Aikansa neroja

 

Maalarin muistelmat

 

Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.

 

Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».

Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.

Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.

On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.

Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.

Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.

Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.

Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.

Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.

Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.

Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.

Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.

Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.

Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.

Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.

Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.

Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.

Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.

Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.

Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).

Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.

Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.

Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.

Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.

On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Jälleennäkemisiä Kannaksella.

Päiväkirjoja Kannakselta ja Pietarista

Корней Чуковский, Дневник (1918-1923), Новый мир 7/1990, 140- 177; Из дневника 1925, Звезда 1/1990, 130- 145.

Kornei Tšukovski (1882 – 1969) muistettaneen nykyään lähinnä lastenkirjailijana, jonka loruja kaikki vieläkin Venäjällä osaavat. Sen lisäksi hän oli merkittävä arvostelija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki, niin Kannaksen kesäiset huviloitsijat kuin Petrograd-Leningradin Taiteiden talon (Dom iskusstv, Jelisejevin talossa, nyk. hotelli Taleon) nälkäänäkevän intelligentsijan huiput neuvostovallan ensi vuosina.

Kannaksella Tšukovskin naapurina oli hänen ystävänsä Ilja Repin, joka risti Kornei Ivanovitšin kokoaman kirjallis-taiteellisen almanakan aikanaan Tšukokkalaksi. Sen materiaalejahan on nyttemmin taas julkaistu uudelleen kirjana.

Tšukovskin merkittävin aikaansaannos lienee kuitenkin hänen päiväkirjansa, joka ulottuu peräti vuodesta 1901 vuoteen 1968. Vaikka siinä onkin aukkoja, on se ainutlaatuinen Venäjällä, jossa useimmat mieluummin hävittivät päiväkirjansa kuin ottivat sen riskin, että erään tietyn laitoksen edustajat löytävät sen.

Vuosien 1918-1921 päiväkirjoihin johdannon kirjoittanut Miron Petrovski pitää aineistoa erittäin arvokkaana. Tšukovski oli erittäin herkkä ihmisten tarkkailija ja kirjasi kaikki vaikutelmansa suodattamatta niitä ennakkoasenteiden läpi. Hänen kuvauksistaan syntyy ristiriitaisia, mutta sitäkin kiinnostavampia muotokuvia. Ne eivät ole mitään ikoneita, vaan nimenomaan ”luonnosta” piirrettyjä muotokuvia.

Myös kohteet ovat merkittäviä. Maksim Gorkista kirjailija piirtää huikeita sketsejä, joissa tämä helposti liikuttuva suuri kirjailija ja henkinen tuuliviiri esiintyy milloin lapsellisen hyväuskoisena bolševikkien ystävänä, milloin äkkiä suutahtavana oikeuden esitaistelijana.

Jotkut pitivät jo aikanaan Tšukovskia kaksinaamaisena liehittelijänä, mutta kenties hän oli pikemminkin hieman Gorkin tapainen tuuliviiri, joka herkästi eläytyi milloin kenenkin ongelmiin, eikä omaksunut sellaisia yleisiä periaatteita, jotka olisivat tehneet hänestä pysyvästi tämän tai tuon henkilön tai aatteen puolustajan tai vihamiehen.

Päiväkirjoissa on erittäin eläviä kuvauksia Venäjän tuon ajan kirjallisista suuruuksista. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Leonid Andrejev, Dmitri Merežkovski, Anna Ahmatova, Zinaida Hippius ja monet muut olivat miltei pävittäisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja milloin panettelivat, milloin ylistivät toistensa saavutuksia ja henkilöä.

 Päiväkirja kuvaa elävästi myös aikakauden olosuhteita, kun polttoaineeksi jouduttiin pilkkomaan kaappi, kun nääntyneiden kirjallisuusihmisten henki höyrysi matineoissa ja niin edelleen.

Suomalaiselta kannalta kiinnostavinta lienevät Suomeen liittyvät kohdat, joita on aika monta sivua. Vuoden 1918 kohdalla on pitkä aukko juuri siinä, missä voisi olla Suomen kansalaissotaan ja venäläisten joukkomurhaan liittyviä kommentteja. Jälkimmäinenhän oli, kuten tiedetään, suuri uutisaihe Pietarin lehdissä.

Vuoden 1919 keväällä puhuttiin joka tapauksessa mahdollisuudesta siirtyä Suomeen. Rajahan ei vielä ollut niin tarkoin suljettu kuin sittemmin, 1930-luvulla. Gorki vastusti ajatusta väittäen, että siinä maassa kypsyy juuri kaksi vallankumousta, toinen monarkistinen ja toinen bolševistinen.

Sivumennen sanoen kirjoittaja mainitsee, että hänen luonaan kävi samoihin aikoihin muuan suomalainen bisnestä harjoittava valkokaartilainen, joka kertoi Suomen tilanteen olevan katastrofaalinen ja väitti, että monista kauppiaista oli nyt tulossa russofiilejä: Ententen suuntaan Suomen kauppa ei käynyt.

Suomeen Tšukovski joka tapauksessa matkusti visiitille vuonna 1925. Jo junassa hän tapasi taitelija (Eero) Järnefeltin, joka oli palaamassa neljän päivä vierailulta Leningradista. Taitelija puhui venäjää lähes ilman vierasta korostusta. Muiden aiheiden ohessa puhuttiin Helsingissä esitettävästä Jevreinovin näytelmästä ”Se kaikkein tärkein” (Samoje glavnoje), jolla oli suuri menestys.

Rajalla muuten viranomaiset olivat molemmilla puolilla erittäin ystävällisiä. Kuokkalassa (vai Terjoella?) kirjoittaja otti yhteyttä rajakomendantti Ståhlbergiin, jonka kanssa sittemmin keskusteltiin paljonkin eri asioista, muun muassa Repinistä ja hänen arvostuksestaan. Repin oli myös maalannut Ståhlbergin (ja myös presidentinrouva Ståhlbergin) muotokuvan.

”Kotona” Kuokkalassa moni paikka oli surkeasti rappiolla, niin myös kirjoittajan oma huvila. Paljon entistä sentään löytyi ja sen ohessa myös tuttuja ihmisiä: kirjoittaja tapasi kaksi iloisesti tervehtivää poliisimiestäkin, Westerlundin ja Porvalin. Jälkimmäinen oli aikoinaan toiminut issikkakuskina ja lihava, tärkeä Westerlund oli vain tullut hieman entistä pyöreämmäksi.

Kuokkalassa kirjoittaja vietti paljon aikaa Repinin kanssa. Bolševikkeja mestari halveksi ja vihasi syvästi ja vannoi, ettei koskaan palaisi Pietariin niin kauan, kuin sen nimenä oli Leningrad.

Suomalaiset suhtautuivat Repiniin hyvin kunnioittavasti ja ylioppilaatkin kävivät muistamassa häntä laulutervehdyksellä. Heille Repin puolestaan lahjoitti huvilassaan pitämänsä ”Prometei”-teatterin.

Vanha Repin oli Tšukovskin mielestä kahtia jakaantunut persoona, toisaalta yhä nero, toisaalta luutunut poroporvari, jolla näytti olevan suorastaan mustasotnialaisia näkemyksiä. Hän oli ruvennut uskonnolliseksi, mutta ei lainkaan uskonut haudantakaiseen elämään.

Vallankumousta aikanaan kannattaneiden Repin ymmärsi nyt olleen hölmöjä, Leo Tolstoista häneen itseensä, Repiniin saakka. Suomalaiset sen sijaan olivat mainiota väkeä. Heille sopi tasavalta eikä niille pölkkypäille, jotka olivat Venäjällä jo kiirehtineen turmelemaan venäjänkielen oikeinkirjoituksenkin.

Repinin vaimo puolestaan ei voinut sietää Tšukovskia ja painui lukkojen taakse, kun tämä ilmestyi taloon.

Kuokkalasta Tšukovski siirtyi Helsinkiin, jossa asui hotelli Hospizissa. Siellä oli pöydällä puhelin ja käytössä kaksi raamattua -suomen- ja ruotsinkielinen. Myös pesuallas ja vanna kuuluivat erittäin siistiin huoneeseen, jonka vuokra oli neuvostorahassa vaivaiset 2 ruplaa.

Muuten, Helsinki yritti kovasti esiintyä eurooppalaisen kaupunkina -ja onnistui siinä! Siellä oli autoja, radiopuhelimia (sic!) ja mainoksia. Kukaan ei vaatinut juomarahaa. Parturintuolitkin olivat amerikkalaisia ja asiakas pantiin niissä selälleen makaamaan.

Helsingissä kirjoittaja kävi yliopiston kirjaston slaavilaisessa osastossa, jonka seinillä olivat Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kuvat. Siellä hän tapasi professori Igelströmin ja ulkonäöltään suuresti Kiplingiä muistuttavan lehtori Schultzin, joista viime mainittu kirjoitti kirjaa Dostojevskista. Nyt se on muuten julkaistu Venäjällä.

Molemmat helsinkiläiset slavistit olivat ns. Venäjän ymmärtäjiä, eivätkä lainkaan uskoneet niitä satuja, joita monarkistiset emigranttilehdet levittivät.

Muuten, Helsingissä oli tuohon aikaan vielä upeita näyteikkunoita ja muita mainoksia. Elannon tarjoilijattaret liikehtivät niin musikaalisen upeasti, että sitä kannatti ihan tulla varta vasten katsomaan. Ylioppilastytöillä kirjoittaja huomaa myös olleen samanlaiset lippahatut (furažka), kuin venäläisillä komsomoleilla.

Tšukovskin päiväkirja, jota ei missään tapauksessa voi pitää tarkoitushakuisena tai propagandistisena, tarjoaa sangen kiinnostavan välähdyksen myös suomalais-venäläisiin suhteisiin tiettynä aikana.

Nuo suhteethan olivat etenkin Kannaksella, rakentuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä konjunktuurit näytä horjuttaneen niiden perusteita. Suomessa yritettiin tähän aikaan pontevasti markkinoida ryssävihaa, mutta tämän ideologian menekki tuntuu olleen aika rajoitettua. Joissakin kansalaispiireissä sillä saattoi olla suoranainen sosiaalinen tilaus, mutta varttuneisiin ihmisiin, joilla oli elämänkokemusta ja perspektiiviä näkemyksilleen, se tuskin vaikutti.

Päiväkirjat ovat myös kokonaisuudessaan luettavissa netistä: http://loveread.ec/view_global.php?id=74388

Kun muusat vihastuvat

Muusain pauloissa

Jokainen valistunut henkilö sivistyneistä puhumatta, tuntee velvollisuudekseen käydä museossa, mielellään mahdollisimman monessa. Siinähän itse asiassa tarjoutuu tilaisuus sivistyä todella yrittämättä, kunhan maleksii ja töllistelee.

Voihan museoharrastuksen takana olla myös vakavaa aatteellis-ihanteellista tavoitteellisuutta. Miten sanoikaan runoilija:

В воскресный день с сестрой моей

Мы вышли со двора.

- Я поведу тебя в музей! -

Сказала мне сестра.

¨

Ihanteellinen museokäynti onkin ehkä sellainen, joka sekä viihdyttää ja valistaa että myös kasvattaa ja karaisee.

Kaikkien kohdalla tavoitteet eivät samassa suhteessa toteudu, eikä ole tarpeenkaan. Itse asiassa monen museon voisi jättää käymättäkin samatta sielulleen vahinkoa, mutta tämä ei vähennä museoiden tärkeyttä.

Jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla ainakin yksi sellainen museo, jollaista ei ole missään muualla. Silloin se olisi syy mennä tuolle paikkakunnalle.

Ei sen tarvitse kovin merkillinen olla. Oleellista tässä, kuten kaikessa show-bisneksessä on brändi. Brändi voi syntyä vaikka pelkästä rakennuksesta eli museon kuorista kuten Bilbaossa. Sisältö saakin sitten olla mitä tahansa.

Uskon, että tyhjistä huoneistakin voisi tulla vetonaula, mikäli laumat saataisiin ymmärtämään, että niiden täydellisellä tyhjyydellä ja hiljaisuudella on jokin hyvin tärkeä ja syvällinen viesti. Ja eikö sitä muka ole? Oletteko moukka?

Málagassa on ihan hyviä museoita, jotka kaikin mokomin tarjoavat pätevän syyn matkustaa sinne eikä esimerkiksi Torremolinokseen.

Picasson museosta saa taas kerran hyvän katsauksen siihen, miten mies, joka osasi piirtää ja maalata, alkoi sitten tehdä yhä epäselvempää ja sotkuisempaa jälkeä, jossa loputa oli tuskin muistokanaa alkuperäisestä. Saattaa oalla rienaavaa, mutta asia tuo mieleeni oman signeeraukseni kehityksen.

Jossakin vaiheessa Pablo alkoi taas piirtää ja maalata normaalimpaa jälkeä, mutta sitten vanha tyyli vei taas mennessään. Miksi? Oliko sen osakseen saama valtava hype sellainen asia, jota vastaan itse tekijänkin oli turhaa ja turhauttavaa taistella? Hyviä näköistaiteen tekijöitä oli paljon, mutta hyvä brändejä oli vähän.

Muistan, miten kerran satuin Lontoon National Galleryyn hetkellä, jolloin siellä oli Picasson näyttely. Tarjolla oli lyijykynällä tuherrettuja suhteettomien suuria vulvan kuvia, joita ympäröi jonkinlainen naisellisten muotojen kyhäelmä, joskus oli vain tuo pelkkä V viivan kera.

On selvää, ettei tällaista taidetta olisi tekijäkään eläessään kehdannut tarjota museolle, mutta nyt sitä ympäröivät valtavat fanittajien -lähinnä fanittarien- laumat. En huomannut, että kukaan olisi pettyneenä tuhahtanut saatuaan lopulta taisteltua tiensä vitriinien ääreen.

Vallinnutta tunnelmaa saattoi sen sijaan sanoa hartaan mietiskeleväksi: vai tuolla tavalla se suuri mies näki naisellisuuden- Ja hän kun kuuluu olleen niin mahtava häntäheikki. Tuossahan se jalon yksinkertainen perusasia taitaakin olla ja lopultakin se on itse kunkin housuissa. Miten ihmeellistä! Oliko Pablo päässyt siihen, mitä zen-buddhistit kutsuvat nimellä satori? Pääsenkö myös minä, vähäinen museovieras siihen, kun kehitän oikean mielentilan?

Näin ajattelen korkealle kurottavien ajatusten kulkeneen noiden karujen tuherrusten äärellä. Joka tapauksessa näyttely oli valtava menestys, eikä ihme. Olihan kyseessä yhden epookkialuovan hengen jättiläisen uuden ulottuvuuden avaaminen yleisölle.

Picasso on suuri brändi, jolla myydään esimerkiksi autoja, kuten tunnettua. Sillä myytiin myös flamencoesityksiä: Flamenco y Picasso. Jälkimmäistä edusti esityksessä seinälle heijastettu kollaasi, jossa oli otos Guernicasta ja muista maalauksista sekä itse mestari kitara sylissään.

Mutta mitä hän siellä teki? Ehkä haluttiin sanoa, että ellette ymmärrä Picasson suuruutta, ette ehkä ymmärrä meidänkään suuruuttamme. Molemmissa tapauksissa teidän on parasta pitää asia omana tietonanne.

No, kyllähän se viihdyttävä esitys oli omalla tavallaan ja muutkin Málagan museot olivat käynnin väärttejä, kuten kaikki museot yleensäkin.

Omassa sarjassaan oli kuitenkin Venäläinen museo, Pietarin kuuluisan jättiläisen filiaali. Sen mainoskuvassa vanha ystävämme Nikolai II poseerasi everstin uniformussa ja oli tunnistavinani siitä Suomen kaartin ja Edelfeltin. Itse asiassa osoittautui, että kyseessä olivat Preobraženskin rykmentti ja Repin. Mutta jotenkin tutultahan tuo näky tuntui täällä etelässä.

Koko näyttely oli varsin laadukas ja ajankohtaisuutta sille antoi vallankumousajan julisteiden kokoelma. Itse pääosa näyttelyä oli kehitetty Romanovien dynastian ympärille ja siihen kuului myös kuva Jakob de la Gardiesta ja Vasili Šuiskista saapumassa Moskovaan.

Näyttelyn tekstit olivat myös venäjäksi ja yhtäkkiä ymmärsin, mistä oli kyse. Eikö tässä ollut Venäjä levittämässä pehmeää valtaansa Euroopan lounaiskärkeen? Eikö jokainen kävijä teollaan osoittanut resonoivansa Kremlin signaaleihin ja siirtyvänsä tosiasiassa kybersodan nyökkäävän osapuolen joukkoihin?

Kauhistuneena pakenin raittiiseen ulkoilmaan, jossa saatoin pian todeta, että olemme vielä turvassa. USS Santana, valtava alumiininen katamaraani seisoi möljän kulmalla ja todisti Naton läsnäolosta. Sitä täällä kyllä nyt tarvittiin!

Kuinka olikaan mahdollista, että Venäläinen museo oli täällä saanut jalansijaa? Eivätkö nämä maurien jälkeläiset todellakaan ymmärrä, millaisista arvoista on kyse? Halutaanko tänne vierasta ideologiaa, jossa kumarrellaan ikoneita ja oligarkkeja? Eikö oma euroatlanttinen kulttuuriperintömme enää riitä?

Vaikeaa on sanoa, mikä täkäläisiäkin päättäjiä on liikuttanut. Ehkäpä tässä on vain juostu sokeasti rahan perässä. Bilbaossa on sentään Guggenheim ja sellaisen tulo oli meillekin niin lähellä…

А счастье было так возможно,
Так близко!.. Но судьба моя
Уж решена. Неосторожно,
Быть может, поступила я…

Ja, ja. Ich kenne meine Guggenheimer. Näitä miettien lähdin taivaltamaan kohti lahden toista rantaa kunnes saavuin Pompidoun mukanaan tuoman eleganssin äärelle. Valitettavasti itse perusnäyttely oli kiinni ja tarjolla oli vain yhdentekeviä väriheijastuksia, mitä lipunmyyjäkin pahoitteli.