Tosiasiat joudutaan aina joskus tunnustamaan.

 

Voittoisia pikku operaatioita

 

Kuten tunnettua, Venäjä ryhtyi aikoinaan sotaan Japania vastaan varsin ylimielisissä tunnelmissa: nuo keltanaamaiset makakit lakaistaisiin hatulla pois valkoisen tsaarin sotilaiden tieltä. Sisäministeri Plehwe arvioi, että voittoisa pikku sota olisikin parasta lääkettä hallitsijahuoneen arvovallan nostamiseksi ja koko maan mielialojen tervehdyttämiseksi.

Kun Japani sitten saavuttikin murskavoiton ja peräti kaikkein uusinta teknologiaa edustavassa merisodassa, oli sokki Venäjälle ja vähän muillekin. Vallankumoushan siitä tuli, vaikka se sitten jäikin puolitiehen.

Japanin-sotaa toki nimitettiin sodaksi eikä erikoisoperaatioksi. Valtavat armeijat mobilisoitiin ja jopa Itämeren laivasto, keisarikunnan ylpeys heitettiin peliin, jossa sitten kärsittiin hirvittävän nolo ja vastaansanomaton tappio. Se ei jäänyt viimeiseksi Venäjän historiassa.

Nyt suuren johtajan roolin omaksunut V.V.Putin on ilmoittanut, ettei tällä kerralla, kun ollaan liikkeellä tuolla Ukrainan suunnalla, käydäkään sotaa, vaan suoritetaan ns. erikoisoperaato, mikä ei ole oikeastaan lainkaan sotilaallinen, vaan sen sijaan salaisen poliisin toimenkuvaan kuuluva termi.

 Sodan -tarkoita erikoisoperaation- vakuutta Johtaja sujuvan täsmälleen piirustusten mukaan. Eihän tässä nyt siis kukaan kuvitellutkaan, että homma hoidettaisiin yhtäkkisellä keikauksella ja lähes olemattomilla kuolonuhreilla. Mitä vielä. Kaupunkien tuhoaminen ja tuhansien ja taas tuhansien ihmisten tappaminen ja vammauttaminen onkin siis mitä huolellisimmin suunniteltua ja loppuu sitten, kun suunnitelma on saatu täyteen. Vai kuinkas muuten me oikein voisimme ymmärtää nuo suuren johtajan puheet?

Jo nyt voidaan sanoa, että se, mistä piti tulla Putinin uran komea huipentuma, tuli hänen elämänsä suurin nolaus. Se tuhoaa loputkin siitä myönteisestä, mitä hän parin vuosikymmenen mittaan oli pystynyt rakentamaan. Sillä olihan hänellä toki niitä ansioitakin. Niitä oli myös Hitlerillä, joka niin ikään nautti valtavaa kansansuosiota.

Hitleriä ja siinä samalla Saksan kansaa nöyryytettiin sitten perusteellisesti, mutta se tapahtui vasta sodan loputtua. Ehdottoman antautumisen jälkeen koko kansallissosialismin korskeudesta ei ollut enää mitään jäljellä. Mutta se vaati kymmenien miljoonien ihmisten uhraamista.

Kilpaileva diktaattori Stalin sen sijaan nolattiin perusteellisesti jo talvisodassa. Tilanne muistutti suuresti Putinin kohtaloa tässä nykyisessä hm. -operaatiossa.

Myöskään talvisota ei Neuvostoliiton virallisen tulkinnan mukaan ollut mikään sota. Suomen kanssa -jota edusti kansanjoukkojen kärjessä vallan ottanut Kansanhallitus- Neuvostoliitolla oli mitä parhaimmat suhteet. 2.12.1939 solmitun avunanto- ja ystävyssopimuksen (AY-sopimus) mukaisesti loistava, voittamaton puna-armeija auttoi kansanhallituksen kansanarmeijaa kukistamaan ne valkokaartilaisjoukkiot, jotka yhä herättivät maassa kauhua ja terrorisoivat työtätekevää kansaa.

Sodasta puhuminen olisi ollut naurettavaa myös sillä perusteella, ettei Neuvostoliitto suinkaan käyttänyt valtavaa sotilaallista voimaansa ryöstääkseen Suomelta alueita, vaan oli päinvastoin 2.12.39 sopimuksella lahjoittanut sille valtavan maa-alueen Itä-Karjalasta ja siten lisännyt maan pinta-alaa noin kolmanneksella. Sopimus oli jo astunut voimaan, joten kyseessä ei ollut mikään tyhjä lupaus. Mikä kapitalistinen maa olisi voinut tehdä samoin?

Niin sanottu Rytin ja Tannerin hallitus ei näissä oloissa siis ollut eikä voinutkaan olla Moskovalla mikään neuvottelukumppani eikä sen kanssa olisi rauhaa edes voitu tehdä, kun ei kerran ollut sotaakaan. Joka tapauksessa niiden herrojen ääntä ei enää kuunneltu eikä heidän kanssaan neuvoteltu mistään, sillä eihän heillä ollut mitään mandaattiakaan. Tämä oli se ylivoiman korkeudesta saneltu tilanne, jossa Suomi joutui taistelemaan.

Kun tuo aikansa erikoisoperaatio sitten venymistään venyi ja Neuvostoliito ensin erotettiin Kansainliitosta ja sen jälkeen vielä menetti maineestaan sen, mikä oli menetettävissä, kypsyivät mielialat Kremlissä kohti tosiasioiden tunnustamista.

Suhteen länsivaltoihin olivat katkeamispisteessä ja vaara joutumisesta niiden sotatoimien kohteeksi oli Neuvostoliitolle jo todellinen helmikuussa 1940, mikä johti kuin johtikin siihen, että Ryti-Tannerin hallituksen kanssa solmittiin rauha, ihan vanhanaikainen rauha.

Rauhan vanhanaikaisuus näkyi siinäkin, ettei hävinneelle osapuolelle enää lahjoitettu mitään, vaan sen sijaan riistettiin siltä suuri maa-alue. Kuten Molotov puheessaan kertoi, tämä oli välttämätöntä siksi, että Suomen koko vihamielisyys oli käynyt taistelujen kestäessä ilmi. Sitä paitsi taistelut oli käyty ilman Neuvostoliiton syytä -eihän tuo hyvä naapuri ketään taistelemaan käskenyt, päin vastoin.

Puna-armeijalle, joka oli maailman vahvimmin aseistettu armeija, tuotetut tappiot olivat sensaatiomaisen suuret ja niinpä Molotov puheessaan leikkasi ne vapaalla kädellä monin verroin pienemmiksi ja väitti samaan hengenvetoon, että Suomella ne olivat paljon suuremmat.

Hirvittävä nolaus tuo sota ja sen päättänyt rauha joka tapauksessa olivat koko Neuvostoliiton arvoallalle, sillä se oli hehkuttanut omaa lavastustaan valtavalla budjetilla niin koti- kuin ulkomailla. Älymystön huippukerros niin Neuvostoliitossa kuin ulkomailla oli mobilisoitu taistelemaan Kuusisen hallituksen puolesta. Amerikansuomalaisillakin olin tässä merkittävä rooli.

Tiedämme hyvin, mitkä tekijät lopuöta vaikuttivat siihen, että Stalin otti sen uskomattoman askeleen, mitä rauah solmiminen Rytin-Tannerin hallituksen kanssa merkitsi. Ei siitä sen enempää. Tässä on nyt olennaista se täydellinen kasvojen menetys, joka tapahtui sekä kotimaassa että ulkomailla. Kotimaisista reaktioista kertovia NKVD:n mielipideraportteja on julkaistu ja niihin voi tutustua vaikkapa teoksesta Tuntematon talvisota.

Sodalta se konflikti siis noin jälkikäteen arvioituna joka tapauksessa kovasti näytti ja karun todellisuuden pehmentämiseksi maailmalle täytyi kertoa puna-armeijan ennennäkemättömistä urotöistä: ensi kertaa maailmanhistoriassa oli läpäisty nykyaikainen linnoituslinja: Mannerheim-linja tai Mannerheimin-Kirken linja, kuten sitä myös nimitettiin.

Armeijassa tiedettiin paremmin, miten kurjaa menestys oli ollut, eikä Stalinin talvisodan kritiikkiseminaarissa tarvinnut salata tosiasioita (ks. Puna-armeija Stalinin tentissä).

Omasta erehtymättömyydestään diktaattori ei sentään tinkinyt. Puheessaan hän kysyi retorisesti, oliko oikein hyökätä Suomeen juuri nyt ja vastasi, että oli. Juuri nyt suurvallat olivat toistensa kurkussa kiinni ja seuraava tilaisuus olisi tullut ehkä vasta kymmenien vuosien kuluttua…

Myös hyökkääminen (niin, se oli sota ja Neuvostoliitto oli hyökkääjä, miksi teeskennellä selvissä asioissa) talvella oli hyvin perusteltua. Johtajan suurella viisaudella suoritetun operaation menestyksetkin olivat hyvät. Pietari Suuri ja Elisabeth olivat myös saaneet Suomea vain palan kerrallaan ja sitä paitsi pitkäaikaisella sodalla…

Kaikki oli siis mennyt hienosti, sikäli kuin asia koski Johtajan nerokkaita aivoituksia. Se, että upseerit ja rivimiehetkin olivat toimineet usein surkeasti, oli toinen asia ja täytyi nyt korjata. Mutta nämä ovat jo vanhoja asioita.

Nyt Putin on joutunut samanlaiseen selittelijän rooliin ja vakuutta absurdisti tehneensä kaiken oikein. Erikoisoperaatio oli pakko käynnistää juuri nyt, eikä joskus toiste, vaikka sen syyt eli venäläisten kansanmurha oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.

Miten se oli ollut mahdollista, kun Itä-Ukrainassa sentään valtaa pitivät Moskovan hanslankarit, on asia, jota ei vaivauduta selittämään enempää kuin sitäkään, etteivät kansainväliset tarkkailijat tunteneet koko asiaa. Jotkut perusasiat on vain omaksuttava uskolla, muuten ei tule mistään mitään.

Ehkäpä voimme joka tapauksessa hyväksyä sen, että Putin tunsi olevansa samanlaisessa tilanteessa kuin Stalin aikoinaan. Ajankohta näytti hyvältä kappauksen toimeenpanemiseen. Kymmenien vuosien kuluttua Ukrainan liittäminen Venäläiseen maailmaan olisi saattanut olla mahdotonta ja itse asiassa se olisi voinut tulla mahdottomaksi jo hyvinkin pian EU- ja NATO-jäsenyyden myötä.

Putinin puheista voi nimittäin joka tapauksessa nähdä, että hän pitää Ukrainaa Venäjän osana ja haluaa ehdottomasti saada sen osaksi imperiumia. Venäjän hän kertoo olevan joka tapauksessa imperiumi ja Ukrainahan kieltämättä on yksi sen vanhoja perusosia.

Voittoisa pikku sota on yleensä takuuvarma keino saada kansa ryhmittymään johtajansa ympärille. Japanin sodan tapauksessa koettiin katkera takaisku eikä talvisotakaan toiminut lainkaan tarkoitetulla tavalla.

Vaikka Ukrainan sota on jo paljastanut olevansa sota eikä mikään erikoisoperaatio, näyttää se ainakin toistaiseksi vain lisänneen Johtajan kanansuosiota ja synnyttäneet suoranaista hurmosta, jota voitaneen verrata siihen, mitä koettiin natsi-Saksassa kun uutiset ensimmäisistä voitoista tavoittivat kansanjoukot.

Mutta tämä on vasta alkua. Itse Putin on varoittanut, että nurkkaan ahdistettuna rottakin aina hyökkää. Nyt hän on onnistunut saattamaan itsensä ja koko maansa tuollaiset rotan asemaan ja siitä pois pääseminen on kovin vaikeaa.

Historia ja erityisesti Stalinin käytös talvisodassa joka tapauksessa osoittaa, että nimenomaan vallan täyteydestä nauttiva diktaattori saattaa joissakin oloissa kyetä tekemään politiikassaan sellaisen käännöksen, joka demokratian oloissa olisi mahdoton.

Ehkäpä vielä näemme, että Ukrainan tapahtumia ruvetaan Venäjälläkin kutsumaan sodaksi ja tehdään ihan vanhanaikainen rauha, jossa molempien osapuolten suvereenisuus tunnustetaan. Aika näyttää.

 

Tässä vielä toisenlainen formaatti, varmuudeksi:

Puhdistautuminen itikoista (ötököistä)

 

Kuten naapurimaan Johtaja äskettäisessä puheessaan totesi, on kovin luonnollista ja välttämätöntäkin, että kansa puhdistaa itsensä erilaisista kansallispettureista, jotka sylkäistään suusta kuin sinne vahingossa lentäneet ötökät, moška..

Kyseessä on siis puhdistus, jollaisia noina nykyään taas niin maineikkaina Stalinin aikoina myös tehtiin. Yli kaiken oli Neuvostoliiton historiassa tietenkin vuoden 1937 puhdistus, jolloin koko kansa haravoitiin ja sen seassa piileskelevät kaksinaamaiset ja muut petturit likvidoitiin. Likvidoinnissa välineenä oli yksinkertaisesti pistooli/revolveri ja metodina niskalaukaus.

Ei ole liioittelua sanoa, että Venäjällä on nyt jo jonkin aikaa ollut olemassa suoranainen puolivirallinen teoria russofobiasta. Sen syitä ei ole vaivauduttu sen enempää etsimään, se nyt vain on olemassa ja kohdistuu venäläisyyteen sinänsä (ks. tarkemmin kirjaani Ryssäviha, Minerva 2013). Sitä voidaan verrata vaikkapa antisemitismiin. Myös Putin teki hiljattain tämän rinnastuksen

Yllättävää kyllä, tämä moraalinen ja intellektuaalinen synti on sangen laajalle levinnyt myös Venäjän sisällä ja jopa etnisten venäläisten keskuudessa.  Juuri tämä joukko muodostaa sen viidennen kolonnan, josta Putin puhui. Kyseessä ovat Venäjän ja venäläisyyden vastustajat. Putin käyttää termiä kansallispetturi, joka vastannee kutakuinkin vanhaa termiä kansan vihollinen.

Neuvostoaikana olisi puhuttu myös neuvostovastaisista aineksista ja erityisesti Stalinin aikana puolueen yleislinjan vastustajista, mikäli kyseessä olivat korkean tason toimihenkilöt.

Nämä vastustajat toimivat tietenkin salaa, eivätkä aina ja joka päivä harjoittaneet tuholaisuutta, mutta aina he olivat siihen valmiita ja heitä oli pesiytynyt koko yhteiskuntaan ja jopa puolueeseen sen korkeimpia tasoja myöten, totesi itse Stalin vuonna 1937.

Tällä porukalla oli kurjaakin kurjemmat tavoitteet: he yrittivät hajottaa Neuvostoliiton ja myydä sen osat naapurivaltioille ja suurimpana kataluutena kaikista he halusivat palauttaa kapitalismin. Mutta valpas neuvostovalta ehti ensin ja murskasi heidät:

Nämä valkokaartilais-kääpiöt, joiden voimaa saattoi verrata vain pahaisen ötökän (kovzjak) voimaan, luulivat jo olevansa maassa herroja, mutta unohtivat, että neuvostokansan tarvitsi vain liikauttaa sormeaan, ettei heistä jäisi jäljelle mitään. Neuvosto-oikeus tuomitsi buharinilais-trotskilaiset hirviöt kuolemaan ja NKVD pani tuomion täytäntöön.

 

     Täydellisemmin venäjäksi: Эти белогвардейские пигмеи, силу которых можно было бы приравнять всего

лишь силе ничтожной козявки, видимо, считали себя -- для потехи -- хозяевами

страны  и воображали,  что они в  самом деле могут раздавать  и продавать на

сторону Украину, Белоруссию, Приморье.

     Эти  белогвардейские козявки  забыли,  что  хозяином  Советской  страны

является  Советский народ, а господа  рыковы, бухарины,  зиновьевы, каменевы

являются  всего лишь -- временно состоящими на службе у государства, которое

в любую минуту может выкинуть их из своих канцелярий, как ненужный хлам.

     Эти  ничтожные  лакеи  фашистов  забыли, что  стоит  Советскому  народу

шевельнуть пальцем, чтобы от них не осталось и следа.

     Советский суд приговорил бухаринско-троцкистских извергов к расстрелу.

     НКВД привел приговор в исполнение.

    

Näin herttaisesti esitettiin asia kirjassa nimeltä VKP(b):n historia. Lyhyt oppikurssi. Keskuskomitean vahvistama v. 1938. Kyseessä ei ollut mikään tavallinen oppikirja eikä muuten sitä otsikon edellyttämää ”pitkää oppikurssia” koskaan ilmestynytkään…

Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin miljoonapainoksina ilmestynyt uuden neuvostoälymystön käsikirja, jota kaikkien oli metodisesti opiskeltava opintopiireissä. Itse Stalin oli tehnyt paljon työtä tämän kirjan parissa ja osittain sen kirjoittanutkin. Kirjaa voidaan merkitykseltään ja rooliltaan verrata puheenjohtaja Maon ns. punaiseen kirjaan. Jopa sotilaan, jotka heittivät kaiken turhan repuistaan, ottivat tämän kirjan mukaansa talvisodan rintamalle.

Mitä siis oli tehtävä noille iljettäville höntiäisille, jotka toisin kuin eläinkuntaan sijoittuvat kollegansa, vaaransivat koko valtion olemassaolon?

Tällaiselle tuhohyönteisille oli olemassa vain yksi menetelmä: ne oli viimeistä piirtoa myöten juurittava sosialismin maasta, kuten Stalin totesi keskuskomitean täysistunnossa 3.3.1937. Mutta miten tämä asia käytännössä organisoitaisiin ja kaaderit mobilisoitaisiin?

Suuressa puhdistuksessa käytetty mekanismi kannattaa panna merkille. Ei suinkaan riittänyt, että korkea johtoporras jakeli Olympokseltaan käsin ötökkämyrkkyä ja esitti määräyksiä. Koko yhteiskunta oli mobilisoitava, ettei yksikään pääsisi karkuun. Totalitaarisen yhteiskunnan olemukseen kuului jo entuudestaan pyrkimys mobilisoida itse kansa työskentelemään, hm. yhteiseksi hyväksi.

Kuten kulakkien likvidoinnissa kylän köyhät oli mobilisoitu varakkaampia veljiään vastaan lupaamalle heille se omaisuus, jonka karkotetut kulakit jättivät jälkeensä, mobilisoitiin vuonna 1937 paikalliset johtajat kaikissa portaissa taistelemaan esimiehiään vastaan.

Keväällä samana vuonna oli kaikilla tasoilla johtajille itse Stalinin määräyksestä nimitetty varamiehet, jotta nuo edelliset saattaisivat osallistua marxismi-leninismin opiskeluun, kuten asia virallisesti motivoitiin. Varamiehet, johtajien uusi sukupolvi kaikilla tasoilla, oli nyt olemassa ja pian osoittautui, että se oli valmis nousemaan edeltäjiensä paikalle.

Tämä tapahtui antamalla heidät ilmi jostakin. Mistä syytettiin, ei ollut niin tärkeää, ainahan jotakin löytyi, vaikkapa sitten asioita, joita aikoinaan oli nimenomaan käsketty tekemään. Esimerkkinä vaikkapa suomen kielen käyttöön otto Itä-Karjalassa.

 

Nyt alkoi valtava kansanomainen toimeliaisuus. Johtajat vaihtuivat tuhkatiheään kaikissa portaissa ja entiset lensivät historian roskakoriin kuin murskatut ötökät ikään. Aleksandr Zinovjev on liioitellen väittänyt, että kansan tavaton into ilmiantaa toisiaan oli niin ylitsevuotavaa, että vallanpitäjien oli viimein pantava sille stoppi. Koko kansa olisi muuten tappanut itsensä keskinäisessä ilmiantamisen ja kiipimisen orgiassa.

No, tämähän on jo historiaa. Joka tapauksessa meillä on nyt siis taas pian edessä suuri kaaderien puhdistus naapurimaassa. Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, miten ötökkäjahti suoritetaan.

On kiinnostavaa katsoa, riittääkö siinä pelkkä kompetenttien elinten suorittama työ, vai mobilisoidaanko itse kansa stalinismin perinteiden mukaisesti toimintaan. Olisiko se edes mahdollista?

Vielä vuosi sitten olisin sanonut, että ei se ole, eihän Venäjä mikään totalitaarinen valtio ole, vaikka autoritaarinen onkin.

Nyt en olisi asiasta enää niin varma. Sodan ja isänmaallisen hurmoksen luoma ilmapiiri muistuttaa kovasti totalitaarista, mutta ehkä se sentään on vain ohimenevä oire maan sairaudesta.

Mutta voivathan taudin yleensä pahentuakin. Venäjä nurkkaan ahdistettuna voi alkaa yhä enemmän käyttäytyä kuin rotta vastaavassa tilanteessa (tämän vertauksen olen lainannut Putinilta). Kukapa tiennee, mitä tässä on edessä. Näyttää ainakin siltä, että Johtajalla on kansan vankka tuki ja epäilemättä kansalla on puhdistusasioissa monenlaista ns. hiljaista tietoa, jota valta saattaisi mielellään hankkia itselleen.

Uusi, puhdistettu ja sataprosenttisesti putinistinen eliitti saattaisi hyvinkin olla asia, josta Suuri Puhdistaja on kiinnostunut.