Jumala taivaassaan. Häntä ei siellä määräillä ja hän myös vastaa aluksestaan ja siitä, mitä siellä on.

Vanhan ajattelutavan mukaan tilanne oli samanlainen perheessä. Kun maailmassa oli olemassa vain yksi oikeus, ei sitä voitu hajottaa riideltäväksi mielipideasiaksi. Isä/isäntä päätti ja vastasi kuninkaalle ja joissakin asioissa suoraan Jumalalle.

Vaimon/emännän asema perheessä oli miehen alaisuudessa, mutta hyvänä kakkosena, jonka valtaoikeudet ulottuivat talon muonavaroihin ja lapsiin sekä palvelijoihin. Palveluskunnan aineellinen hyvinvointi oli usein emännän käsissä, jos lienee ollut miehenkin hyvinvointi monessa suhteessa. Mikäli mies kuoli, tuli äidistä Ruotsin lain mukaan lastensa omaisuuden haltija.

Ihanteellinen ajatus jumalallisen oikeuden toteuttamisesta hierarkkisessa perheessä ei tietenkään käytännössä aina toteutunut ainakaan ihanteellisesti. Tyrannihan se oli kotityrannikin ja tässäkin maassa moni muistaa, miten väkivaltaiset rangaistukset olivat arkipäivää vielä 1950-1960-luvulla. Toki asia oli ja on aina henkilöistä riippuvainen.

Venäjällä laadittiin Iivana Julman aikana merkittävä perhe-elämän käsikirja Domostroi. Tuo sana herättää useimmissa venäläisissä selkäydinreaktion väkivaltaisesta kotityranniasta ja tuo mieleen sen kohdan, jossa miehelle annetaan lupa murtaa vaimonsa kylkiluut.

Itse asiassa tuossa on kyseessä äärimäinen raja, johon saakka kotikuritus saa mennä ja kirjan laatija, esipappi Silvester kieltää koskaan kurittamasta vaimoa vihassa ja myös vaimoa vihastumasta kurituksen takia. Rakkauden tulee vallita kaikkialla, mutta toisaalta myös kurin, jota kirja kehottaa alituiseen käyttämään. Kyseessähän oli metodi hyvän saavuttamiseksi.

Sitä paitsi kirjassa on valtava määrä kaikenlaista arkielämän tietoa ja ohjetta oluen valmistuksesta ruokien säilyttämiseen jääkellarissa ja kuopassa, vieraiden vastaanottamiseen, pukeutumiseen ja niin  edelleen. Mutta siitä ei nyt ole puhe.

Domostroi oli vauraan pajariluokan käytösopas, peili, kuten tuohon aikaan sanottiin ja sitä voi verrata vaikkapa Castiglionen (ks. Vihavainen: Haun hovimiehet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja Erasmus Rotterdamilaisen tuotteisiin, jolloin valkenevat suuret erot ja myös yhtäläisyydet. Joka tapauksessa kyseessä oli ihanne, jollaiset käytännössä harvoin toteutuvat.

 Domostroi kielsi naisia koskaan juomasta alkoholia juopumukseen asti, muta aikakauden matkailijat todistavat muuta. Domostroi piti isännän vallan järkkymättömänä voimassa, mutta voimme päätellä, että tohvelisankareita oli tuohon aikaan yhtä paljon kun myöhemminkin.

Mitä isän ja äidin/isännän ja emännän ja lasten suhteelliseen asemaan tulee, voimme Venäjän osalta katsoa vuoden 1649 Sobornoje uloženijen määräyksiä.

Siellä isän ja äidin tappanut lapsi on armotta tapettava. Sen sijaan, mikäli isä tai äiti lyö kuoliaaksi lapsensa -siis ilmeisesti kurittaessaan, ei häntä ole siitä tapettava, vaan pantava vuodeksi istumaan vankeuteen ja sen jälkeen katumaan metropoliitan edessä.

Mikäli lapset puhuivat hävyttömästi vanhemmistaan, nämä saattoivat viedä asian hallitsijalle, joka ruoskitti rikkojat. Sama tapahtui niille lapsille, jotka laiminlöivät voimattomiksi tulleiden vanhempiensa elatuksen.

Mikäli lapset sen sijaan tulivat valittamaan vanhempiensa väkivallasta, oli heidät itsensä ruoskittava ja annettava sitten vanhempiensa käsiin. Myös palvelijat rinnastettiin lapsiin ja kuuliaisuuden puute ja kapinointi heidän taholtaan rankaistiin ankarasti, jopa käden menetyksellä.

Menneessä maailmassa oli käsitys kaikkia ihmisiä ylempänä olevasta laista ja oikeudesta vahvana. Ne eivät yleensäkään olleet mitään äänestysasioita eikä luovuttamattomista ihmisoikeuksista ollut vielä ajatustakaan, perhedemokratiasta puhumatta.

Paradoksaalisesti saattaisi ajatella, että hierarkkinen isännänvalta oli aikoinaan se alkio, johon modernin yksilökeskeisen ajattelun kehittyminen saatettiin perustaa. Käytännössä siihen liittyi se mielivallan mahdollisuus, joka koko yhteiskuntaan levitessään oli tyrannian ytimessä.

Tyrannia ei nykymaailmassa ole suinkaan käynyt mahdottomaksi. Päin vastoin, uusi teknologia auttaa haluttaessa ulottamaan valtion kaikkivallan minne tahansa. Luulen, että nykyään on aivan erityisesti syytä suhtautua epäluuloisesti sellaisiin henkilöihin, jotka ovat suurella innolla ulottamassa politiikkaa myös ihmiselämän henkilökohtaiselle tasolle.

Hovimiehet ja pelimiehet

Hovimies ja šakin pelaaminen

Baldassare Castiglione kirjoitti 1500-luvun alussa tunnetun kirjansa Il Cortegiano, hovimies.

Siinä hän luonnosteli sen, mitä on totuttu pitämään renessanssi-ihmisen ihanteena. Hovimies oli uomo universale, kaikinpuolinen ihminen, joka hallitsi kaikkia tai ainakin useimpia aloja ainakin kohtuullisesti.

Sen sijaan hovimiehen ei ollut sopivaa takertua johonkin tiettyyn, vallankaan vähäpätöiseen taitoon. Niinpä hänen oli osattava pelata šakkia, mutta ei liian hyvin. Siinä tapauksessa hän osoittaisi käyttäneensä kalleinta omaisuuttaan, eli aikaa, kohtuuttomasti aivan toisarvoiseen tarkoitukseen.

Sen sijaan, että olisi pelannut sakkia, hän olisi voinut käyttää senkin ajan kehittämällä monia muita, tärkeämpiä taitoja. Maailmahan on sellaisia täynnä, eikä elämä millään riitä kaikkien kunnolliseksi opettelemiseksi. Vita brevis, ars longa.

Hovimiehen tehtävänä ja kutsumuksena oli kehittää itseään. Seurustelun taito oli tietenkin yksi tärkeimpiä ja monet muut taidot itse asiassa vain sen välineitä.

Siitä kun luin Hovimiehen on nyt kulunut jokseenkin tasan puoli vuosisataa, enkä muista sitä kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa minulle jäi se mielikuva, ettei kyseessä ollut Dale Carnegien tunnetun Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa –teoksen varhaisesta esiasteesta, vaan että kirjoittajan päämääränä todella oli jonkinlainen harmoninen itsensä kehittämninen. Saattaa kyllä olla, että muistan ja tulkitsen väärin.

Carnegiellahan tarkoituksena on saada, hankkia jotakin ikään kuin omistukseensa, kun taas hovimies haluaa tulla joksikin eikä itsensä myyminen ole hänelle olennainen asia, vaikka miellyttämisen taito oli toki tärkeä ja sitähän nuo silloin kehitetyt sivistyneet käytöstavat pitkälti ovat.

Itse asiassa tämän perusteella kansojakin luikiteltiin barbaarisiksi tai vähemmän barbaarisiksi, toki mielivaltaisesti. Venäläisyyttä leimattiin usein edellisten joukkoon, vaikka jo 1500-luvulla julkaistu Domostroi kyllä antoi varsin hyviä eväitä myös seurusteluun. Joka tapauksessa ulkomaalaiset hovimiehet oudoksuivat venäläisten seurustelutapojen karkeutta.

Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama De civilitate morum puerilium käännettiin muuten suomeksikin jo vuonna 1670, siis näköjään aikamoisella viiveellä, mutta kannattaa muistaa, että se tapahtui Ruotsin suurvalta-aikana, jolloin suomenkielen kurssi oli alimmillaan.

Cullainen ciria nuorucaisten tapain sijwollisudest oli siis ilmeisesti jo tuolloin tarpeellinen jopa sille, joka ei hallinnut enempää oppineiden kieltä, latinaa tai valtakunnan kieltä, ruotsia, tai edes saksaa, jota oli totuttu pitämään hieman parempana ruotsina ja jota siksi sotkettiin kaikkiin tärkeisiin yhteyksiin. Tai sitten ajateltiin, että parempi se on lukea olennaisia teoksia omalla kielellä. Kunpa tämä nytkin muistettaisiin.

Koska etenkin naisille miellyttämisen taito oli aivan keskeinen elämässä menestymiseksi, ei tunnu kummalliselta, että peräti ensimmäinen suomessa ilmesstynyt ruotsinkielinen aikakauslehti oli nimeltään Konsten att rätt behaga, 1782. Toki Suomenkieliset wiikko-sanomat oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1776 ja olihan Tidningarne utgifna af ett sällskap i Åbo ilmestynyt jo hieman aiemmin, vuodesta 1771.

Sivumennen sanoen, Sankt-Peterburgskije vedomosti oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1702. Tämä menee jo toiseen asiaan, mutta ehkä tästä voi tehdä joitakin johtopäätöksiä joistakin asioista. Jätän tämä ilon kärsivälliselle lukijalle.

Ei kannattane innostua väittämään, että ennen olivat asiat hyvin, kunnes turmeltuivat sen jälkeen, kun meikäläinen eläkkeelle siirtyi tai jotakin vastaavaa. Maailma on aina ollut täynnä pinnallisuutta, pyrkyryyttä ja ulkokultaisuutta. Menestykseen on pyritty hinnalla millä tahansa sen sijaan, että olisi keskitytty siihen, mikä on todella tärkeää eli ihmisen oma henkinen autonomia ja sisäinen kasvu.

Viimemainittua ainakin kannattivat antiikin filosofit, kuten Epiktetos, joka oli alun perin orja ja Marcus Aurelius, joka oli keisari. Heidän mielestään ihmisen oikeana päämääränä oli hallita itseään eli vapautua intohimojen orjuudesta. Carnegie näyttää sen sijaan pikemminkin pyrkivän orjailemaan ympäristönsä edessä mahdollisimman myyvästi.

Carnegien ihminen, homo carnegiensis, näyttää pyrkivän itsensä tuotteistamiseen ja sitten myymiseen, kuten myös Zygmunt Baumanin postmoderni kuluttaja. Se heille sallittakoon, vapaassa maassa kun eletään.

Joka tapauksessa täytyy myöntää, että ainakin minulle tulevat Castiglionen ajatukset mieleen, kun näen nuoria ihmisiä, jotka ovat paisuttaneet lihaksensa muodottomiksi pahkuroiksi ja laihduttaneet niiden päältä pois normaalin rasvakerroksen. Molemmat sukupuolet esittelevät tasapuolisesti myös sixpackejaan. Sellaista rumuutta ei tapaa antiikin patsaista. Kyseessä on lyhyesti sanoen monomaanisen treenauksen ja ravinnon avulla tuotettu luonnottomuus, joka todennäköisesti myös vie ennenaikaiseen hautaan.

 Mutta jokaisen on sallittua tappaa itsensä haluamallaan tavalla. Treenaus tuottanee miellyttävämmän lähdön kuin vaikkapa tupakointi.

Lehtien hehkuttamassa bodarin ihannevartalossa minua kuitenkin häiritsee eniten se, että tiedän ihmisen kuluttaneen niin suuren määrän elämästään pumppaamalla tylsästi rautaa, kuunnellen ehkä samaan aikaan sitä melusaastetta, jota nykyinen viihdeteollisuus tuottaa. Samaan aikaan hän olisi voinut tehdä kovin paljon fiksumpiakin asioita.

Korostan, että en puhu tässä normaalista, terveestä kehosta, vaan niistä epäluomista, joita alan teollisuus meille tyrkyttää esikuviksi.

On tietenkin totta, että punttisalilla tai vastaavissa paikoissa vietetyt tunnit merkitsevät samalla sitä, että ollaan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta ja monelle todellinen vaihtoehto salille ei suinkaan olisi kirjasto, vaan kapakka. En toki halua paheksua harrastuksia, jotka ovat terveitä silloin kun niitä harjoitetaan kohtuuden rajoissa.

Ongelmana kuitenkin ovat nuo kohtuuden rajat. Nykyaikaiset olympialaiset kelpaavat hyvin esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun nuo rajat ylitetään.

Olympialaisissa ei enää aikoihin ole ollut kohtuullista eikä normaalia mikään. Käsittämättömät, megalomaaniset valtioiden panostukset jonninjoutaviin ja lähinnä järjenvastaisiin lajeihin, joissa ihmisiä uhrataan lyhytikäisen ”kunnian” alttarille, roskajoukon massahysteria tämän tai tuon henkilön voittaessa juuri tiettynä päivänä tietyssä kummallisessa kamppailussa, tämä on nykypäivää, jossa rajojaan hakeva ihmiskunta on ilmeisesti jo lopullisesti astunut niiden yli.

Mutta olympialaiset taitavat olla vain oire syvemmästä. Pyrkimys maksimaaliseen suoritukseen optimaalisen kasvun sijasta, erikoistuminen mihin tahansa typeryyteen, mikäli voi sen avulla herättää huomiota, ”viidentoista minuutin kuuluisuuden” maaginen vetovoima massoihin, ehkä nämä kertovat ajastamme kaikkein olennaisimman?

Ei ihmisissä mitään vikaa ole, tai siis tarkoitan että heissähän kaikki vika juuri onkin, mutta ennen muuta kannattanee huomiota kiinnittää aikakauden suosimiin typeryyksiin, koska se on asia, johon ehkä voidaan myös vaikuttaa ja joka ainakin aikojen saatossa vaihtelee.

Tämänkin ajan ihmiset voisivat todennäköisesti oppia jotakin Castiglionelta ja Erasmukselta. Monet asiat ovat jo itse asiassa kaikkien omaksumia. Tärkeä edistysaskel on sekin, ettei ruokapöydässä piereskellä ja se saattaa helposti ihmiskunnalta unohtua, jos nykyinen kehitys jatkuu.

Antiikin viisauden valossa olennaisempaa on kuitenkin muistaa, että vaikka ihminen ei koskaan voi oppia kaikkea sitä, mitä  haluaisi ja olisi tarpeen, hänen kannattaa silti tehdä parhaansa ja pyrkiä harmoniaan omien mahdollisuuksiensa pohjalta sen sijaan, että kohtuuttomasti keskittyisi yhteen jonninjoutavaan asiaan tai sitten loputtomaan, akkamaiseen muiden miellyttämiseen ja liehakointiin.