Kirja rajan takaisesta

 

Kirja rautaesiripun takaa

 

Алексей Востров, Неполнота времени. Писатели Леонид Андреев й Борис Зайцев на Карельском перешейке. Остров 2023, 179 с. (Ajan riittämättömyys. Kirjailijat Leonid Andrejev ja Boris Zaitsev Karjalan kannaksella)

 

Kuten tunnettua, Karjalan kannakselle kasvoi 1800-luvun lopulta lähtien nopeasti huvilayhdyskunta, jossa kesäisin asui jopa yli satatuhatta venäläistä, jotka saapuivat yleensä junalla Pietarista ja viettivät kesän maalla tai jopa sukkuloivat pääkaupunkiin kesäasunnostaan.

Paikalliset yleensä arvostivat mahdollisuutta myydä maansa kovaan hintaan ja hankkia sitten tuloja kuskin hommilla ja muilla palveluammateilla. Kansallisesti suuntautuneet suomalaiset näkivät tässä vaaran, eikä suotta. Koko tuo nopeasti venäläistynyt alue päätettiinkin jo liittää emämaahan, mutta ensimmäinen maailmansota teki hankkeen tyhjäksi.

Kannaksen venäläisen huviloitsijakauden huippu kesti muutaman vuosikymmenen, lähinnä 1890-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen saakka. Maailmansotien välisenä aikana seudun huvilat ammottivat tyhjyyttään ja niitä siirrettiinkin sisä-Suomeen.

Jatkosodan jälkeen seudulla toteutettiin täydellinen denationalisaatio paikkakuntien nimien vaihtoa myöten ja suomalaisista kokonaan tyhjentynyt ranta-alue liitettiin Leningradin kaupunkiin nimellä Kurortnyi rajon -kylpyläalue.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa alue oli kukoistanut etenkin pietarilaisen älymystön kohtaamispaikkana. Siellä asuivat tai ainakin kokoontuivat kaikki aikansa suuret nimet Maksim Gorkista ja Leonid Andrejevista Aleksandr Blokiin, Anna Ahmatovaan, Ilja Repiniin, Vladimir Majakovskiin, Kornei Tšukovskiin, Osip Mandelstamin ja niin edelleen.

Kuten Anton Tšehov totesi: ennen oli maaseudulla vain herroja ja talonpoikia, mutta nyt sinne oli syntynyt uusi ryhmä: huviloitsijat. Aito moskovalaisesta teenjuonnista tuli nyt muotia myös Suomen kamaralla.

Huvila-asumisella Pietarin äärellä oli puolensa: tsarismin silmät, korvat ja kynnet ulottuivat huonosti rajan takaiselle kannakselle ja Osip Mandelstamin sanoin koko Pietari ”hengitti Suomea” silloin kun ohrana tiukensi otettaan Venäjällä.

Venäläinen intelligentsija, joka yksimielisesti oli tsarismin vastaista (ne, jotka eivät olleet, suljettiin ”intelligentsijan” ulkopuolelle), suhtautui myönteisesti myös Suomen taisteluun oikeuksiensa puolesta. Monet kirjoittivat runoa ja proosaa tässä hengessä ja tietty suomalaisuuden ihannointi venäläisessä kirjallisuudessa oli tosiasia.

Toisaalta suomalaisen ja venäläisen älymystön suhteet pysyivät yleensä kaukaisina, mitä sääntöä toki poikkeukset vahvistavat ja samaa voi sanoa myös suuriruhtinaskunnan ja emämaan työväenliikkeiden suhteista. Tätä ei muuksi muuta se, että vallankumouksellista vehkeilyä ja pommien valmistusta harjoitettiin juuri kannaksen huviloissa.

Hyvin merkittävä kannaksen ympärivuotinen asukas oli Vammelsuuhun valtavan huvilan rakentanut Leonid Andrejev, jonka maine suurimmillaan läheni Leo Tolstoin tasoa.

 Hänen hirsistä rakennettu Jugend- (severnyi modern) tyylinen talonsa sai ympäristöltään nimen Pirunlinna. Itse hän leikkisästi kutsui sitä nimellä Avans (ennakko).

Melko suurellisesti eläneellä Andrejevilla oli myös kokonainen laivasto veneitä, joukossa yksi suuri purjevene (Dalnyi, kaukainen) ja moottoroitu matkavene Savva. Andrejev oppi rakastamaan Suomen saaristoa ja merta ja tässä kirjassa on hänen upea ylistyslaulunsa purjehdukselle ja Suomenlahden saaristolle (shery).

Yllättävästi Andrejevin juuret olivat kuitenkin keski-Venäjällä, Kurskia lähellä sijaitsevassa Orjolissa ja hän oli asunut myös Moskovan lähellä Butovossa. Molemmissa paikoissa on nykyään hänelle omistettu museo.

Hänen ystävänsä ja saman kotiseudun poika (zemljak) Boris Zaitsev ei tullut yhtä kuulusaksi, toimiessaan kirjailijana etupäässä emigraatiossa, mutta on kirjoittanut hyvin elävän ja vaikuttavan kuvauksen Andrejevin kotoseudun kannaksesta kirjailijan kuoleman (1919) jälkeen vuo, mikä sekin on tässä kirjassa julkaistu.

Kannaksella myös vuonna 1935 kirjailijoiden kontaktit suomalaiseen intelligentsijaan olivat yleensä aika vähäisiä, mutta sitäkin suurempi merkitys oli paikan hengellä -genius loci-  jota sekä tämän kirjan kirjoittaja että hänen kuvattavansa pohdiskelevat.

Kannas ei ollut Venäjää, mutta osittain se oli kyllin lähellä Pietaria, jotta Kronstadtin ja joskus itse kaupunginkin ääriviivat voitiin erottaa ja jopa kuulla Iisakin kirkon suuren kellon lyöntejä.

Tsaarin aikana se tarjosi sopivasti etäisyyttä pääkaupunkiin ja maailmansodan jälkeen se oli melkein Venäjää sieniretkineen ja pohjoisine metsineen. Aivan muuta kuin Pariisi. Vanhasta kannaksesta oli kuitenkin jäljellä jotakin (vrt. Vihavainen: Haun jälleennäkemisiä kannaksella tulokset).

Jonkinlainen jäänne vanhasta venäläisestä intelligtentijastakin oli yhä löydettävissä kannakselta, pieni Venäjä, jota bolševismi ei ollut saanut tuhotuksi.

Kirja on sangen kiinnostava etenkin siihen sisältyvien kirjailijoiden elämäkertaan liittyvien detaljien ja myös heidän kirjoitustensa takia. Sen ilmestyminen juuri nyt on myös merkille pantavaa.

Tässä on nyt käsillä kirjan toinen painos, jonka määrä on tosin vaatimattomat 200 kappaletta. Kiinnostavaa kyllä, kirjassa kerrotaan, että osia siitä on julkaistu sekä ruotsin että kiinan kielillä.

Ruotsinkielen ymmärrän mainiosti, sillä kirjoittaja on erikoistunut suoenruotsalaisiin. Tarve kiinaksi julkaisemiseen sen sijaan hetkeksi hämmästyttää. Kenties apurahoja juuri siihen tarkoitukseen on nyt ollut runsaasti tarjolla.

On syytä tervehtiä sekä tämän kirjan ilmestymistä juuri nyt ja siihen liittyvää ajatusta sotia edeltävän kannaksen todellisen historian nostamisesta esille, olkoonkin, että erityisesti venäläisestä näkökulmasta.

Mitä tuohon kiinankielisyyteen tulee, se herättää monenlaisia ajatuksia. Jo vanhaastaan kiinalaisuus tuli Suomeen etelästä, Kantonin suunnalta, mistä sana ”tee” on peräisin. Venäjälle taas tuli Aasian halki pohjoiskiinalainen ”tšai”.

Se rajalinja, jossa nämä kohtaavat ja jota siis voimme pitää maailmanlaajuisena kulttuurirajana, sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, mutta ei tarkoin valtiollisten rajojen mukaisesti.

Kyllä Karjalasakin juotiin venäläisittäin ”tsajua” tai ”saikkaa”, kun taas Länsi-Suomessa litkittiin teetä. Siitä, kumpi sana oli ”oikea” käytiin kiistaakin ja itäsuomalaiset pilkkasivat ”teetä” ja ”teitä”, joissa sanoissa kai nähtiin jotakin teennäisyyttä.

No, nyt koko mahtava Kiina näyttää jo kurkistelemankin aivan itärajamme takana. Lyhytnäköinen Venäjä ei ymmärrä joutumistaan suuren itäisen naapurin otteeseen ja päin vastoin heittäytyy ihan itse ja vapaaehtoisesti rähmälleen sen edessä.

Tässä tulee pakostakin mieleen vanha venäläinen sutkaus: ”na finsko-kitajskoj granitse vsjo spokojno” -Suomen ja Kiinan rajalla on kaikki rauhallista.

Aika aikaa kutakin. Vapausliikettä sielläkin vielä jonain päivänä huomataan tarvittavan.