Venäläisen tyrannian kuvaus

 

Ennen myrskyä

 

Révélations sur la Russie, ou l’émpereur Nicolas et son empire en 1844. Par un résident anglais. Ouvrage traduit de l’ánglais par M.Noblet, Chef de section au Ministère du Commerce et annoté par M. Cyprien Robert, auteur des Slaves de Turquie. III. Paris Jules Labitte, libraire-éditeur 1845, 332 s.

     Kansalliskirjaston maineikkaassa slaavilaisessa osastossa sattui poistohyllyssä olemaan joukko kirjoja, joiden joukossa tämä herätti oitis piilevät bibliofiilin viettini.

     Pois vietäväksi oli siis annettu vuonna 1845 sen ajan hienolle paperille painettu kirja, jonka tekijä oli aikoinaan pitänyt parempana olla kertomatta nimeään.

     Joka tapauksessa kirjan oli kommentoinut kunnioitettava slaavilaisuuden asiantuntija, joka oli kirjoittanut Balkanin slaaveista ja kirjan oli kääntänyt englannin kielestä Ranskan kauppaministeriön osastopäällikkö.

     Kirjan kustantaja mainitsi julkaisseensa hiljattain myös Lèouzon Leducin kirjan La Finlande (ks. Vihavainen: Haun léouzon tulokset), joten oli kaikki syyt pitää tätäkin kirjaa asiallisena näkemyksenä vuoden 1844 Venäjään, siis aikaan ennen Euroopan hullua vuotta ja liberalismin suurta esiin tunkeutumista.

     Tässä oli kyseessä ilmeisen perusteellinen kirja Venäjästä, koska tämän niteen numeroksi ilmoitettiin III. Edelliset keskittyivät arvattavasti vanhempiin  aikakausiin. Kirjoittaja, joka nähtävästi yhä asui Venäjällä, ei ymmärrettävästi halunnut nimeään julkisuuteen.

     Vain muutamaa vuotta aiemmin oli ilmestynyt markiisi de Custinen ikoninen teos ”La Russie en 1839, joka saavutti valtavan suosion ja jota on pidetty ”russofobian” klassikkona, vaikka täytyy sanoa, että itse asiassa kirja on varsin tasapainoinen ja noteeraa myös sen hyvän, jota kirjoittaja Venäjällä näkee.

     Yhtä kaikki, kirjan julkaisuhetki tekee mahdottomaksi sen, että siinä jälkiviisauden valossa arvosteltaisiin sitä Venäjää, josta vuoden 1849 Unkarin interventio teki ”Euroopan santarmin”. Kyseessä ei myöskään voi olla propagandahyökkäys sitä Venäjää vastaan, josta Krimin sodassa 1853-1856 tuli Englannin ja Ranskan vihollinen.

     Puolalainen vaikutus kirjassa saattaisi sen sijaan olla havaittavissa ja Pariisihan oli jo tuolloin täynnä puolalaisia emigrantteja, jotka vuosien 1830-1831 kapinan jälkeen olivat paenneet Pariisiin. Kirjan annotaatiot laatinut Cyprien Robert perusti vuonna 1848 yhdessä Adam Mickiewiczin kanssa Pariisiin Slaaavilaisen seuran (Societé Slave), joka koostui enimmäkseen puolalaisista emigranteista.

     Tämä kirja joka tapauksessa ei ole samassa määrin yhden henkilön subjektiivista kertomusta kokemuksistaan Venäjällä, kuin tuo mainittu, kuuluisampi de Custinen kirja.

     Suuri osa kirjasta on maantieteellistä ja kansatieteellistä kuvausta ja historiaa, jossa etenkin tuolloin vielä aivan äskeiseen dekabristikapinaan (1825) keskitytään kymmenien sivujen verran ja Kaarle XII:n retkestäkin kirjoitetaan paljon sotalaitoksen yhteydessä. Toinen, vielä suurempaa mielenkiintoa herättänyt asia on juuri tuo Venäjän sotalaitos.

     Venäjä oli Napoleonin sotien jälkeen Euroopan ykkösmahti, jonka teollisuuskin tuotti enemmän tykkejä kuin minkään toisen maan. Venäjän suuri väkiluku (60 miljoonaa) oli jo kaksi kertaa suurempi kuin Euroopan ykkösmahdin Ranskan ja kasvoi koko ajan.

     Kirjoittaja näyttää pelänneen mahdollista slaavien yhteenliittymistä, joka mullistaisi kokonaan Euroopan geopolitiikan, nylyistä käsitettä käyttääksemme. Toki kommentoija kiiruhtaa tarkistamaan sitä väitettä, että slaavit muka puhuisivat itse asiassa samaa kieltä.

     Nikolai I:n valtakunta oli kirjoittajan esittelemänä ruoskakurin ja vakoilun maa, jossa ei vapaudesta mitään ymmärretty, lukuun ottamatta aatelissäätyä niin Venäjällä kuin Puolassa.

     Kiinnostava on kirjoittajan kuvaus ukrainalaisista eli vähävenäläisistä ja vertailu isovenäläisiin. Missä määrin kyseessä ovat hänen omat havaintonsa ja missä määrin kuulopuheet, ei käy selville.

     Isovenäläiset ovat kirjoittajan mukaan siinä määrin sekoittuneet erityisesti suomalaisiin, hunneihin ja tataareihin, että he eroavat niin suuesti sekä puolalaisista että ukrainalaisista, että yhtäläisyydet liittyvät nykyään enimmäkseen vain kieleen.

     Vähävenäläinen eli ukrainalainen on hyvin muodostunut, isovenäläinen taas melkein aina ”deformoitunut”. Ukrainalainen on vilkas ja katseeltaan rohkea. Isovenäläisillä taas on taipumus kumartaa maahan saakka ja jopa kiittää saamistaan lyönneistä. Tataarin silmineen ja mongolin nenineen he eroavat selvästi vähävenäläisestä.

     Jälkimmäinen on isovenäläistä vilkkaampi ja älykkäämpi sekä  luottavainen ja vieraanvarainen, mutta kärsimätön, huoleton ja laiska. Hänen piirteensä ovat säännölliset eikä kauneus ole naisissa harvinaista.

     Ukrainalaiset ovat usein myös vapaita maaorjuudesta ja mikäli he ovat maaorjia, eroavat he suuresti isovenäläisitä. Jälkimmäisten orjamainen luonne on perua mongolien, hunnien ja suomalaisten pitkäaikaisesta herruudesta…

     Varsinaisesti Suomesta ei tässä niteessä ole juuri muita tietoja kuin maantieteellisiä ja hallinnollisia (läänijako). Suomen ja Puolan erottaminen muusta valtakunnasta tulee esille myös tilastoissa, joissa ne aina olivat erikseen.

     Suuri teema, kuten mainittiin, on armeija ja Venäjän armeijasta kirjoittajalla on sanottavana paljon ristiriitaista.

     Toisaalta, kuten hän väittää, Suvorov pystyi alivoimaisenakin voittamaan suurempia ranskalaisarmeijoita Italiassa (tässä kommentaattori muistuttaa suurista itävaltalaisvoimista, jotka taistelivat venäläisten rinnalla), mutta toisaalta sotilasaines on kurjaa ja heiveröistä ja sen kyky marssiakin on heikonlainen.

     Sitä, paitsi, arvelee kirjoittaja, Suvorovin ajan tyylisiä yhteenottoja armeijoiden välillä ei enää kannata odottaa. Nykyaikaiset aseet lakaisisivat koko ensimmäisen linjan välittömästi pois tieltä ja pistintaistelu kuuluu jo menneisyyteen. Sivumennen sanoen, venäläiset olivat vielä toisessa maailmansodassa tästä eri mieltä.

     Kuitenkin venäläiset sotilaat olivat kiistattomasti saavuttaneet suurta menestystä ja siihen oli vain yksi syy: he tottelevat. He olivat pystyneet säilyttämään järjestyksensä mahdottomissakin tilanteissa. Maaorjahan nyt ei vain voinut olla tottelematta.

     Toinen asia olivat sen sijaan upseerit, joita kirjoittaja kuvaa taitamattomiksi ja pelkurimaisiksi. Asiaa vatkataan yhä uudelleen, mutta lopputulokseksi jää, että Venäjän kyky heittää tuleen valtavia jalkaväkimääriä on kuin onkin hyvin pelottava.

     Upseerit, kuten muutkin alamaiset, olivat jatkuvan tarkkailun alaisina ja anekdootin mukaan pienessä piirissä muuan upseeri uskalsi sentään esittää pilkkarunon siitä, miten asiat Venäjällä hoidetaan: kaiki tapahtuu vain keisarin käskyllä eli ukaasilla. Muuan upseeri oli muka halunnut, että hänkin saisi keisarilta ukaasin, tarkoittaen tässä tapauksessa tietenkin ylennystä ja riimitteli:

Tout se fait par ukase ici,

C’est par ukase qu’on voyage,

C’est par ukase que l’on rit.

(käy kaikki jälkeen ukaasin,

sen vaati kaikki matkatkin

ja sen mukaan sopii nauraakin)

     Tämä runo oli  muuten jo alun perin ranskankielinen.

     Seuraavana aamuna upseeri sai kutsun kreivi Benckendorffilta, keisarillisen kansalian kolmannen osaston eli salaisen poliisin päälliköltä.

     ”Nuor ystäväni”, sanoi kreivi rakastettavasti, ”teillä on suurilahjakkuus runoiluun. Teidän kannattaa viettää muutama vuosi yksinäisyydessä, jossa voitte viljellä tuota muusain taitoa. Eilen illallahan olette muutamalla viehättävällä rivillä puhuneet matkustamisesta. No niin! Minä olen nyt järjestänyt teille matkan”.

     Ovella odottava sotilas ohjasi sen jälkeen nuoren miehen matkalle kohti karkotuspaikkaa.

     Tämä oli yksi tuhansista vastaavista esimerkeistä, kertoo kirjoittaja. Keisari Nikolai pyrkii systemaattisesti hävittämään upseereistaan itsenäisen ajattelun ja täytyy sanoa, että heidät valitettavasti onkin onnistuttu painamaan niin matalalle, ettei nyt ole todennälistä, että he siitä nousisivat.

     Olisi tietenkin yhtä typerää ottaa tämän kirjan anti yksinkertaisena totuutena kuin olisi uskoa tämän päivän sotakuvauksia Ukrainasta ilman kritiikkiä.

     Kuitenkin jokaisella vanhalla dokumentilla on aina tietty oma arvonsa, joka siitä kannattaa yrittää löytää. Olennaista on, ettei kirjoittaja ole koskaan voinut tietää tulevaisuutta, eikä kyllä usein juuri menneisyyttäkään.

Menneen ajan Helsinki

Pariisilainen näkökulma

Louis Léouzon Le Duc, Pariisista Pohjantähden alle. Suomentanut ja toimittanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 2001, 312 s.

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa alkoi ulkomaisia matkailijoita saapua Suomeen ja heidän kertomuksensa tarjoavat tänäänkin hyvin kiinnostavia välähdyksiä ajan arkipäivään. Joukossa oli väkeä venäläisistä italialaisiin ja englantilaisiin.

Paradoksaalisesti juuri kaikkien banaaleimmat asiat näyttävät noissa muistelmissa nyt erityisen kiinnostavilta, koska niistä on vähiten kuvauksia. On siis käynyt kuin perhealbumissa. Juhlista ja erikoisista tapahtumista on kuvia, mutta ainiaaksi kadonnut arkipäivä loistaa poissaolollaan.

Ulkomaalaiselle, ainakin mikäli hän tuli maailman sivistyksen pääkaupungista, oli meikäläinen elämäntapa jo täyttä eksotiikkaa. Tai ainakin osittain se oli sitä ja tietenkin maksoi vaivan esittää nimenomaan joita omituisuuksia, jotta lukija voisi pitää kirjaa lukemisen arvoisena.

Osittain 1800-luvun alkupuolen tai puolivälin Helsinki nimittäin tuntui pariisilaisestakin varsin kotoiselta. Myös Helsingissä oli Pariisinsa. Parempi herrasväki puhui ranskaa ja jotkut jopa erinomaisesti, sitä lapsena natiivilta mamsellilta opittuaan.

Niinpä Lóuzon Le Duc, kreivitär Emilie Musin-Puškinin kotiopettaja saattoi järjestää Helsingissä ranskankielisiä teatteriesityksiä ja löysi myös yleisöä luennoilleen Ranskan kirjallisuudesta. Hänen palkkansa oli todellinen herrasmiehen palkka: 4000 ruplaa vuodessa.

Helsingissä oli oikeastaan vain kaksi todellista kaunotarta ja maailmannaista, molemmat Stjernvallin tyttäriä: Kreivi Vladimir Musin-Puškinin, Suomeen karkotetun dekabristin edellä mainittu Emilie-vaimo ja hänen sisarensa, upporikkaan ruhtinas Demidovin vaimo Aurora, joka sittemmin nimellä Karamzin on jäänyt muistiimme.

Ei herrasväen määrä ihan tähän rajoittunut, mutta vain kaksitoista perhettä niitä oli, jotka olivat mielestään kyllin hyviä seurustelemaan keskenään ja järjestivät salonkeja ja muita tapaamisia, kuka viikoittain, kuka harvemmin. Näissä tilaisuuksissa kävi yhtensä 50-100 henkeä, korkeintaan kaksisataa.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina toiminut Jakov Grot, myöhempi kruununperillisen koriopettaja ja akateemikko sai myös armon tulla näihin tilaisuuksiin ja piti niitä aika tylsinä. Stjernvallin tyttäret olivat hänen mielestään aika poispilattuja, kun kunnon kilpailua ei ollut, toisin kuin Pietarissa.

Mutta Le Duc ei ollut vain seurapiirien liepeillä viihtyvä liehtari, vaan teki merkittäviä töitä, kääntäen muun muassa Kalevalan ranskaksi. Hän siis osasi myös Suomea. Sitä paitsi hän matkaili maata ristiin rastiin komennettuna etsimään materiaalia Napoleonin sarkofagiin, kunnes löysi sitä Itä-Karjalasta. Sarkofagiahan voimme yhä ihailla invalidikirkossa. Aikoinaan se herätti myös monenlaista kritiikkiä, kuten muistelija kertoo.

Kaikki suomalaiset eivät olleet yhtä ihastuneita Le Duciin ja jokunen mainitsikin häntä suurvalehtelijaksi. Teoksellaan Le Finlande Le Duc valittiin vuonna 1850 Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Tämäkin osoittaa, ettei hän ihan satuja paperille päästellyt, vaikka joskus voi havaita hänen esittävän ominaan lainauksia toisilta kirjoittajilta esim. tapainkuvauksissa.

Joka tapauksessa Le Duc nimittää Helsinkiä kiinnostavaksi paikaksi ja katsoo sen erinomaisesti ansaitsevan pääkaupungin arvonimen. Olihan monumentaalinen keskusta hänen saapuessaan vuonna 1842 jo rakennettu ja kaupungissa oli komeat 15000 asukasta. Myös kaasuvalo kuului katukuvaan. Öisin saattoi paikalle ilmaantua susiakin.

Kirjoittajalla on hauskoja anekdootteja Helsingin vallasväestä, jolla toisinaan oli laajaa kokemusta maailman mondeeneista keskuksista. Melkoisia persoonia ja myös ilmettyjä valehtelijoita näyttää olleen liikkeellä.

Kuvaukset teatteriesityksistä ovat sangen eläviä. Erityisesti mainittakoon mysteerinäytelmä Tiernapojat, jonka sen aikaiset sanatkin on merkitty muistiin.

Joulun vietosta on muutakin kiinnostavaa. Niinpä siellä esiintyi joulupukki, jolla oli neljä jalkaa, kuten pukeilla yleensäkin. Sitä paitsi joulupöydän kunkkuna oli jo tuolloin kinkku. Se ei siis tullut muotiin vasta 1930-luvulla, kuten jotkut ovat väittäneet, mutta saattoi toki yleistyä vasta silloin, kansan varallisuuden kasvaessa.

Helsingin ohella Le Duc vieraili myös Suomen Manchesterissa, Turussa, joka myös sai sangen sympaattisen arvostelun. Turun vankilan ja rangaistusjärjestelmän kuvaus ansaitsevat huomiota. Samoin se tieto, että kaikilla oli jo pikkupojasta lähtien puukko vyöllä ja että he myös käyttivät sitä herkästi tappeluissa.

Kiinnostava on myös kuvaus Viaporista, joka, kuten tunnettua, eli omaa, Helsingistä eristettyä venäläistä elämäänsä.

Suomen kansakunta yksilötasolla saa kirjoittajalta tunnustusta. Hänen huomionsa mukaan siltä tosin kokonaisuutena puuttui poliittinen kyvykkyys. Argumentti on ilmeisesti sama kuin muillakin tuon ajan ja myöhempienkin aikojen tarkkailijoilla: suomalaiset eivät ole koskaan muodostanut valtiota. Ergo: suomalaiselta kansalta puuttuu valtiota muodostavaa kykyä.

 Joidenkin mielestä tästä seurasi myös se, että jonkin toisen kansan on aina hallittava suomalaisia. LeDuc ei suoraan sano näin, vaan toteaa, että ylpeys ja voittamattomuus ilmenee yksilöissä, mikä riittää kansallisen luonteen turvaamiseen ja säilyttämiseen. Muuten, arkisissa töissään suomalainen oli juro ja verkkainen. Hänellä oli kuitenkin ylpeä mieli ja inspiraation saadessaan hän oli vertaansa vailla oleva runoilija.

Kirja sisältää myös jännittäviä kertomuksia matkoilta Suomessa ja Suomeen, erityisesti kesällä pitkin Suomenlahtea ja talvella Ahvenanmeren yli. Kaikki on sangen viihdyttävää ja lukukelpoista.

Tämän kirjan kohdalla täytyy antaa erityinen tunnustus kirjan ansiokkaalle kääntäjälle ja toimittajalle. Marja Itkonen-Kaila on nähnyt suuren vaivan laatiessaan kirjaan erittäin perusteelliset ja kiinnostavat kommentaarit.  Ne on ehdottomasti syytä lukea.

Koska samalta ajalta on käytettävissä esimerkiksi Jakov Grotin ja Pjotr Pletnjovin kirjeenvaihto, on ollut mahdollista valaista monipuolisesti sitä maailmaa, josta kirja kertoo.  Kommentoijan eväät eivät kuitenkaan rajoitu tähän. Bibliografia on laaja ja osoittaa osaltaan syvällistä aiheen tuntemusta.