Kirja rajan takaisesta

 

Kirja rautaesiripun takaa

 

Алексей Востров, Неполнота времени. Писатели Леонид Андреев й Борис Зайцев на Карельском перешейке. Остров 2023, 179 с. (Ajan riittämättömyys. Kirjailijat Leonid Andrejev ja Boris Zaitsev Karjalan kannaksella)

 

Kuten tunnettua, Karjalan kannakselle kasvoi 1800-luvun lopulta lähtien nopeasti huvilayhdyskunta, jossa kesäisin asui jopa yli satatuhatta venäläistä, jotka saapuivat yleensä junalla Pietarista ja viettivät kesän maalla tai jopa sukkuloivat pääkaupunkiin kesäasunnostaan.

Paikalliset yleensä arvostivat mahdollisuutta myydä maansa kovaan hintaan ja hankkia sitten tuloja kuskin hommilla ja muilla palveluammateilla. Kansallisesti suuntautuneet suomalaiset näkivät tässä vaaran, eikä suotta. Koko tuo nopeasti venäläistynyt alue päätettiinkin jo liittää emämaahan, mutta ensimmäinen maailmansota teki hankkeen tyhjäksi.

Kannaksen venäläisen huviloitsijakauden huippu kesti muutaman vuosikymmenen, lähinnä 1890-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen saakka. Maailmansotien välisenä aikana seudun huvilat ammottivat tyhjyyttään ja niitä siirrettiinkin sisä-Suomeen.

Jatkosodan jälkeen seudulla toteutettiin täydellinen denationalisaatio paikkakuntien nimien vaihtoa myöten ja suomalaisista kokonaan tyhjentynyt ranta-alue liitettiin Leningradin kaupunkiin nimellä Kurortnyi rajon -kylpyläalue.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa alue oli kukoistanut etenkin pietarilaisen älymystön kohtaamispaikkana. Siellä asuivat tai ainakin kokoontuivat kaikki aikansa suuret nimet Maksim Gorkista ja Leonid Andrejevista Aleksandr Blokiin, Anna Ahmatovaan, Ilja Repiniin, Vladimir Majakovskiin, Kornei Tšukovskiin, Osip Mandelstamin ja niin edelleen.

Kuten Anton Tšehov totesi: ennen oli maaseudulla vain herroja ja talonpoikia, mutta nyt sinne oli syntynyt uusi ryhmä: huviloitsijat. Aito moskovalaisesta teenjuonnista tuli nyt muotia myös Suomen kamaralla.

Huvila-asumisella Pietarin äärellä oli puolensa: tsarismin silmät, korvat ja kynnet ulottuivat huonosti rajan takaiselle kannakselle ja Osip Mandelstamin sanoin koko Pietari ”hengitti Suomea” silloin kun ohrana tiukensi otettaan Venäjällä.

Venäläinen intelligentsija, joka yksimielisesti oli tsarismin vastaista (ne, jotka eivät olleet, suljettiin ”intelligentsijan” ulkopuolelle), suhtautui myönteisesti myös Suomen taisteluun oikeuksiensa puolesta. Monet kirjoittivat runoa ja proosaa tässä hengessä ja tietty suomalaisuuden ihannointi venäläisessä kirjallisuudessa oli tosiasia.

Toisaalta suomalaisen ja venäläisen älymystön suhteet pysyivät yleensä kaukaisina, mitä sääntöä toki poikkeukset vahvistavat ja samaa voi sanoa myös suuriruhtinaskunnan ja emämaan työväenliikkeiden suhteista. Tätä ei muuksi muuta se, että vallankumouksellista vehkeilyä ja pommien valmistusta harjoitettiin juuri kannaksen huviloissa.

Hyvin merkittävä kannaksen ympärivuotinen asukas oli Vammelsuuhun valtavan huvilan rakentanut Leonid Andrejev, jonka maine suurimmillaan läheni Leo Tolstoin tasoa.

 Hänen hirsistä rakennettu Jugend- (severnyi modern) tyylinen talonsa sai ympäristöltään nimen Pirunlinna. Itse hän leikkisästi kutsui sitä nimellä Avans (ennakko).

Melko suurellisesti eläneellä Andrejevilla oli myös kokonainen laivasto veneitä, joukossa yksi suuri purjevene (Dalnyi, kaukainen) ja moottoroitu matkavene Savva. Andrejev oppi rakastamaan Suomen saaristoa ja merta ja tässä kirjassa on hänen upea ylistyslaulunsa purjehdukselle ja Suomenlahden saaristolle (shery).

Yllättävästi Andrejevin juuret olivat kuitenkin keski-Venäjällä, Kurskia lähellä sijaitsevassa Orjolissa ja hän oli asunut myös Moskovan lähellä Butovossa. Molemmissa paikoissa on nykyään hänelle omistettu museo.

Hänen ystävänsä ja saman kotiseudun poika (zemljak) Boris Zaitsev ei tullut yhtä kuulusaksi, toimiessaan kirjailijana etupäässä emigraatiossa, mutta on kirjoittanut hyvin elävän ja vaikuttavan kuvauksen Andrejevin kotoseudun kannaksesta kirjailijan kuoleman (1919) jälkeen vuo, mikä sekin on tässä kirjassa julkaistu.

Kannaksella myös vuonna 1935 kirjailijoiden kontaktit suomalaiseen intelligentsijaan olivat yleensä aika vähäisiä, mutta sitäkin suurempi merkitys oli paikan hengellä -genius loci-  jota sekä tämän kirjan kirjoittaja että hänen kuvattavansa pohdiskelevat.

Kannas ei ollut Venäjää, mutta osittain se oli kyllin lähellä Pietaria, jotta Kronstadtin ja joskus itse kaupunginkin ääriviivat voitiin erottaa ja jopa kuulla Iisakin kirkon suuren kellon lyöntejä.

Tsaarin aikana se tarjosi sopivasti etäisyyttä pääkaupunkiin ja maailmansodan jälkeen se oli melkein Venäjää sieniretkineen ja pohjoisine metsineen. Aivan muuta kuin Pariisi. Vanhasta kannaksesta oli kuitenkin jäljellä jotakin (vrt. Vihavainen: Haun jälleennäkemisiä kannaksella tulokset).

Jonkinlainen jäänne vanhasta venäläisestä intelligtentijastakin oli yhä löydettävissä kannakselta, pieni Venäjä, jota bolševismi ei ollut saanut tuhotuksi.

Kirja on sangen kiinnostava etenkin siihen sisältyvien kirjailijoiden elämäkertaan liittyvien detaljien ja myös heidän kirjoitustensa takia. Sen ilmestyminen juuri nyt on myös merkille pantavaa.

Tässä on nyt käsillä kirjan toinen painos, jonka määrä on tosin vaatimattomat 200 kappaletta. Kiinnostavaa kyllä, kirjassa kerrotaan, että osia siitä on julkaistu sekä ruotsin että kiinan kielillä.

Ruotsinkielen ymmärrän mainiosti, sillä kirjoittaja on erikoistunut suoenruotsalaisiin. Tarve kiinaksi julkaisemiseen sen sijaan hetkeksi hämmästyttää. Kenties apurahoja juuri siihen tarkoitukseen on nyt ollut runsaasti tarjolla.

On syytä tervehtiä sekä tämän kirjan ilmestymistä juuri nyt ja siihen liittyvää ajatusta sotia edeltävän kannaksen todellisen historian nostamisesta esille, olkoonkin, että erityisesti venäläisestä näkökulmasta.

Mitä tuohon kiinankielisyyteen tulee, se herättää monenlaisia ajatuksia. Jo vanhaastaan kiinalaisuus tuli Suomeen etelästä, Kantonin suunnalta, mistä sana ”tee” on peräisin. Venäjälle taas tuli Aasian halki pohjoiskiinalainen ”tšai”.

Se rajalinja, jossa nämä kohtaavat ja jota siis voimme pitää maailmanlaajuisena kulttuurirajana, sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, mutta ei tarkoin valtiollisten rajojen mukaisesti.

Kyllä Karjalasakin juotiin venäläisittäin ”tsajua” tai ”saikkaa”, kun taas Länsi-Suomessa litkittiin teetä. Siitä, kumpi sana oli ”oikea” käytiin kiistaakin ja itäsuomalaiset pilkkasivat ”teetä” ja ”teitä”, joissa sanoissa kai nähtiin jotakin teennäisyyttä.

No, nyt koko mahtava Kiina näyttää jo kurkistelemankin aivan itärajamme takana. Lyhytnäköinen Venäjä ei ymmärrä joutumistaan suuren itäisen naapurin otteeseen ja päin vastoin heittäytyy ihan itse ja vapaaehtoisesti rähmälleen sen edessä.

Tässä tulee pakostakin mieleen vanha venäläinen sutkaus: ”na finsko-kitajskoj granitse vsjo spokojno” -Suomen ja Kiinan rajalla on kaikki rauhallista.

Aika aikaa kutakin. Vapausliikettä sielläkin vielä jonain päivänä huomataan tarvittavan.

Uusi tutkimus Helsingistä

 

Suurkaupungin synty

 

Matti Klinge, Eurooppalainen Helsinki. SKS 2020, 375 s.

 

Harvassa ovat ne tutkijat, jotka joka vuosi julkaisevat täysipainoisen, paksun tutkimuksen ja vielä lisäksi kirjan tai pari hieman kevyempää tekstiä. Matti Klingellä vauhtia riittää, vaikka ikänsä puolesta hän voisi jo hyvin keskittyä ansaittuun lepäilyyn, kuten useimmat muutkin ikätoverinsa.

Toki tämäkin kirja kuuluu kirjoittajan mukavuusalueeseen ja hän on voinut siinä laajasti hyödyntää aiempia tutkimuksiaan. Silti se on itsenäinen tutkimus ja itse asiassa jatkoa kirjoittajan teokselle Helsinki pääkaupunkina, joka kattoi kauden 1808-1863.

1800-luvun jälkipuolisko oli itse asiassa eurooppalaisten suurkaupunkien syntyaika. Silloin nousivat miljoonakaupungeiksi Pietari ja Berliini. Suunnannäyttäjät, Pariisi ja Lontoo olivat saavuttaneet tuon rajan jo paljon aiemmin.

Helsingin asukasluku ylitti tuon kauden lopussa 100000, mitä pidettiin suurkaupungin rajana ja pidetään yhäkin. Nythän Helsingin metropolin asukasluku alkaa hipoa puoltatoista miljoonaa.

Suurkaupunkien kasvulle oli tietenkin kaikkialla yhteisiä syitä ja myös ongelmia. Elinkeinorakenteen muuttuminen toi maaseudun ylijäämäväestöä kaupunkeihin ja osa sitä purkautui myös merten taa. Teollisuudesta leipänsä saavat asuivat yleensä ahtaasti ja joskus kurjastikin, mutta myös rikkaampien elämästä puuttuivat vielä ne niin sanotut nykyajan mukavuudet, jotka nyt kuuluvat kaikille.

Kuten Klinge osoittaa, liikenteen kehitys ja nimenomaan rautatieverkosto teki Helsingistä Suomen todellisen keskuksen. Kaupunkihan ei edes sijainnut sisävesiväylän rannalla. Sen merkitystä kasvattivat myös keskushallinnon ja yliopiston sijoittuminen sinne sekä finanssipääoman roolin kasvu.

Pankkien ja vakuutuslaitosten pääkonttorit kuuluvat yhä Helsingin mahtavimpiin rakennuksiin, mutta samaa luokkaa ovat myös monet koulut, mikä kuvastaa sivistykselle annettua tavatonta arvostusta. Sivistyslaitoksista Ateneum edusti leimallisesti kansainvälisyyttä, kun taas Kansallismuseo ja Kansallisteatteri korostivat suomalaisuutta.

Myös mahtavat kirkot säteilivät ympärilleen prestiisiä ja paransivat alueidensa mainetta. Helsingin vanha monumentaalinen keskusta sai ajan mittaan kilpailijan lännempää, jonne myös syntyi mahtirakennuksia. Uuden toimeliaisuuden rikastuttama yläluokka rakennutti itselleen komeita palatseja, mutta myös työväki näytti voimansa rakentamalla itselleen yhden Helsingin komeimmista taloista.

Sivumennen sanoen, korkeita kivitaloja kutsuttiin yleisesti nimellä kivimuuri, mutta käytettiin myös nimitystä palatsi. Palazzohan tarkoittaa italiaksi vain kerrostaloa, olipa se vaikka köyhien asuntola.

Lyhyt Jugendin/Art nouveau -kausi oli Helsingin arkkitehtuurin todellinen kultakausi ja tänäkin päivänä sen tuotteet ovat niitä, joita kannattaa katsella. Riiassahan järjestetään erityisiä kierroksia Jugend-talojen katselua varten ja Helsingissä voitaisiin tehdä samoin, vaikka noita taloja onkin purettu jo satakunta kappaletta.

Entä se Helsingin eurooppalaisuus? 100-130 vuoden takaiset matkailijat olivat asiasta samaa mieltä: kaupunki oli eurooppalainen. Näin totesi muun muassa vuonna 1925 kirjailija Kornei Tšukovski, jonka oma kotikaupunki Pietari oli tuolloin alennettu Leningradiksi ja kärsi pahasta alennustilasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kornei ).

Helsingin eurooppalaisuus oli pantu merkille jo autonomian aikana, jolloin se sai tietyt patrioottipiirit kiristelemään hampaitaan. Kaupungissa nimittäin suuntauduttiin nimenomaan Länsi-Eurooppaan eikä Venäjälle, ei edes tuohon eurooppalaiseen Pietariin ja se näkyi esimerkiksi käytetyssä kielivalikoimassa.

Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli kuitenkin vielä suhteellisen paljon venäjänkielistä väestöä. Vielä 1870-luvulla sen osuus oli peräti 12 prosenttia ja lisäksi tulivat Viaporin ja kasarmien sotilaat, joita ei laskettu väkilukuun. Kaupungin kasvaessa venäläiset kuihtuivat kuitenkin hyvin nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi ja sama tapahtui myös alkuperäisväestölle eli ruotsinkielisille, jotka olivat enemmistönä aina vuosisadan lopulle saakka.

Helsingin edustavin ja siis ”eurooppalaisin” paikka oi epäilemättä Esplanadi, jonka rakentaminen vaati Kluuvinlahden täyttämistä. Pohjois-Esplanadille kohosivat uljaat talot, eritoten Grönqvistin talo, joka lienee ollut joskus jopa pohjoismaiden suurin. Ainakin se oli komea ja uudenaikainen. Jätteensä se laski mereen, Eteläsatamaan…

Etelä-Esplanadista tuli hyvin komea myös ja sattuneesta syystä se leimautui fennomaanien puoleksi. Toki koko Esplanadi oli julkinen tila, jossa kaikki kansankerrokset ja -ryhmät vuorotellen promeneerasivat, koulutytöistä ja nuorista miehistä kesäleskiin ja venäläisiin upseereihin. Yöllä paikka muuttui paheelliseksi, mutta varsinaiset paheen pesät löytyivät esikaupungeista: Rööperistä ja Kalliosta.

Toki jokaisessa suurkaupungissa kukoisti myös pahe, kuten ajan kirjallisuus yhä uudelleen todistaa. Sitä vastustettiin suorastaan maanisesti ja pidettiin usein kaikkien suurimpana sosiaalisena ongelmana. Pienihän se ei ollutkaan, mutta kyllä muitakin löytyi, työoloista alkaen. 1800-luvun lopulla kaikkia uusia ongelmia noustiin myös järjestäytyneesti vastustamaan.

Kansalaismieli näkyi myös VPK-aatteessa ja palokunnalle rakennettiin Ateneumin viereen mahtava talo, joka sitten 1960-luulla purettiin tylsän laatikon tieltä. Samoin kävi lähellä sijaitsevalle Heimolan talolle, joka sentään oli paikka, jossa myös Suomen itsenäisyys julistettiin.

Mutta muodit ovat muoteja. Sivumennen sanoen, erittäin kiinnostavasti kuvasi Suomea ja Helsinkiä vuonna 1893 venäläinen hienostorouva Vera Želihovskaja, joka oli suuresti huvittunut vapaapalokuntalaisista ja heidän univormuistaan. Hänen usein kirpeät huomionsa eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan pahantahtoisia. Olen kirjoittanut asiasta enemmän kirjassani Itäraja häviää.

Eurooppalainen suurkaupunkihan Helsingistä tuli 1900-luvun alkuun mennessä. Venäläinen kirjailija Leonid Sobolev kuvasi romaanissaan Kapitalnyi remont sitä, miten asia -kaupungin siisteys ja modernius- harmitti suurvenäläistä nurkkapatrioottia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että aina tuonne vuosisadan lopulle saakka nimenomaan Pietari oli se ihailtu esikuva, johon Suomessa tuijotettiin. Kirjoitin asiasta artikkelin, joka on julkaistu venäjäksi ja referoin sitä myös edellä mainitussa kirjassani.

Mutta Klingen kirjastahan tässä piti puhua ja totean, että kirja on taas kerran lukemisen väärtti. Suvereeni asiantuntemus yhdistyy siinä mainioon tyyliin ja yhdessä ne tuottavat lukuelämyksen, joka myös opettaa.

What do you want to do ?

New mail

Aikansa neroja

 

Maalarin muistelmat

 

Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.

 

Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».

Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.

Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.

On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.

Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.

Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.

Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.

Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.

Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.

Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.

Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.

Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.

Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.

Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.

Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.

Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.

Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.

Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.

Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.

Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).

Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.

Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.

Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.

Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.

On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail