Suhdanteiden
leikkiä vai vakaata politiikkaa?
Savupirttien ja
kaskenpolton Itä-Suomi oli Ruotsin valtakunnassa lapsipuolen asemassa ja Tukholman
näkökulmasta saattoi olla hyväkin, ettei siellä ollut edes kunnollisia teitä.
Olipahan viholliselle sitäkin vaikeampaa tunkeutua korpeen, joka ei suurtakaan
sotajoukkoa kyennyt elättämään.
Tilanne muuttui
yhä pahemmaksi Uudenkaupungin rauhan viedessä Karjalan ja Viipurin ja
kerrassaan onneton oli tilanne, kun Turun rauha toi rajan Kymijoelle ja
katkaisi Savon yhteydet vesiteitse etelään. Lähin tapulikaupunki ja yleensäkin
kaupunki oli nyt Loviisa, josta pelkän suolankin kyörääminen Savoon oli valtava
urakka.
1800-luvulla
Karjalan palauttaminen vuonna 1812, muutti tilanteen ja Saimaan kanava antoi
erittäin merkittävän piristysruiskeen Savolle, josta nyt lähti laivoja jopa
valtamerelle, mutta ennen kaikkea Pietariin. Sijainti sen vieressä oli
muuttunut kirouksesta siunaukseksi.
Erityisesti Itä-
ja Etelä-Savo kiinnittivät paljon toiveita Pietarin, Karjalan ja jopa Moskovan
suuntaan myös sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli luhistunut ja uutta Venäjää
rakennettiin kapitalismin hengessä.
Uutta rajanylityspaikkaakin
odoteltiin vesi kielellä vielä puolisen vuosikymmentä sitten. Esimerkiksi
Savonlinnan ja Lappeenrannan kannalta venäläinen ostovoima oli erittäin tervetullutta
ja sen varaan rakennettiin paljon ja suunniteltiin vielä enemmän.
Nykyään on
muodikasta puhua mustista joutsenista ja sellaisia ilmaantui myös Itä-Savon
taivaalle, joka oli alkanut pilvistyä jo ennen niiden tuloa. Ensin iskivät häikäilemättömät
Itä-Suomen yliopiston byrokraatit, sitten tuli korona, joka vei turistit ja peruutti
oopperajuhlat ja kaiken kukkuraksi Putinin rikollinen hyökkäyssota sulki koko
rajan.
Jos ajatellaan esimerkkinä
Savonlinnaa, sai se taas kerran kohtuuttomasti kärsiä merirosvopolitiikasta.
Aikoinaan sellaista oli harjoittanut jo Kustaa III ja 2000-luvulla joukkoon
liittyivät Itä-Suomen yliopisto ja naapurimaan narsistinen diktaattori, joka elelee
omassa maailmassaan, kuten liittokansleri Merkel jo aikoinaan totesi.
Luojan lähettämästä
koronasta toivuttiin ja epäilemättä joskus vielä toivutaan siitäkin Jumalan
ruoskasta, joka nyt istuu Kremlissä ja hautoo ties mitä konnuuksia ihmiskunnan
pään menoksi.
Iskut nimenomaan
Itä-Suomelle ovat kuitenkin olleet erityisen kovia. Se saatiin tuntea jo
vuodesta 2014 aloitettujen pakotteiden aikana. Nyt on joka tapauksessa jo päästy
lähes samanlaiseen aallonpohjaan, kuin aikanaan Turun rauhan takia, kun
Savonlinna oli vain Venäjän hallussa oleva kylä ja sen ympäristö Ruotsin
puolella vaikeasti saavutettavaa korpea.
Vai olisiko
aallonpohja jo sivuutettu? Pikku-uutinen kertoi äsken, että Saimaan kanava on
taas avattu liikenteelle sehän ei ole kanava maasta toiseen, vaan Saimaalta
merelle.
Huvialusten
lisäksi ei liikennettä kuulu olevan vielä tiedossa, mutta ehkäpä tässä voisi
olla niin sanottu heikko signaali siitä, että tulevaisuuttakin on jo ruvettu
ajattelemaan. Vastaavia ajatuksia voi kuvitella näkevänsä muuallakin lehtien
kirjoittelussa.
Tässä joka
tapauksessa päivän uusintana blogi ajalta ennen koronaa ja Ukrainan sodan
puhkeamista:
maanantai 2. heinäkuuta 2018
Surkastuvien maakuntien Suomi
Aikoinaan puhuttiin maaltapaosta, mikä oli muun muassa moraalinen ongelma.
Ihmiset painuivat siitä, missä aita oli matalin ja hakeutuivat raskaasta työstä
ja karusta ympäristöstä helpon elämän ja huvitusten pariin. Mutta lavea tie
tiedettiin lyhyeksi.
Asiaa kauhisteltiin, mutta ennen pitkää jokainen alkoi ymmärtää, ettei
liikaväestöä tarvita, etenkään maalla. Poliittisesti irtaantuminen omista
tuotantovälineistä ja liittyminen palkkatyöläisten armeijaan oli epäilyttävää.
Sen tien päässä oli sosialismi. Hitlerkin ymmärsi asian.
Maalta sitten paettiin tai enimmäkseen hallitusti vetäydyttiin, kunnes
jäljelle jäivät entisestä populaatiosta vain rippeet. Kaupungit kasvoivat myös
Suomessa suuriksi ja jättivät maalaiskunnat kauas taakseen. Näin kävi koko
maailmassa.
Harva enää muisti, että vaikkapa Savonlinna oli kerran vain muutaman sadan
asukkaan paikkakunta, kun taas ympäristökunnissa asui jokaisessa tuhansia,
Rantasalmella parhaimmillaan kymmenisen tuhatta ja Sulkavallakin seitsemän
tuhatta.
Mutta sitten se kasvu kääntyi laskuksi. Aluksi kyseessä oli ollut muutto
kyliltä taajamiin, kirkonkyliin ja kaupunkeihin. Lähes kaikki taajamat olivat
kasvaneet.
Mutta sitten alkoi uusi vaihe, jota parhaillaan eletään. Nyt kasvavat
jotkut kaupungit eli niin sanotut kasvukeskukset ja ne kasvavat nyt muiden
asutuskeskusten kustannuksella.
Ilmiö on maailmanlaajuinen. Niin sanotuissa kehitysmaissa eli
takapajuisissa maissa on jo syntynyt megalopoliksia. Ne ovat useinkin kurjien
slummien valtavia koosteita, joissa maaseudun vielä kurjempaa elämää pakeneva
väestö asuu.
Siitä on jo aikaa, kun koulussa opin, että kahdeksan miljoonan asukkaan
Lontoo on maailman suurin kaupunki. Yläluokilla ollessa kerrottiin New Yorkin
kuitenkin jo ohittaneen sen asukasmäärässä.
Kehittyneissä maissa moista turpoamista ei juuri tapahdu. Sen sijaan tietyt
keskukset nousevat ohi muiden uudenlaisen, luovan luokan kykyihin perustuvan
aktiivisuuden voimalla. Eteenpäinpyrkivä ja muille tietä näyttävä kaupunki on
nyt yliopistokaupunki, jossa luova luokka viihtyy.
Mitä tällaiseen kaupunkiin kuuluu? Muistelen jossakin lukeneeni, että
ensinnäkin ilmaston pitää olla miellyttävä, sillä globaalisti liikkuvainen
luova luokka on nuorta ja usein pariutumisikäistä ja haluaa siksi oleskella
mahdollisimman paljon rannoilla ja terasseilla, vähissä vaatteissa.
Tulkoon vielä lisätyksi, että kuten tunnettua nykyään, ihmisen
pariutumisikä on lähes sama kuin paritteluiän aktiivisin vaihe eli muutaman
vuosikymmenen pituinen. Vanha ydinperhehän ei enää toimi, vaan sarjaparinvaihto
on pikemmin sääntö kuin poikkeus.
Niinpä siis uuden kaupunkikeskuksen ideaalityyppi on suurehko,
monikulttuurinen (vaihtelua ruokalistaan!) yliopistokaupunki lämpimällä
vyöhykkeellä. Sinne muuttaa nuoren luovan luokan parhaimmisto mielellään ja
kommunikoi englanniksi, jota myös alaluokka osaa sujuvasti kyetäkseen sitä
palvelemaan.
Luova eliitti pitää luksuksesta, mutta sillä on samaan aikaan ekologinen
obsessio ja se pyrkii ajelemaan polkupyörällä, syömään vegaaniruokaa ja
harrastamaan ns. vaihtoehtokulttuureita. Seksuaalinen kokeilevuus, huumeet ja
muut elämän sulostuttajat ovat kiinteä osa uutta elämäntapaa ja siis myös
toimivaa uutta keskusta.
Tämä on niin ilmeistä, että vihreän hipsterikaupungin ihanne näyttää
saaneen valtaansa kaupunkisuunnittelijat myös Venäjällä. Kyseessä lienee myös
prestiisi.
Ei kai tuo ihanne hullumpi ole, ainakaan tuon eliitin kannalta, joten onnea
matkaan vain. Mitä kuitenkaan tällaisessa kaupungissa tehdään rahvaalla ja
miksi se sinne muuttaa?
Väitetään, että innovatiivisen tuotannon kasvu syntyy juuri tällaisiin
keskuksiin. Lisäarvon tuottavat kai luultavasti enimmäkseen koneet, mutta onhan
suuri palvelijoiden kaarti aina tarpeen eliitille.
Entäpä Suomi? Mitä mahdollisuuksia meillä on tulla uudenaikaisten
ihannekaupunkien tyyssijaksi?
Ongelmia ainakin on. Ilmasto on niistä ehkä merkittävin, mutta ehkäpä sekin
on voitettavissa? Meillähän on saunamme ja mikäpä estää kehittämästä
saunakulttuuria luovasti siihen suuntaan, että se ihanteellisesti palvelee
pariutuvaa nuorisoa? eiköhän tähän keinot keksitä!
Helsingin uusi uimala keskellä Eteläsatamaa on hyvä esimerkki uudesta
ajattelusta ja Löyly on toinen merkittävämpi saunakulttuurin
noususta kertova tapaus. Netistä käy ilmi, että vuokrattavia saunoja
Helsingissä on jo koko joukko. Olen varma, että tämä trendi tulee jatkumaan.
Ehkäpä rahvaan joukoista suurikin osa vielä löytää saunottajan ammatin?
Erilaiset kupparithan ovat jo suurta muotia.
No, en tiedä, mihin asia todella perustuu, mutta kyllä asiantuntijat
kertovat juuri noiden yliopistokaupunkien kukoistavan. Muut sitten surkastuvat
niiden kustannuksella. Kaikki kaupungit eivät suinkaan kasva.
Mutta pitäisikö niiden kasvaa? Jos maahanmuutto pidetään järjellisissä
rajoissa, minkä toivottavuus ei kaipaa perusteluja, täytyy toisen kategorian
kutistua, jos toinen kasvaa. Suomessa noita kasvajia on nyt puolen kymmentä ja
muut siis pienenevät, mikä tuottaa erinäisiä vaikeuksia, joita ei voine voittaa
edes liittämällä monta heikkoa yhteen.
Se suuri ihmispopulaatio kaiketi tarvitaan tekemään elämästä jännittävää,
New Yorkin tyyliin. Olisihan se meilläkin aika jännää pistää aina revolveri
taskuun, kun menee illalla koiraa ulkoiluttamaan.
Villi moninaisuus sitä paitsi sisältää jotakin kiehtovaa alkuvoimaa, jota
lainkuuliaisesta suomalaisesta pikkukaupungista lohduttomasti puuttuu, vaikka
siellä nyt olisikin se kiinalainen ravintola ja kebabbipaikka. Haasteita
tarvitaan!
Etelä-Savosta puuttuu yliopisto. Savonlinna, josta suunniteltiin aikanaan
Suomen Heidelbergia, on nyt menettänyt vihoviimeisenkin yliopistollisen
laitoksensa. Tämä tehtiin tahallaan ja vakain tuumin.
Nouseeko Joensuu nyt sitten muiden kustannuksella uuteen suuruuteen? Onko
tällaista kehitystä, luovaa tuhoa, syytä vain kannustaa? Jos niin
on, niin miksi?
Tuntuu siltä, että päättäjien mielessä liikkuu jotakin tällaista.
Rakennetaan kasvukeskuksia ja otetaan sieltä, missä on. Ne, joilla ei ole,
joutavat kuihtumaan.
Hurjimmissa visioissa Suomeen tarvitaan vain yksi suuri keskus,
vetovoimainen Suur-Helsinki, joka menestyksellä kilpailee San Franciscon,
Piilaakson ja ties minkä hipsteriparatiisin kanssa.
Suurkaupungistuminen on kuitenkin epäterve ilmiö ja sitä paitsi isossa
kuvassa myös vaarallinen. Mitä enemmän ihmisiä pakataan yhteen, sitä
monimutkaisemmaksi populaation huolto käy ja sitä haavoittuvampi sen
elämänmuoto on, ihan riippumatta siitä, miten paljon se pyöräilee ja syö ituja.
Enemmän tai vähemmän autonomiset talot, joilla on oma energiantuotanto ja
ainakin mahdollisuudet myös elintarvikkeiden tuotantoon, ovat tulevaisuuden
kannalta turvallisin vaihtoehto.
Voisi kuvitella, että ne nälänhädät ja äärimmäisen niukkuuden kaudet, joita
suomalaisillakin on viimeisen puolentoista vuosisadan mittaan ollut, olisivat
painaneet jälkensä jo kansan geneettiseen muistiin.
Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Niinpä haihattelulle on yhä vapaa kenttä
myös yhdyskuntasuunnittelussa ja valtakunnan tasolla saavat kaikenlaiset
charlataanit äänensä kuuluville.
Mutta tämä on
trendi vain nyt ja muodithan muuttuvat. Toivottavasti niitä muuttamaan ei
tarvita liian kovakouraista herätystä.