Helppohintaisuuden kysymyksiä

Ylpeä typeryys

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

Ylpeilevä typeryys

 

Pošlost

 

Aivan aluksi huomautan, etten ole lainaan loukkaantunut mistään kirjoittajien reaktiosta enkä kaipaa turvallista tilaa tai vastaavaa. En kirjoittanut argumentoinnin parantamisesta ruikuttaakseni, vaan ihan oikeasti parantaakseni suorituksia.

Minua saa vapaasti haukkuakin ihan niin, että nuppi tutisee, jos siltä tuntuu. Toivottavaa vain olisi, että käytettäisiin järkiperusteita. Väitteiden tulisi olla sellaisia, että ne on normaalien pelisääntöjen mukaan mahdollista osoittaa vääriksikin. Silloin niillä on arvoa.

 Mutta antaapa tämän jo olla.

En eilen löytänyt blogiani, joka koski otsikossa nyt mainittua käsitettä. Se johtui siitä, että olin hakutoiminnossa translitteroinut suhuäänteen (ш) sh:lla enkä š:llä, mikä on parempi tapa, mutta oli aikoinaan teknisesti hankala.

Tässä tämä nyt siis on. Huomautan, että kyseessä on normaali erään kielen sana, jolla ei suinkaan ole pelkästään korkeakirjallinen merkitys.  

Mikäli hieno tai ainakin nyt asiallisesti pukeutunut ja käyttäytyvä rouva näkee kaupassa sällin, joka horjuu änkyräkännissä, hän saattaa puuskahtaa ”kakaja pošlost”! Saman reaktion voisi kirvoittaa vaikkapa joku pride-kulkue runsaine dildokoristeineen.

Mutta tässä nyt käsitteen kulttuurikäytöstä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea Vladimir Nabokovin Gogol-essee.

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

 

falski itsetyytyväisyys

 

Kun falskius tuli normiksi

 

Meikäläisellä ei ole enää pitkää aikaa satavuotispäivään. Toki tiedän, että tulen viettämään sen haudassa, mikä lieneekin joka suhteessa kilpailukykyinen vaihtoehto, mutta silti. Tämä tarkoittaa, että olen saanut katsella tätä maailmaa jo kauan ja nähnyt suuria muutoksia.

Argumentteja sitä vastaan, että kulttuurin taso olisi romahtanut noin kuudessakymmenessä vuodessa, voi kyllä esittää ja kulttuurin määritelmästä riippuu, voiko niitä ottaa vakavasti vai ei.

Joka tapauksessa yhden piirteen valtava voimistuminen on selvästi havaittavissa ja se on falskius. Tarkemmin sanottuna pöyhkeä falskius, jota Vladimir Nabokov kutsui pošlostiksi nerokkaassa Gogol-esseessään. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nabokov ).

Tietenkin pošlost on itse asiassa normaali venäjän kielen sana, jolla kuitenkaan ei ole ekvivalenttia vastinetta muissa kielissä, kuten ei ole monilla muillakaan sanoilla. Se on suomennettu ”matalahenkisyydeksi” ja itse olen käyttänyt sanaa ”helppohintaisuus”, mutta nämä kattavat vain osan sen merkityksistä.

 ”Ylpeilevä typeryys” on se merkitys, joka on Nabokoville tärkeä, mutta sanalla kyllä voidaan viitata myös hävyttömyyteen, banaalisuuteen ja falskiuteen, Kitsch on sitä varsoin lähellä, mutta vain sen yksi ulottuvuus.

Eihän käsitteessä sinänsä mitään mystistä ole. Samoja asioita voi toisilla kielillä ilmaista eri sanoilla, sattuu vain olemaan niin, että Nabokov kohdisti sanan amerikkalaisen kulttuurin kaikkein silmiinpistävimpiä ilmiöitä kuvatessaan, niitä, joista siellä ylpeiltiin: bestseller-kirjallisuutta, sentimentalismia, naiivia itsetyytyväisyyttä.

Nabokov arveli, että pošlostilla on erilainen rooli eri kulttuureissa. Venäläiset perinteisesti kauhistuivat sitä, kun taas saksalaiset olivat sille erityisen alttiita. Kuitenkin alan johtava maa nykyään (joskus noin 50-luvulla) oli Amerikka ja koko Neuvostoliittohan oli yhtä paksua pošlostia. Kohtalon ivaa.

Sana tuli mieleeni, kun luin netistä esseen, jossa käsiteltiin Lermontovin kuolemaa kaksintaistelussa: miten tolkuttoman nolo koko juttu oikeastaan olikaan? Kakaja pošlost.

Tässä kirjoittaja rohkeni esittää kirjailijaneron kohtalon ylevyyden ja naurettavuuden näkökulmasta. Jonninjoutavasta asiasta paisutettiin kohtalokas draama, itse asiassa murha. Hirveää, mutta pohjaltaan epäaitoa ja naurettavaa.

Kun tarkastelee koko nykyistä länsimaista kulttuuria (merkittävän suuri urakka, toki) ja ajattele sen kehitystä viimeisten vajaan sadan vuoden aikana, voi tietenkin nähdä valtavaa kehitystä, jota on pidettävä jopa edistyksenä.

Samaan aikaan sitten voi todeta niin sanotun kulttuuriväen vaipuvan yhä syvemmälle epäaitouden suohon ja käyttäytyvän tavalla, jota kuvaamaan sopii ehdottomasti sana pošlost.

Koko tuo pride-rummutus, jota hehkutetaan rakkauden oikeuttamisen ylevällä motiivilla, kaikki tuo woken nimellä tunnettu joukkokuntainen ajattelu ja idiotismia lähentelevä ”intersektionaalisuuden” filosofia on tietenkin pelkkää pošlostia.

Sama koskee hinkua käyttää englanninkielisiä termejä silloin, kun ei ole mitään argumentteja asian puolesta tai edes ajatusta niiden takana. Juuri tällä tavalla Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvattu pošljak, Helenan veli Hippolyte demonstroi blaseerattua älyään.

Sanalla sanoen, kulttuurin yleinen vaatimustaso on laskenut nyt hyvin lähelle nollaa. ”Uusrahvaanomaisuus” selitti jo aikoinaan, ettei taiteessa ole hierarkioita ja niinpä gangsta-rapia pidetään ehdottomasti yhtä hyvänä kuin Bachia.

Kirjallisuudessa, mikäli joku vielä kehtaa sitä lukea tai edes kuunnella, on olennaisen tärkeää se, kuka sen on kirjoittanut. Väärien rotujen (vai oliko niitä vain yksi?) tai muiden pahojen ryhmien tuottamaa ainesta ei kannata edes tuntea. Sama koskee menneisyydessä syntynyttä kulttuuria yleensäkin. Uutta aikaa me eletään.

Kulttuuri on nyt demokraattista ja enemmänkin, siinä toteutuu aito amerikkalainen affirmative action: ne, jotka nyt kuuluvat joskus ja jossakin päin maailmaa sorrettuun ryhmään, ansaitsevat nyt hartaan kunnioituksemme pelkällä olemassaolollaan. Primitiivisyys on tässä erityinen ansio, sillä se on todistus aitoudesta.

Mutta kun sitä aitoutta ei enää ole, kuten jo postmodernismin ensimmäinen aksiooma kertoo. Mitäpä tässä sitten muuta kuin kilpailemaan edistyksellisyydellä ja asioiden esittämisellä niin kuin niiden pitäisi olla, aidossa pošlostin hengessä.

Hengenravinnoksi vaatimattoman maamme puitteissa riittää hesari kulttuuriosastoineen. Se seuraa valppaasti läntisen maailman suuria trendejä.

Tästä aihepiiristä on tullut muutamia kertoja jo kirjoitettuakin, esimerkiksi näin:

 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä

 

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, helppohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

Aikansa neroja

 

Maalarin muistelmat

 

Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.

 

Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».

Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.

Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.

On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.

Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.

Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.

Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.

Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.

Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.

Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.

Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.

Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.

Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.

Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.

Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.

Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.

Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.

Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.

Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.

Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).

Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.

Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.

Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.

Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.

On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail