Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Katumus

 

Sorron yöstä

 

Ari Helo, The Lost Wages of Whiteness Studies: A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States. Helsinki: Finnish Methodology Society, 2024,233 s.

 

Tämä, kuten blogikirjoitukset yleensäkään, ei ole kirja-arvostelu, vaan kokoelma kirjan tuottamia ajatuksia. Jo kirjan kursorinen läpikäynti antaa runsaasti virikkeitä historiallisten paralleelien pohdiskelulle.

Jo edellisessä kirjassaan (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) Helo käsitteli samoja asioita runsain esimerkein. Kyseessä on ällistyttävä kuvaus radikaalista muodista, joka pystyy ylittämään rajat aivan riippumatta siitä, sopivatko sen väittämät lainkaan toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja onko itse paradigma (”teoria”) lainkaan koossa pysyvä.

Niin sanotun intersektionaalisen paradigman ytimessä on ajatus valkoisuudesta keskeisenä ja ansaitsematomana etuoikeutena, joka myös tekee mahdottomaksi asioiden tuntemisen toisten -siis riistettyjen- ryhmien näkökulmasta. Huonommassa asemassa ovat kaikki toiset, alkaen valkoisista ”cis-sukupuolisista heteronaisista” aina jonnekin moniongelmaisiin vajaalahjaisiin kroonikkoihin saakka.

Puuttumatta koko tämän, akateemisissa ja jopa poliittisissa (viisikkohallitus!) piireissä uskomattoman laajalle (myös Suomeen) levinneen teoreettisen hölynpölyn yksityiskohtiin, tekee mieli verrata sitä erinäisiin muihin historian ilmiöihin.

Euroopan historiassa yleensä ja Venäjän historiassa eritysesti tunnetaan ns. katuvaisen aatelismiehen käsite. Suomen kielen sana ”katuva” on tässä aika epäonnistunut, koska kyseessä on reaktio omaan etuoikeutettuun asemaan, jota pyritään sovittamaan yrittämällä toimia niiden sorrettujen hyväksi, jotka ovat kyseisen etuoikeuden mahdollistaneet.

Yleensähän meillä ei edellytetä kenkään pyytävän anteeksi asioita, joihin ei ole syyllinen, mutta toki tunne siitä, että nauttii ansiottomia etuja, voi käydä omalletunnolle raskaaksi.

Venäjällä syntyi 1800- luvun jälkipuoliskolla ihmisryhmä, jota alettiin nimittää intelligentsijaksi (ks. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen tunnuslauseeksi tuli armoton ja kompromissiton taistelu koko olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jopa kaikin mahdollisin keinoin, terroria unohtamatta.

Intelligentsija halusi toimia kurjasti elävän, oppimattoman ja riistetyn kansan eli talonpoikaisten massojen aivoina ja sijaiskärsijänä. Se meni jopa hirsipuuhun sorrettujen joukkojen puolesta.

Tuon ajan venäläinen talonpoika oli keskimäärin lukutaidoton, taikauskoinen ja helposti narrattavissa. Hänen työnsä oli raskasta, likaista ja huonosti tuottavaa ja yläluokat pitivät oikeutenaan sekä elää tuon luokan kustannuksella että halveksia sitä.

Intelligentsijalla oli eräänlainen aikansa puolestaloukkaantujan rooli. Yleisesti ottaen kyseessä ei ollut mikään rikkaiden tyhjäntoimittahien joukko, vaikka sitäkin ainesta lienee joukossa ollut tavallista enemmän. Joka tapauksessa ne, jotka olivat saaneet oppia ja joilla oli tilaisuus ansaita elantonsa siisteissä sisätöissä, tunsivat olevansa moraalisesti velkaa sorretuille.

Marxilaisuus, joka saatiin Prokrusteen metodeilla murjottua myös Venäjälle vallankumousta vaativaksi opiksi, oli kehittänyt myös tiedonsosiologisen näkökulman (ks. Vihavainen: Haun uusi ulottuvuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä oli potentiaalisesti sangen nokkela ja hedelmällinen näkökulma kulttuuriin sanan laajassa mielessä eli koko siihen aatteiden, arvojen ja normien kokonaisuuteen, joka aina pyrki oikeuttamaan olevia oloja ja siis heijasti hallitsevan luokan tarpeita.

Marxin mukaan vaoin suurteollisuuden kattilassa keitetyillä proletaareilla, työläisillä oli ajan oloissa totuudenmukainen tai ainakin totuuden tulemista palveleva näkökulma asioihin ja se oli varaukseton vallankumouksellisuus. Esimerkiksi Venäjän talonpoikaisto sen sijaan oli tuotantotavaltaan pikkuporvarillista ja siis tätä luokkaviisautta vailla.

Toki havaittiin ennen pitkää, että tiedonsosiologisten ajatuksenjuoksujen soveltamisella oli rajansa: eihän esimerkiksi Lenin ollut mikään suurteollisuuden työläinen, eikä itse asiassa työläinen ollenkaan. Tuo aatelismies Simbirskistä ei ollut tehnyt päivääkään palkkatyötä, saati tuta pyhänä pidettyä ruumiillista työt, mutta kykeni silti näkemään koko maailman oikealla tavalla, sorrettujen massojen silmin…

Neuvostoliitossa alettiinkin Stalinin aikana suhtautua sangen tiukasti niin sanottuun vulgaariin sosiologismiin. Ei kai nyt Stalinkaan olut vain luokkansa tuote? Minkä luokan sitä paitsi? Suutarien pikkuporvarillisen sektorin edustaja kenties?

Joka tapauksessa tiedonsosiologian dilemma ylitettiin käytännössä tislaamalla miljoonien kommunistien kokemus ”demokraattisen sentralismin” keinoin puolueen politbyroon päätöksiksi. Siinähän se sitten oli: ”aikamme järki, kunnia ja omatunto”.

Politbyroo eli monia kehitysvaiheita aina nuoruudesta seniiliyteen, mutta yleisesti ottaen sen voinee luokitella cis-heteroutta edustavien valkoisten miesten joukoksi, joka oli ottanut urakakseen kaikkien maailman sorrettujen puolustamisen Neuvostoliiton etujen ajamisen kautta. Meillä Suomessakin älymystön tiedostavin osa uskoi pyhästi tähän ja auttoi asiaa kykyjensä mukaan.

Yksi merkittävä ja usein unohdettu merkitys Venäjän kommunistivallan kaudella oli: sen vallitessa ei kenenkään tarvinnut potea katuvaisen aatelismiehen syndroomaa. Se, joka edusti entisiä valtaapitäviä luokkia, pääsi ansionsa mukaan rakentamaan sosialismia suurille kaivos- ja kanavatyömaille ja näin sovittamaan asian, ellei tullut jo heti ammutuksi.

Sama koski hengenmiehiä ja jopa väärän kansallisuuden edustajia. Toki valtavasti keskimääräistä enemmän kärsivät cis-heteroseksuaaliset valkoiset miehet, mutta ketäpä asia olisi tuolloin kiinnostanut, kun oli oikeitakin ongelmia.

Joka tapauksessa, sitten kun kommunistivalta Venäjällä romahti, ei yhteiskunnallisella vallankumouksella ollut mitään tilausta minkään ryhmän nimissä. Kaikki tunsivat olevansa yhtä lailla sorrrettuja ja petettyjä.

Pian tosin huomattiin, että jotkut kahmivat suhteettoman paljon itselleen kansallisvarallisuutta, mutta ilmeisesti se oli uuden, pian tulevan kapitalistisen onnen ehtona.

Muistan hyvin, miten suuresti arvostamani moskovalainen historian professori Andrei Niklajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joka noin kymmenen vuoden aikana kävi yhä uudelleen rakastamassaan ja ihailemassaan Suomessa, piti minulle puhuttelun, jossa hän yritti saada minut ymmärtämään, miten suuri vääryys kätkeytyi ulkomaalaisten hallitsemattomaan maahanmuuttoon.

Kommunismissa puhuttiin paljon ansaitsemattomista tuloista ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta, hän sanoi. Tässä e nyt näemme siitä räikeän esimerkin: olette rakentaneet loistavan hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt siitä tulevat nauttimaan ne, jotka eivät ole panneet asian hyväksi tikkua ristiin. Tässä se on se nykyajan todellinen ansaitsemattomien etuoikeuksien huippu!

En voinut kiistääkään arvostamani historioitsijan lausuntoa. Hän sitä paitsi tunsi kommunistisen ideologian ja käytännön läpikotaisin, koska oli aikoinaan ollut myös puoluekoneiston palveluksessa.

Tässä oli muuan esimerkki siitä venäläisen ja läntisen kulttuureita erottavasta kuilusta, jolla on juurensa nimenomaan kommunistikaudessa, vaikka ne tietysti ulottuvakin kauemmas. Meillä ei ole mitään vastaavaa eikä myöskään Amerikan ongelmia. Meillä on omat ongelmamme.

Toki radikaaleihin muoteihin meillä vaikuttavat myös kansainväliset megatrendit, joista kansainvälinen muuttoliike ja naisten tulo yhteiskuntaan yhä määräävämmäksi elementiksi vaikuttavat nyt yli kaikkeen, esimerkiksi ja erityisesti akateemisiin muoteihin.

 Venäjällä asiat ovat menneet toisessa järjestyksessä ja asioihin on suhtauduttu ja suhtaudutaan toiselta pohjalta.

Putinismin perusteita voidaan tarkastella myös tältä kannalta: intersektionalismi ei ole ideologia, jota kannattaa yrittää myydä Venäjälle. Ei sillä ole siellä mitään pohjaa. Eipä sikäli, ei sitä ole Suomessakaan lukuun ottamatta noita mainittuja maahanmuuton ja feminisaation trendejä, jotka nyt ovat akateemisen tutkimuksen tasoa ja mainetta madaltamassa.

 

Alkaako tyhmeneminen yliopistoista?

 

Tämä on haaste tutkijoille ja älymystölle

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Pari viikkoa sitten kirjoitin jo tästä erittäin tärkeästä kirjasta ja jäin odottelemaan lehdistön ja erityisesti hesarin reaktioita (ks. Vihavainen: Haun ari helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki päivälehtien reagointi tärkeisiinkin kirjoihin saattaa usein tapahtua kuukausien viiveellä, eikä harvinaista ole, että ne saattavat jäädä kokonaan vaille huomiota tai sitten ne kuittaa arvostelullaan joku tomppeli, jolla ei ole mitään käsitystä kirjan merkityksestä.

Jos ajatellaan vaikkapa hesarin kulttuuriosastoa, se näyttää nykyään olevan viritetty tuolle kuuluisalle 11-vuotiaan tasolle tullakseen mahdollisimman laajaa lukijakuntaa kiinnostavaksi. Sitä paitsi sen mielenkiinnon kohteet ovat tulleet yhä naisellisemmiksi ja seksuaalisuus eri muodoissaan on kaiken ehdoton keskipiste.

Toki suvunjatkamiseen ja jatkamattomuuteen liittyvät kysymykset kuuluvat ihmiskunnan keskeisiin, kuten myös ravintokysymykset, olkoonkin, ettei niin sanotulla lifestyle-tasolla niistä yleensä voi sanoa mitään pintaa syvempää. Tärkeää on näköjään nyt se, miltä asiat näyttävät, kampauksista ravintolahifistelyyn. Olennaiseksi nousee muoti, joka taas ei tunne argumentteja, vaan vaatii seuraamista ja noudattamista.

Helon kirja käsittelee myös erästä muotivirtausta, joka on hyvin nopeasti vallannut Amerikan kampuksia ja levinnyt meillekin, hämmästyttävää kyllä, ja saanut tutkijoita pohdiskelemaan oman valkoisuutensa kirousta ja sen oletetusti aiheuttamaa tiedollista ja moraalista heikkoutta.

Helon kirja avaa kritiikille niin olennaisia ja ajankohtaisia asioita, että se haastaa kaikki asianosaiset vastaamaan huutoonsa. Kirjassa ruoditaan sellaisten tahojen kaikella vakavuudella esittämiä tutkimuksia, analyysejä, suosituksia ja vaatimuksia kuin suomalaiset viranomaiset, erityisesti THL, yleishyödylliset yhdistykset kuten Yhteiset lapsemme, koko taannoinen valtioneuvosto julistettuine ideologioineen, sekä pari professoria ja pari väitöskirjaa.

Helon ote tässä kirjassa ei ole muodikkaasti pintaliitävä, helppohintaisen lyttäävä tai moralisoimalla kuittaava. Se on vakavan tieteellinen ja hän analysoi kohta kohdalta esimerkeiksi ottamiensa tutkimusten metodologiaa. Kohteet ovat sekä amerikkalaisia että suomalaisia. Metodologiaan erikoistuneena Pohjois-Amerikan aatehistorian dosenttina hänellä on tehtäväänsä erinomaiset eväät ja hän tuntee hyvin myös Helsingin yliopiston, joka ei suinkaan jää rauhaan hänen tutkijankatseeltaan.

Kirjan aiheita ovat sisällysluettelon mukaisesti intersektionaalinen ymmärrys tasa-arvosta, teoreettisesti käsitetty ”valkoisuus”, valkoisen ylivallan käsiteharha, narratiivisuuden hylkääminen historiassa, toivottoman maailman sosiologia, näennäistutkimus suomalaisten valkoisuudesta, sorto, syrjäytyminen ja koulutuksen rakenteet sekä woke-ilmiö intersektionaalisena tunnepuheena.

Kuten edellisessä asiaa käsitelleessä bogissa todettiin, kirjoittaja yrittää vakavasti löytää järjellisiä perusteita sille näennäistutkimukselle, joka eri tapauksissa pyrkii selvittämään, noudattaako maailma intersektionaalisen pappeuden julistamia periaatteita vai ei ja lisääkö tuon teorian käyttäminen ymmärrystämme asioista vai vähentääkö se sitä.

Valitettavasti koko se mumbo-jumbo, jota jo useissa ja kenties useimmissa läntisissä yliopistoissa, Helsingin yliopisto mukaan lukien ainakin jonkin verran tuotetaan, osoittautuu täysin tyhjäksi kuvitelmien jauhamiseksi, joka ei millään tavalla edistä ymmärrystämme asioista ja niiden synnyn ja häviämisen ehdoista. Historian sijasta on menty kumartamaan irrationaalisia aivokummituksia.

Intersektionalismi liitetään kuitenkin lähtökohtana ja argumenttina niin tärkeisiin asioihin, ettei sen intellektuaalinen kelvottomuus ole yhdentekevä asia. Kyllä esimerkiksi vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa on tutkittava, mutta tehtävä se pätevällä tavalla, että saataisiin kelvollista tietoa päätöksenteon pohjaksi.

Rasismikin on todellinen ilmiö ja sen sijaan, että sitä lähestyttäisiin ilmoitukseen perustuen, sen merkitystä ja ilmaantumisen ehtoja on tutkittava ankaran tieteellisesti.

Intersektionalismi on halunnut haastaa länsimaisen tieteellisen perinteen ja liberaalin yhteiskuntafilosofian eräänlaisella irrationaaliseen ja järjen tuolla puolella olevaan synnynnäiseen ilmoitukseen perustuvalla tunteella. Sen historiattomuus on suorastaan metodista ja se haluaa olla immuuni ulkopuoliselle kritiikille kuten kaikki totalitaariset ideologiat.

Koko tuo muoti on kotoisin Amerikasta, jonka historia on Eurooppaan ja erityisesti Suomeen verrattuna aivan toisenlainen. Siitä huolimatta voidaan havaita, että muotitietoiset yliopistosopulit ovat joukoittain rynnänneet sen tunnusten alle, syistä, jotka eivät ainakaan liity sen korkeaan intellektuaaliseen tasoon.

Historian valitettava taantuminen suomalaisessakin kouluopetuksessa lienee yksi niistä tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet tuon ideologian hämmästyttävän suosion myös meillä. Toki muodikkuus on asia, jolta eivät edes professorit ole turvassa, kuten suomalaisetkin esimerkit osoittavat.

Helo koskettelee myös Suomen taannoista yliopistouudistusta, joka teki meikäläisistä alan instituutioista yhä amerikkalaisempia ja yhä enemmän liikelaitosta muistuttavia. Todellisille tutkimusansioille voidaan eri syistä yhä useammin antaa palttua ja jatkaa ideologisella linjalla, mikäli se on edullisempaa.

 Kehitys näyttää meilläkin menevän yhä enemmän siihen suuntaan, joka suosii intersektionalismin tapaisia anti-intellektuaalisia muoteja. Tällä menolla tyhmentymistä ei voi estää, kirjoittaja toteaa. Tästä asiasta hän tarjoaa konkreettisia esimerkkejä.

Uusi, muodikas ajattelu tuottaa myös meillä -tietenkin englanniksi- nyt sellaisia opuksia kuin Finnishness, Whiteness and Coloniality. Ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho& Elisabeth Peterson. Helsinki University Press 2022.

 Helo on tutkinut kohta kohdalta tuon kirjan artikkelit, joissa Suomesta on aivan kritiikittömästi tehty eräänlainen pikku Amerikka. Molemmissa on kaiken selittävänä tekijänä historiasta riippumaton valkoisuus, vai pitäisikö sanoa whiteness.

Muuten, Yhdysvalloissa suositellaan nykyään, että esimerkiksi Black tai Indigenous people kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, mutta white people sen sijaan pienellä…

Yliopistojen ideana on aina ollut vapaa tieteenharjoitus, on uskallettava käyttää järkeään: Sapere aude, sanoi aikoinaan Immanuel Kant.

Nykyään sen sijaan intersektionalismiin vahvasti nojaava woke-ajattelu pyrkii suojaamaan opiskelijaa kaikelta väärältä tiedolta ja tarjoamaan turvallisen tilan niille, jotka eivät syystä tai toisesta kestä ajattelunsa perusteiden haastamista ja kriittistä analyysiä.

Siis turvallinen tila yliopistossa? Turvssa miltä? Kritiikiltä? Vääriltä mielipiteiltä?

Ylliopiston perinteisen idean kannalta koko ajatus on kauhistuttava. Ellei tutkija ja opiskelija, jonka tehtävänä on oppia ymmärtämään, mitä tutkiminen merkitsee ja mihin tietomme ja luulomme perustuvat, voi koetella käsityksiään ja tuloksiaan muita näkemyksiä vastaan, eivät ne enää ole paljon arvoiset.

Keskiajallakin oli väitöksissä mukana usein paholaisen asianajaja, advocatus diaboli, jonka tehtävänä oli yrittää etsiä argumentaation heikkouksia. Olemmeko taantumassa jo myöhäiskeskiajan henkisestä rohkeudesta yhä syvemmälle siihen aikakauteen, jota täydellä syyllä nimitettiin pimeäksi?

Virassa olevien yliopiston opettajien on syytä ottaa tämä Helon kirja pakolliseksi kurssikirjaksi. Sen pohjalta voidaan esimerkiksi järjestää seminaareja, joissa sen johtopäätökset pyritään kumoamaan ja selvitetään, millä ehdoilla sellainen olisi mahdollista.

Pallo on nyt paitsi lehdistöllä, myös yliopistoilla, ainakin niiden yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla osastoilla. Kaipa nyt ainakin nimeltä mainitut tutkijat reagoivat Helon haasteeseen ja tekevät sen normaaleja metodologisia periaatteita noudattaen.

 

 

 

 

Totisten toverien touhuja

 

Syyttä suuttunut eli ääliö jalustalla

 

Jostakin lehdestä huomasin otsikon Kymmenen vuotta mielensäpahoittamista. Hienoa, että joku oli hoksannut panna merkille, milloin tämä ilmiö alkoi.

Niin se taitaa olla, että juuri kymmenisen vuotta sitten alkoivat erilaisten ryhmien itse itsensä valinneet edustajat julistaa, että heitä kohdellaan sanojen ja ajatusten tasolla väärin: nimitetään väärällä nimellä, kysytään vääriä kysymyksiä, luullaan mieheksi, jos ovat miehen näköisiä tai naiseksi, juos ovat naisen näköisiä ja niin edelleen. On jopa luultu ulkomaalaiseksi, mikä on muuan aggression laji.

Jotkut kertoivat saavansa vakavia henkisiä tuskia siitä, että jostakusta olennosta -ei välttämättä itse kärsijästä- käytettiin vaikka nyt nimikettä tyttö, joka kielessämme on täysin neutraali nuoren naispuolisen henkilön nimike.

Mutta itse tuo naiseuskin osoittautui sanaksi, jonka johdosta voi loukkaantua, vaikka nainen olisikin.  Sama koskee tietenkin myös sen käyttämättä jättämistä. Lyhyesti sanoen ei ole sellaista sanaa, josta ei voisi loukkaantua, mikäli nyt pitää joitakin asioita lähtökohtaisesti häpeällisinä eikä suhtaudu luojan luomaan maailmaan leppoisasti.

Tuon uuden, niin sanoakseni kireäpieruisen mielensäpahoittamisen toinen alalaji liittyy kuuluisaksi tulleeseen kulttuuriseen omimiseen, käytännössä normaaliin lainaamiseen, jota ilman ihmislaji ei voisi edes olla olemassa.

Tässä läntisessä maailmassa, josta pyhyys ainakin juridisessa mielessä karkotettiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten, nostetaankin nyt sen sijaan esille joitakin primitiivisten kulttuurien tapoja ja instituutioita, jotka julistetaan pyhiksi.

Asia kai liittyi siihen, että niitä myös kehittyneemmissä piireissä oli jostakin syystä ruvettu harrastamaan ja suosimaan -vaatekappaleista ja musiikkia korvaavasta rääkynästä aina yleisön edessä suoritettuun pakaroiden rypistelyyn.

Ilmeni, että mielensäpahoittajien mielestä nuo asiat olivat niin pyhiä, että niiden harjoittaminen oli moraalisesti hyväksyttävissä vain sille ihmiskategorialle, joka ne oli keksinytkin. Aika hupaisaa oli, että tämä toimi vain yhteen suuntaan: vain primitiivisemmällä osapuolella oli oikeus närkästyä, jos edes jokin sen kulttuurinen luomus sentään kelpasi muillekin.

Kuvallisessa esityksissä ja tuotteiden nimissä syntyi kaikessa ristiriitaisuudessaan hämmästyttävä ilmiö: kuvat, jotka esittivät jotakin ei-valkoista kohdetta, oli poistettava tuotteista loukkaavina, kun taas kuvat, jotka esittivät valkoista ihmistä (esim. Elovena-tyttö) olikin korvattava tummempia henkilöitä esittävillä.

Muussa tapauksessa olisi… Olisi, niin mitä? Luulen, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka nostivat asioista ns. someraivon, olisivat vain raivonneet lisää kuin uhmaikäinen kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja vollottaa, ellei saa tahtoaan läpi.

Huono kasvattaja kiiruhtaa aina välittömästi täyttämään pikku tyranniksi ja narsistiksi kasvattamansa kehittymättömän ihmistaimen tahdon ja saa sitten lopun ikäänsä katsella moraalitonta narsistia, jolle mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja joka ei ole pennin vertaa kiinnostunut siitä, mikä tuon kasvattajan kohtalo joskus vanhuudessa sattuu olemaan.

Karl Mannheim puhui aikanaan käsitteestä freischwebende Intelligenz, jolla tarkoitettiin henkisesti vapaata joukkoa, joka liikkui sinne, missä tarvittiin aidosti rationaalista ja humaania näkemystä eikä omiin pikku intresseihinsä linnoittautunutta ja henkisesti jämähtänyttä porukkaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intersektionalismi ).

Sen sijasta länsimaat ovat saaneet sivistymättömän, mutta sitäkin itsevarmemman, labiilin ja somesta ohjautuvan lauman, joka on aina valmiina syöksymään minkä tahansa houreen mannekiiniksi ja heittäytymään vaikka katukiville rähmälleen, mikäli arvelee sen nostavan arvoaan hyvesignaloijien keskinäisissä pätemiskisoissa.

Cancel-kulttuuri, Black lives matter ja muu kansainvälinen idiotismi ei ole sivuuttanut meidänkään maatamme, vaikka niillä kaiken järjen mukaan ei ole täällä mitään tekemistä -mutta samahan on enemmän tai vähemmän tilanne monessa muussakin maassa, jossa muotitietoiset moraalisiksi jättiläisiksi pyrkivät nuoret heittäytyvät mukaan.

Kun nyt näemme noita ihan oikeasti kaksivuotiaita kaupan lattialle heittäytyneitä mussukoita, emme kai yleensä kohdista erityisesti arvosteluamme heihin, vaan sen sijaan vanhempiin, joiden velvollisuus on kehittymättömästä jälkikasvustaan huolehtia, koska heillä juuri pitäisi olla siihen edellytykset, joita pienokaisilla ei ole.

Ketkä tässä nykyisessä hullujenhuoneessa ovat noiden täysikasvuisten asemassa?

Tietenkin ennen muuta esivalta, hallitus ja sen ohjaamat instituutiot koulusta poliisiin ja oikeuslaitokseen, mutta myös muut sellaiset tahot, jotka haluavat tulla vakavasti otetuiksi ja täyttää jotakin aitoa tehtävää yhteiskunnassa. Sellaisina pidän puolueita, kirkkoa ja yliopistoa, joiden kaikkien on kyettävä nousemaan laumaregression ja demagogisen käsitemagian yläpuolelle.

Firmat toki kalastelevat asiakkaiden suosiota ja ovat herkästi vastanneet muutaman höyrähtäneen someaktivistin vaatimuksiin, mutta sielläkin on vaarana sen takia sitten joutua täysipäisten kansalaisten boikottiin ylenpalttisen somerahvaan nöyristelyn vuoksi. Epäilenpä, että Finlayson sai kelpo lailla takkiinsa Tom of Finland-hehkutuksensa takia. Miten lienee Fazerinkaan myynti kehittynyt?

Se mielensäpahoittaja, jolle tässäkin maassa yhä useampi taho syvään kumartaa, ei ole mikään karvat korvilla pöydän päässä istuva seniorikansalainen, vaan nuori, kirkassilmäinen ja simppelillä maailmankuvalla varustettu narsistinen tomppeli, ehkä ennen muuta tyttö, joka on vakuuttunut siitä, että maailman on häntä toteltava ja ellei se tottele, niin hänpä ulvoo oikein todella kovaa ja pahalla äänellä.

Amerikassa kyse on politiikasta. Siellä mustilla, ruskeilla, homoilla, juutalaisilla, irlantilaisilla ja lukemattomilla muilla ryhmillä on kullakin poliittista valuuttaa, miljoonia ääniä ja niiden kumarteleminen on siis reaalipolitiikkaa. Meillä näin ei ole ainakaan vielä.

Mielensäpahoittaminen on meillä vain moraalinen teko, joka on yleisen käsityksen mukaan erittäin kunnioitettava, ellei se koske vain normaalia keskivertokansalaista kaikkine arkisine huolineen. Siinä tapauksessa se saa vastakkaisen etumerkin.

Mikäli näet vanhanpuoleinen kantakansallisuuteen kuuluva mieshenkilö pahoittaa mielensä, on asia vain ja ainoastaan huvittava, mikä jokaisen kuuluu ymmärtää.

Jostakin syystä vain näyttää nuorelle älymystölle olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että ne tässä maassa asuvat, yhteiskunnan runsaskätisesti tukemat ja hoivaamat mielensäpahoittajat, joiden nimissä he heittäytyvät rähmälleen, ovat vähintäänkin yhtä huvittavia ja heidän närkästyksen aiheensa paljon naurettavampia kuin sen kunnollista elämää viettäneen ja vanhuudessaan hylätyn vanhan miehen, jonka joku kirjalliseksi neroksi pyrkivä on nostanut tikun nokkaan naurettavaksi.

Mutta onko mielensäpahoittaminen koskaan mikään arvo sinänsä? Onko moraalisesti valtavan merkityksellinen tapahtuma, jos joku ei oikein pidä siitä, että hänen luullaan syntyneen ulkomailla, koska hän on sen näköinen?

 Onko meillä joitakin ihmisryhmiä, joiden oikeus ja jopa velvollisuus on olla äärimmäisen herkkänahkaisia jopa hyväntahtoiselle huumorille? Kuka sellaisesta hyötyy? Eikö pikemmin jokaisen velvollisuus ole aikuistua ja ymmärtää, että itse kukin katselee tätä maailmaa omasta näkökulmastaan, joka nyt ei suinkaan aina ole tämä minun omani?

Vanha viisaus sanoo, että se, joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy. Sitä kannattaisi nyt monen sopulimaailman sankarin ja nuoren oikeustaistelijan pohtia tykönään.

What do you want to do ?

New mail

Intersektionalismi valloillaan

Anti-intellektualismin uusi ulottuvuus

 

Tiedonsosiologia on henkisen toimeliaisuuden alue, jolla on varsin vähän kunniakas historia esitettävänään.

Sen juuria lienee etsittävä Marxilta ja Engelsiltä, jotka havaitsivat, että (yhteiskunnallinen) oleminen määrää tietoisuuden. Toisin sanoen kuuluminen tiettyyn yhteiskuntaluokkaan aiheuttaa sen, että henkilö myös katselee maailmaa tämän luokan näkökulmasta eikä kykene ymmärtämään toisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia.

Ideahan on sinänsä järkevä, mikäli se pidetään tietyissä rajoissa ja sillä tarkoitetaan ihmisten taipumusten ja kokemusmaailman aiheuttamia rajoituksia heidän ajattelulleen ja etenkin tunteilleen. Luokkavaisto korotettiin aikoinaan korkealle kunniasijalle ja käytännössä nimenomaan luokkavihaa palvottiin ja viljeltiin sen oletetun myönteisen historiallisen roolin takia.

Mikäli tiedonsosiologiselta pohjalta tehdään se johtopäätös, että on välttämätöntä omata tietyt yhteiskunnalliset tai muut eksklusiiviset lähtökohdat, että ylipäätään voisi ymmärtää tiettyjä asioita ja tehdä niistä johtopäätöksiä, ollaan tietenkin tiellä anti-intellektualismiin.

Marxilaisten teoreetikkojen oli aihetta tunnustaa tämä, sillä heistä vain ani harva oli lähtöisin työväenluokasta tai peräti kuului siihen. Bolševikkipuolueessa tällainen oli muuan Šljapnikov, jota saattoi pitää omassa ympäristössään valkoisena variksena, venäläistä sanontaa käyttäen. Loput olivat lähtöisin etuoikeutettujen ja marginaalien piiristä, etenkin juutalaisesta älymystöstä.

Ymmärrettävää onkin, että ne yritykset luoda nimenomaan sosialistista kulttuuria aitojen työläisten toimesta, joita 1920-luvulla innokkaasti tehtiin, aiheuttivat ennen pitkää reaktion. Nuo proletaaritaiteilijathan yrittivät väittää, että heillä oli korkeampi tietoisuus kuin itse suurilla johtajilla ja tätähän teoria itse asiassa edellyttikin.

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Kun erilaiset proletaariset kirjailijoiden ja muiden kulttuuritytöntekijöiden liitot hajotettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla, ei säästetty myöskään verta. Politiikka oli siihen aikaan sen verran vakava asia.

Ajatus yhteiskunnallisen aseman tai muun eksklusiivisen asian mukanaan tuomasta erityisestä tiedosta on houkutteleva niille, jotka katsovat sitä itsellään olevan. Sehän tuo mukanaan ainakin jossakin määrin immuniteetin yleisiä ja yhteisiä järjen argumentteja vastaan.

Turha on kiistellä sellaisen henkilön kanssa, jolla on jo syntyperästään johtuen eksklusiivista tietoa, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan… Sellainen henkilöhän kuuluu erään taannoisen ministeritason lausunnon mukaan olevan esimerkiksi ruskea tyttö…

Tämän ajattelutavan anti-intellektuaalisen luonteen luulisi olevan kaikille selvän viimeistään sen perusteella, mitä viimeisten sadan vuoden aikana on käytännössä jouduttu kokemaan. Eivät kommunistit olleet ainoa ryhmä, jonka piirissä ylpeiltiin eksklusiivisella tiedolla. Natsit vyöryttivät esille omat, viisaiksi ylistetyt vaistonsa, jotka kuuluivat rotuominaisuuksiin.

Vakavat sosiologit toki ottavat huomioon yhteiskunnalliset ja muut vastaavat tekijät arvioidessaan ihmisten taipumuksia tietynlaiseen tietoisuuteen. Niiden olettaminen ylipääsemättömiksi rajoiksi on sen sijaan muuan irrationalismin muoto, jota syystä opittiin kavahtamaan. Karl Mannheim arvioi klassisessa esityksessään, että tuollaiset rajat ovat sentään ylitettävissä. Sen voi tehdä ja tekee vapaasti liikkuva älymystö (Freischwebende Intelligenz).

Tuntuukin lähes uskomattomalta, että läntisessä maailmassa nyt on taas laajasti palattu sadan vuoden takaisiin ajatuksiin. Nyt ei niinkään puhuta ideologiasta eli väärästä tietoisuudesta, jonka täydellinen hävittäminen vasta tekisi ihmiselle mahdolliseksi todellisuuden ymmärtämisen

Kuitenkin erilaisten rodun, sukupuolen, seksuaalisen suuntautuneisuuden ja muiden vastaavien ilmeisesti ikuisten asioiden uskotaan antavan ihmiselle kyvyn ylivertaiseen viisauteen, jonka kritisoiminen ei ole muille mahdollista. Tämähän tuli taas hyvin räikeästi esille Amerikassa ja laajemminkin taannoisen Harper’s Magazinen julkaiseman 150 intellektuellin kirjeen johdosta.

Itse kirje oli tiukasti klassisen liberalismin perinteiden mukainen kannanotto sananvapauden puolesta ja somessa ja muuallakin riehuvaa cancel-kulttuuria vastaan.

Kun tämän kirjeen allekirjoittajat edustivat hyvin monipuolisesti amerikkalaisen älymystön terävintä kärkeä, olisi luullut mölisevän lauman edes hetkeksi pysähtyvän miettimään, mitä oikein oli tekemässä.

Kävi aivan toisin. Kirje sai roppakaupalla vastustusta (ks. https://www.nytimes.com/2020/07/07/arts/harpers-letter.html ), muun muassa toisen kirjeen, jota voisi nimittää vaikkapa älykääpiöiden kirjeeksi, mikäli Harper’sin julkaisemaa sanottaisiin järjen jättiläisten kirjeeksi. Allekirjoittajat valittelivat itse olevansa vähän tunnettuja ja muutenkin surkeita tapauksia (vrt. Ulrich von Huttenin viri obscuri).

Järjen jättiläisiä he syyttivät siitä, että nämä itse asiassa olivat etuoikeutettuja, eikä heillä siis ollut (omasta puolestaan) mitään syytä valittaa heille annetun julkisuuden takia… Sen sijaan erilaiset onnettomat ryhmät saivat aivan liian huonosti äänensä kuuluviin.

Argumentti oli siis ad hominem tasolla, mutta olosuhteet huomioiden ei kai parempaa ollut syytä odottaakaan.

Se, että arvossa pidettävät tahot viitsivät julkaista tämän tason ”kritiikkiä” on asia, joka panee ajattelemaan. The Atlantic, joka on ollut laatulehden maineessa, julkaisi säälittävän jeremiadin (https://www.theatlantic.com/culture/archive/2020/07/harpers-letter-free-speech/614080/ ) eräältä toimittajaltaan, joka reposteli erinäisten järjen jättiläisten sallimattomia ajatuksia ja lausuntoja, jotka muun muassa vaikeuttivat transgender-henkilöiden asemaa…

Koko vuodatusta voisi luulla pilaksi, mutta ei se sitä näytä olevan. Kyseessä on nyt taannoisen tiedonsosiologisen obskurantismin uudelleenlämmitys, josta ei ole mitään hyvää odotettavana.

Marx sanoi kerran, että historia toistaa itsensä kerran tragediana ja sen jälkeen jo komediana. Kyseessä voi kuitenkin olla tragikomedia.

Stalinin aikana vitsailtiin (hyvin luottamuksellisesti) siitä, että tämä gruusialainen luuli marxilaisen väittämän oleminen määrää tietoisuuden (bytije opredeljajet soznanije) itse asiassa kuuluvankin: lyöminen määrää tietoisuuden (bitije opredeljjajet soznanije).

Niin tai näin, lyömistä, potkimista ja polttamista on luvassa, mikäli tällainen intersektionaalinen älyllinen taso pääsee yhteiskunnassa määrääväksi. Sen lääkkeenä voi olla vain järki, rationaalisuus, jota kaikkialla sitoudutaan kunnioittamaan hämäräperäisiä vaistojen ja tuntemusten pohjalle rakentuvia usurpaatioita vastaan.