Otium militans

 

Puritanismin kauhistus

 

Tom Hodgkinson, Joutilaisuuden ylistys. Suomentanut Risto K. Träff. Basam Books 2006, 414 s.

 

    Myönnän, että tartuin tähän kirjaan epäluuloisena. Laiskuudesta, vita contemplativasta, otiumista, scholasta ja joutilasluokasta on kirjoitettu niin paljon ja syvällistä, että tilaa voisi ajatella jäävän vain helppohintaiselle elämäntaito-oppaalle, jollaisia markettien kirjalaareista saa juuri niin halvalla, kuin ne ansaitsevatkin.

     Niinpä kiirehdänkin tässä heti sanomaan, ettei kirja ole huono, ainakaan sikäli, että se kuvastaa perusteellista oppineisuutta. Toki materiaalin varsinainen käsittely jää hapuilevaksi ja osoittaa jopa henkistä laiskuutta. Ehkäpä asian voi juuri tässä tapauksessa antaa anteeksi.

     Kuten tunnettua, joutilaisuutta ovat ylistäneet niin Bertrand Russell (In Praise of Idleness), kuin Marxin vävy Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset), Oblomovin luoja Ivan Gontšarov (ks. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ), lukemattomat paimenidyllien kirjoittajat jo antiikista lähtien ja monet, ehkäpä erityisen monet nimenomaan anglosaksisen kirjallisuuden klassikot.

    Viimeksi mainoituista tekijä nostaa esille muun muassa Walt Whitmanin, Samuel Taylor Coleridgen, Samuel Johnsonin,  Oscar Wilden, suuresti arvostamansa Hugh Hefnerin (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ), Lordi Byronin, John Lennonin, Robert Burnsin, John Keatsin, R.L. Stevensonin, William Blaken ja monia muita.

     Ulkomaalaisista joukoon pääsevät muun muassa René Descartes ja Blaise Pascal, Lin Jutang, Walter Benjamin ja muutama muukin. Myös KarlMarx on näkyvästi mukana.

     Konnagallerian eli hellittämättömän työn ja toimeliaisuuden apostolit sen sijaan löytyvät etupäässä Englannista ja Skotlannista. Protestanttinen etiikka, jonka Max Weber arvioi olleen erityisesti kalvinistista, näyttää saaneen hyvän otteen myös anglikaaneista ja muistakin protestanteista.

     Työn sekulaarin pyhyyden ja metafyysisen merkityksen filosofi Thomas Carlyle kuukuu tietenkin konnagalleriaan, kuten useat muutkin 1800-luvun suuruudet. Protestanttien pakonomainen työetiikka oli jo vanhempaa perua, mutta vasta teollistumisen yhteydessä se pakotettiin valtion väkivaoltakoneiston voimin Englannin työväenluokalle, jonka vanha vapaa elämänmuoto tuhottiin.

     Kirjoittaja Esittää luddiitit sankareina ja marttyyreinä ja syystä kauhistelee sitä tolkutonta työmäärää, joka marxilaisittain sanien vieraannutti ihmisen omasta itsestään ja teki hänestä koneen jatkeen. Puritaanit, kuten Oliver Cromwell, John Wesley ja Benjamin Franklin vihasivat fanaattisesti joutilaisuutta.

     Myöhäisempiä mielettömän ahkeruuden saarnaajia ja kansan hiostajia olivat Henry Ford ja Thomas A. Edison. Taylorismia ei taideta edes mainita, mutta sen avulla pyrittiin maksimoimaan tuotanto ja viis veisattiin itse ihmisen tarpeista.

     Toki työntekijät toimivat vapaaehtoisesti ja lykkäsivät halujensa tyydytystä oivallettuaan, että hekin saattoivat tulla autoja ja talon omistajiksi. Amerikkalainen unelma perustui maaniseen työntekoon, jota jo Nietzsche kauhisteli teoksessaan ”Iloinen tiede”.

      Kirjoittaja on siis koonnut mahtavan paketin joutilaisuuden, laiskuuden, rentoutumisen, mietiskelyn, pinnaamisen, seksin, flaneerauksen, juopottelun ja biletyksen ylistystä ja puolustusta, ryhtymättä todella vakavasti analysoimaan aihettaan ja erottelemaan erilaisia joutilaisuuden lajeja toisistaan.

     Toki esimerkiksi kohmelolla saattaa olla erittäin hedelmöittävä vaikutus luovalle kyvylle, kuten jo senaattori Heikki Renvall opetti pojalleen (ks. Mies Reenkola, Mammanojasta mieheksi). Myös huumeet saattoivat luoda keinotekoisen paratiisin, josta on paljon kirjoitetytyu nUIesikm. Aldous Huxley ja William James).

     Toisaalta hedonismi avaa myös suoran tien helvettiin eikä sitä kannata aliarvioida, niin banaali totuus kuin se onkin. Vaara ei toki tee tyhjäksi maallisen onnen (ks. Lin Jutang) arvoa, vaan jopa korostaa sitä kontrastillaan, mutta se on syytä noteerata, kun kokonaiskuvaa piirretään.

     Itse Hodgkinsoin muuten on vuodesta 1993 lähtien julkaissut lehteä nimeltä ”The Idler”. Siitä tulee mieleeni Venäjällä joskus 1990-luvulla julkaistu ”Obyvatel”, jonka nimi viittaa poroporvariin, jolle aatteet ja pyhä yleinen etu ovat vieraita.

     Varsinaisesti se tarkoittaa tavallista kadun miestä, ”asukasta” jollaiseen neuvostoaikana suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Uutta ihmistähän siellä yritettiin koko ajan saada aikaan ja odotettiin. Kun ”Obyvatel” haastatteli ihmisiä, se sai usein epäluuloisia ja halveksivia vastauksia. Se edusti väärää elämänkäsitystä, vaikka vanha olikin jo romahtanut.

     Lehti nimeltä ”Egoist” ilmestyy Venäjällä yhä. Alaotsikkonsa mukaan se kankeasti kääntäen edustaa ”liikemiesten ei-liiketaloudellisia intressejä” (nedelovyje interesy delovyh ljudej).Joka tapauksessa lehden nimi on virnuileva haaste niille ihmisille, joita on tapana pitää kunniallisina.

    Hodgkinson on tässä suhteessa sielunveli. Kirjan eetos on paikoin aika lapsellinen, kuten yrityksessä puolustella tupakointia tai ylistää yövalvomista. Näin siitä huolimatta, että itse Samuel Johnson on sanonut, mettä se, joka menee nukkumaan ennen puoltayötä on kelmi.

     Joillekin valvominen sopii, mutta tupakointi vain hölmöille. Mitä sitten tulee sängyssä puoliksi valveilla lojumiseen, se epäilemättä ansaitsee arvostuksensa. Silloin henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat. Siteeraan tässä Heikki Renvallin kuvausta toisen päivän ryyppäämisestä, mutta niissä on paljon samaa.

     Lehti tai ainakin tämä kirja on siis kapinallinen hieman samaan tapaan kuin aikoinaan oli suuri alkujaan trotskilainen liike ”aidon oluen” (Real ale) puolesta, joka paisui niin suureksi, että suurfirmatkin joutuivat antamaan periksi. Kirjoittaja edustaa lähinnä brittiläistä anarkismia, joka on fiksumpaa kuin se fanaattinen vihaisuus, joka monessa muussa maassa esiintyy sillä nimellä.

     Kirjoittaja on varmastikin oikeassa siinä, että työ, ainakin vanhan ajan tehdastyön muodossa, on ollut ihmiselle kirous ja sellaiseksihan se Raamatussa todetaankin.

´    Kuitenkin myös joutilaisuus voi olla vielä pahempi kirous, kuten eristysselliin tuomitut kai voivat todistaa. Vain Jack Londonin ”Tähtivaeltajan” tapaiset poikkeusyksilöt saattavat tuntea itsensä vapaaksi pakotetussa tekemättöyydessäkin (ks. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset ).

     Vankiloissa tarjotaan nykyään yleensä asukeille (asiakkaille?) mielekästä työtä, joka otetaan mielellään vastaan. Aikoinaan saatettiin sen sijaan käyttää mieletöntä työtä rangaistuksena, esimerkiksi pakottamalla vankeja siirtämään maata tai vaikkapa tykinkuulia paikasta toiseen ja sitten taas takaisin.

     Tämä työn tuottaman tyydytyksen problematiikka jää tässä kirjassa luotaamatta, joutilaisuuskin voi olla helvetti.

       Epäilemättä joutilaisuus -johon pardoksaalisesti liittyy jonkinlaista työtä- parhaissa muodoissaan kuitenkin saattaa olla sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan eniten tarvitsee.

     Masennus, joka liittyy joutilaisuuteen, on pirullisimpia asioita, mitä on olemassa. Avainsana on mielekkyys, jonka katoaminen on se suurin vaara, ei niinkään tuo paljon puhuttu työn ihmisen itsetoteutukselta ryöstämä aika.

     Kuten kirjoittaja asianmukaisesti korostaa, Karl Marxille tuleva maanpäällinen paratiisi eli kommunismi ei ollut mikään työn valtakunta sanan vanhassa mielessä, vaan työ oli muuttunut kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Työ olisikin silloin monipuolista, aamulla saattoi vaikkapa kirjoittaa, vaikkapa nyt blogin, päivällä käydä kalastamassa ja illalla osallistua vaikkapa paikallishallintoon. Jotenkin tähän tapaan Marx kommunistista yhteiskuntaa selitti ja innoittuneen kuvauksen siitä saa esimerkiksi O.V. Kuusisen päätoimittamasta kirjasta ”Marxismi-leninismin perusteet”.  

    Tuo kirja ilmestyin juuri silloin, kun kommunistinen yhteiskunta luvattiin saada aikaan jo kahden vuosikymmenen kuluessa, vuoteen 1980 mennessä.

    Hodgkinson kuvaa Marxin arkkityyppiseksi laiskuriksi, mikä hän saattoi olla, mutta ei jokainen laiskuri saa avustettunakaan aikaan sellaista tekstikorpusta, jota kutsutaan syytä nimellä MEGA (Marx-Engels Gesamntausgabe), jossa on 114 nidettä, jahka se viimein valmistuu (vt. Marx-Engels-Gesamtausgabe - Wikipedia ). Ei sen kanssa ole hötkyilty, nyt on valmiina vasta 62 osaa.

    Kyllä pakonomainen tuottaminen ja syyllisyys levon ja nautinnon takia ovat selviä tyhmyyden ilmentymiä, kun ne liiallisiksi kehittyvät. Välineellinen toiminta on sentään määritelmällisesti ennen muuta jotakin, jota tehdään jonkin toisen asian hyväksi eikä sen itsensä vuoksi.

     Tunnettu kansainvälinen World Wide Survey  (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset )osoittaakin, että koko maailmassa on vallalla suuntaus välineelliseen tuottamiseen liittyvistä ”eloonjäämisarvoista” kohti itseilmaisun arvoja eli muuri tuota varsinaista päämäärää sinänsä, jota työkin olennaiselta osalta vain palvelee.

     Se päämäärä ei sitten ole pelkkää velttoilua eikä edes viinan ja huumeiden vetämistä. Sitä tämän kirjankaan kirjoittaja tuskin tarkoittaa.

Aikakautemme perusteita

 

Sivilisaation kärkijoukko

 

Sven-Erik Klinkmann, Juutalaiset ja amerikkalainen populaarikulttuuri (suomentanut Sakari Kaila). Teoksessa Juutalainen kulttuuri (toim. Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman). Otava 1998, s. 424-441)

 

     Populaarikulttuurin synty sijoittuu 1800-luvun lopulle ja sen merkitys länsimaiselle sivilisaatiolle ja sen mukana koko maailmalle on ollut mullistava.

     Englantilainen historioitsija Paul Johnson on sanonut elokuvateollisuutta juutalaisten kenties tärkeimmäksi panokseksi modernin maailman luomisessa. Uutuudessaan se on ollut yhtä mullistava, kuin Einsteinein ja Freudin aikaansaannokset tieteiden alalla, mutta massojen maailmankuvan kannalta varmasti tärkeämpikin.

    Toki juutalaiset eivät elokuvaa keksineet sen enempää kuin musiikkiakaan, mutta heidän panoksensa niiden tulemisessa koko maailmaa hallitsevaksi populaarikulttuuriksi on hämmästyttävä ja vertaansa vailla.

     Populaaria kirjallisuutta maailmassa on ollut jo kauan ja lukutaidon yleistyttyä erilaiset jännitystä ja hieman kätkettyä erotiikkaa myyvät kirjat tulivat suureksi bisnekseksi joskus 1800- luvun lopulla. Samaan aikaan tapahtui juutalaisten suuri muutto Venäjältä Amerikkaan.

    Amerikkalainen musiikki, populaarikirjallisuus ja elokuva olivatkin jo 1920-luvun Suomessa syrjäyttäneet eurooppalaiset, kuten Olli Jalonen on osoittanut teoksessaan ”Kansa kulttuurien virroissa”.

     Saksalaisetkaan eivät kyenneet niitä torjumaan edes omassa maassaan ja ne olivat suuri tekijä myös Neuvostoliitossa. Korkeakulttuurin alalla Eurooppa piti pintansa, mutta populaarikulttuurissa se lähinnä matki Amerikkaa.

     Suuri populaarikulttuurin läpimurto tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Silloin vasta voinee sanoa myös erityisen nuorisokulttuurin syntyneen, erityisesti sodanjälkeisten suurten ikäluokkien keskuudessa.

     Tämän uuden kulttuurin kieli oli englanti, joka alkoi nopeasti syrjäyttää muita kieliä kansainvälisessä kanssakäymisessä.

     Lyhyessä artikkelissaan Klinkmann on kerännyt yhteen merkittävimpiä juutalaisvaikuttajia ei populaarikulttuurin aloilta.

     Listat ovat vaikuttavia ja joutuu yhä uudelleen kysymään, keitä muita tuon alan tärkeimmissä vaikutusasemissa oikeastaan enää olikaan. Joskus näyttääkin siltä, ettei heitä edes ollut tai sitten kirjoittaja ilmaiseen itseään epäselvästi ja lukija tuolkisee juutalaisiksi vielä niitäkin, jotka eivät sitä ole.

     Säveltäjien George Gerschwinin, Irving Berlinin ja Jerome Kernin aikaansaannokseksi kirjoittaja asettaa ”kultaisen kolmion” showbisneksen, jonka kulmia olivat Tin Pan Alley, Broadway ja Hollywood. Viimemainittu oli juutalaisten tuottajien, yrittäjien ja viihdealan ihmisten luomus.

     Musikaali oli juutalainen versio operetista, jonka johtavat eurooppalaiset nimet niin ikään olivat juutalaisia. Esittävällä puolella juutalaiset kunnostautuivat myös jazzissa, joka oli osittain afroamerikkalaista perua. Benny Goodman on hyvä esimerkki.

    Tietenkin myös monet ja ehkäpä useimmat rockin johtavat nimet olivat juutalaisia, Bob Dylanista, Paul Simonista ja Art Garfunkelista Kiss-yhtyeeseen ja juutalaistaustaa löytyy jopa erinäisiltä mustilta muusikoilta, kuten Sammy Davis Jr.

     Hollywoodin suuret firmat, MGM, 20th Century Fox ja Warner Brothers kuuluvat itsestään selvästi joukkoon, samoin kuin nimet sellaiset kuin David O. Selznick, Darryl F. Zanuk Cecil B. De Mille ja Stephen Spielberg. Walt Disneytä kirjoittaja ei mainitse.

     Näyttelijöiden lista on hyvin pitkä ja ainakin minusta sisältää myös yllättäviä nimiä, kuten Douglas Fairbanks, Paulette Goddard, Laureen Bacall, Kirk Douglas, Walter Matthau, Tony Curtis ja Paul Newman. Danny Kaye, John Garfield, Dustiin Hoffman ja Marilyn Monroe ovat tietenkin selviä tapauksia ja Elisabeth Taylorkin mainitaan ”juutalaisuuteen kääntyneeksi”.

     Kirjoittaja ei esitä prosenttilukuja jotka saattaisivat olla valaisevia, mutta kertoo, että vuonna 1936 Hollywoodin tuottajien ja käsikirjoittajien 85 nimestä 53 kuului juutalaisille.

     Populaarikulttuurin uusia alueita olivat sarjakuvat, joista juutalainen isyys on Teräsmiehellä, Lepakkomiehellä, Hämähäkkimiehellä, Rautamiehellä ja Captain Americalla. Juutalainen stand up-huumori on tunnettu käsite, joka maailmanvalloitusretkellään on viimein saapunut Suomeenkin.

    Toki nämä juutalaisten hallitsemat kulttuurin alat sisälsivät paljon yleistä eurooppalaista, afroamerikkalaista ja aidosti amerikkalaistakin ainesta, esimerkiksi ns. ”blackface”-komedioilla oli suuri merkitys musikaalille.

     Ne muodot ja se mittakaava, jotka uusi huviteollisuus synnytti, olivat jotakin uutta. Showbusiness käytteli miljardeja luodessaan mahdillisimman suureille massoille (11 vuotisen taso) sopivaa myyntitavaraa.

     Miksipä nostaa esille tällaisen, sinänsä valtavan ilmiön, kuin populaarikulttuurin nimenomaan juutalaista taustaa? Puuhaileehan sen parissa paljon muitakin ja nykyään heitä varmasti on suuri enemmistö, kun ilmiö on levinnyt kaikkialle.

     No, ihan vain vaikkapa siksi, että ymmärtäisi tätä nykymaailmaa tältäkin osin hieman paremmin. Juutalaisuudella on omat traditionsa, jotka ovat myös tällä alalla vaikuttaneet ja esimerkiksi musiikissa ne ovat olleet erityisen vahvat, vaikka juutalaisuus on aina osoittanut myös hyvin suurta kykyä ympäristönsä kulttuuri-impulssien omaksumiseen.

     Myös juutalainen huumori on käsite, jota Venäjällä yhä symbolisoi erityisesti odessalaisuus. Pelkkä sana on riittänyt virittämään hilpeään odotukseen, kun kertoja aloittaa : ”Kerran Rabnovitš…”

     Juutalaiset itse ovat suuria juutalaisvitisen harrastajia, mikä lienee mahdotonta ymmärtää niille pölväesteille, jotka nykyään yrittävät aito totalitaariseen tapaan vainota vitsien kertojia (vrt. esim. (14) Еврейский юмор | Facebook ). Minullakin on hyllyssäni useita juutalaisen huumorin kokoelmia.

     Juutalaisuuden merkitys nykyiselle länsimaiselle sivilisaatiolle on suuri ja voi jopa sanoa, että se on ratkaisevan suuri eikä sen merkitys tule vain Raamatun kautta, vaikka olennaiselta osin kyllä nimenomaan sitä tietä.

     Itse en pidä arvossa populaarikulttuuria, mutta sen omaksuminen on kaikkialla ollut massojen oma, vapaaehtoinen valinta ja kilpailijoiden olisi syytä vain yrittää tehdä itsestään houkuttelevampia.  Neuvostoliitolle se ei onnistunut eikä onnistu Putinillekaan.

     Samaan aikaan voi todeta, että koko populaarikulttuuri on lähitarkastelussa ennen muuta pelkkä vitsi, jonka vain hölmöt ottavat ihan viimeisen päälle tosissaan.

     Tämä heijastaa sitä, että juutalaisuudessa on vahva itseironinen ja itsekriittinenkin piirre, jota olisi syytä erityisesti vaalia juuri nyt, kun sivilisaatiomme syöksyy yhä syvemmälle totisten torvensoittajien säestyksellä.

Radikaalia

 

Radikalismin viettelys ja lääke

 

     The New York Review of Booksin vanhana lukijana totuin aikoinaan törmäämään sellaisiin ajatuskulkuihin, joissa radikalismi ilman muuta oletettiin hyväksi asiaksi sinänsä.

      Kirjojen mainoksissa toistui yhä uudelleen ”a radical way”, joka jo sellaisenaan tuntui lupaavan tietylle lukijakunnalle jotakin uutta ja kiinnostavaa.

     Tavallaanhan niin kai olikin. Olemassa olevalta ja koetulta pohjata eteenpäin siirtyminen kuulostaa a priori kovin tylsältä ja kesyltä asialta, eikä se innosta tempautumaan mukaan koko sielulla ja aatteen palolla.

     Vasta sellainen tapa ajatella, jolla on ihmelääkkeen ominaisuudet (vrt. käärmeöljy) ja joka lupaa muuttaa maailman aivan uudeksi, saa etenkin nuoren ja maailmaa ymmärtämättömän ihmisen innokkaaksi kannattajakseen.

     Parasta on, mikäli uutta oppia julistaa joku suureksi julistettu hahmo, joka antaa kannattajilleen luvan tehdä asioita, joita muuten pidettäisiin rikoksina. Maksim Gorkihan sanoi, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti.

     Vastaavia helppoheikkejä, auktoriteetilla tai ilman, riittää tänäänkin. Olennaista on, että luvataan niin paljon, että noiden kuviteltujen suurten saavutusten rinnalla kaikenlaisten oheisvahinkojen merkitys jää aivan olemattomaksi.

     Varsinaiset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden utopiat ovat nyt pois muodosta, mutta maailman pelastaminen on sen sijaan sen luokan asia, että sen hyväksi tehtynä ei mikään rikos oisi olla edes rikos.

     Sitä paitsi lennokas ja riittävän epäkriittinen teoria (tämän piiriin lasken myös ns. ”kriittisen teorian”) antaa mielikuvitukselle siivet ja auttaa irtautumaan todellisuudesta, joka saattaa monesta asiaa ymmärtämättömästä tuntua niin valjulta ja tyhjänpäiväiseltä, että sen mieluummin jättää hiomiotta.

     Korkean abstraktiotason sfääreissä kelpaa sen sijaan esteittä kaarrella ja tehdä kaiken maailman immelmanneja. Se on hurjaa (saks. toll)!

     Voi kysyä, miksi juuri radikalismi on aikamme syöpä ja muuan ilmeinen vastaus on, että maailma on ja on viimeisetn150 vuotta ollut niin kiivaassa muutoksen tilassa, mettä monet asiat ovat tosiaankin perä perää vanhentuneet ja myös konservatiivit ovat irtautuneet niistä havaittuaan asian perustelluksi.

     Ikävä vain, että monet niistä asioista, jotka nimenomaan eivät ole vanhentuneet, eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä voikaan vanhentua (ihmisen olemus, perhe, sukupuoli, kansallisuus) on radikaaleissa piireissä hylätty suurella innostuksella ja kyhätty niiden tilalle pilvilinnoja, jotka sitten ovat osoittautuneet pahimmillaan surmanloukuiksi ja parhaimmillaankin vain pilviksi pilvien joukossa.

     Viittaan vain fasismiin ja kommunismiin ja niiden johdannaisiin. Se, joka vielä muistaa 1970-luvun, tietää, ettei tässä puhuta vain vertauskuvilla. Usko oli yhtä totista ja fanaattista kuin se oli typerää ja todellisuutta ja sen tarjoamia faktoja uhmaavaa.

     Radikalismin paratiisi on aina tulevaisuudessa ja yleensä hyvin läheisessä tulevaisuudessa, ikään kuin kädenojennuksen päässä. Tarvittaisiin vain lyhyt ja iloinen taistelu, jollaiseksi Majakovski kuvasi vallankumouksen ja siellähän oltiin!

     Joka tapauksessa taistelua ja vihollisen nujertamista tarvitaan, sillä vanha ei suostu vapaaehtoisesti muuttumaan vastakohdakseen eikä mikään utopia voi sietää vanhan säilyttämistä. Vielä miljoonien ihmisten puhdistamisen ja kymmenien vuosien jälkeen neuvostoutopian toteutumista estivät ”menneisyyden jäänteet” (perežitki prošlogo).

     Mutta nämä asiathan ovat kaikkien tiedossa, vaikka paljon harvempien ymmärtämiä. Ennusteet lupaavat säikkymättömälle utopismille taas voittoa vaaleissa. Ajatukseton massa (vrt. Vihavainen: Haun bydlo tulokset) , joka onnittelee itseään hyvistä aikomuksistaan, ei vähästä säikähdä. Ei se opi mistään, ennen kuin on saanut tiensä päätökseen.

Mutta tässä taas muistutus meille kaikille:

 

Torstai 28. joulukuuta 2023

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

     Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

     Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

     Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

     Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

     Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

      Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

     Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

     Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

     Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

     Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

     Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

     Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

     Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

     Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

     Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

     Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

     Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

     Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

      Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

     Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

     Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

 

Kerettiläinen Frankfurtissa

 

Intellektuellien synnit

 

Niin sanottu Frankfurtin koulukunta ”kriittisine” teorioineen edustaa luultavasti tämän hetken vaikutusvaltaisinta filosofista traditiota länsimaissa. Sen voi löytää sieltä, missä käsitteet ”woke” ja ”DEI” mainitaan.

Kyseessä oli kirjava kokoelma marxismin ja psykoanalyysin pohjalle rakentavia ajattelijoita. Sieltä voidaan etsiä muodikkaan postmodernin  nihilismin juuria, mutta löytyy sieltä muutakin.

Eräänlainen musta lammas joukossa oli psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi Erich Fromm, jonka laajaan tuotantoon sisältyy myös runsaasti kiinnostavia uskonnonfilosofisia pohdintoja.

Kun luulen lukeneeni suurimman osan hänen tuotantoaan, otan vapauden esittää oman käsitykseni hänen ajattelunsa perusteista ilman lähdeviittauksia. Nuo kirjat kun ovat erilaisissa muutoissa päässeet valitettavasti enimmäkseen häviämään kirjastostani, mikä on harmillista.

Fromm esittää teoksissaan ”Ihmisen osa” ja ”Hyvän ja pahan välillä” eräänlaisen objektiivisen kehitysportaikon, jonka ihminen joutuu elämässää käymään läpi tai sitten takertumaan jollekin portaalle.

Fromm nimittää ajatteluaan humanistiseksi psykoanalyysiksi ja pitää suurena lähtökohtana ihmisen tarvetta vastata eksistentiaaliseen ongelmaansa: mitä tehdä, kun olemme kuolevaisia ja tiedämme sen? Mikä on ihmisen osa, hänen mahdollisuutensa tässä tilanteessa?

Vastausta kehitellään psykoanalyyttisen kehityspsykologian pohjalta. Ihmisen osa on joko toteuttaa hänessä piilevät mahdollisuduet eli tulla sellaiseksi kuin hän olemukseltaan on, tai sitten harhautua ja vastata tilanteeseensa irrationaalisella, mahdolliseti tuhoavalla tavalla.

Ihmisyksilön kehityksen ensi vaiheena on lapsellinen narsismi eli libidon kehityksen oraalis-reseptiivinen vaihe. Sitten seuraa anaalinen vaihe ja vasta sen jälkeen kypsyys: genitaalinen vaihe.

Oraalinen ja anaalinen vaihe saattavat saada sekä reseptiivisiä että sadistisia muotoja, mikä ilmenee sitten taipumuksissa keskittyä hyödykkeiden hankkimiseen, pakonomaiseen säästämiseen ja siivoamiseen, ihmissuhteissa joko riippuvuuteen, tai sitten sadismiin ja/tai masokismiin.

Täysin kypsä persoonallisuus sen sijaan on genitaalis-produktiivinen. Se ei saa tyydytystään kiinnittymisestä johonkin itseä suurempaan, enempää kuin toiseutta edustavien tuhoamisesta, vaan pyrkii luomaan ja lahjoittamaan ja suhtautuu ympäristöönsä pyyteettömällä rakkaudella.

Täsä ei seuraa, että kehityksessään jollekin portaalle pysäntyneet olisivat välttämättä pahoja tai huonoja ihmisiä tai suorastaan rikollisia luonteita, mutta sellainen mahdollisuus on kyllä olemassa ja saattaa tietyissä olosuhteissa aktualisoitua.

Tämä kehitysportaikko on luonteeltaan objektiivinen ja sotii siis postmodernia nihilismiä vastaan. Se on itse asiassa varsinainen potku suoraan tuon ajattelutavan ytimeen.

Rienauksen yhtenä huippuna on, että esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei luokitella yhdeksi tasa-arvoiseksi ihmisen seksuaalisuuden vaihtoehdoksi, vaan sitä pidetään epäkypsän persoonallisuuden takertumisena erääseen alempaan kehitysvaiheeseen.

Varmaan täytyy vielä kerran todeta, ettei tästä seuraa homojen ”tuomitseminen”, vaan sen toteaminen, että he oat kehityksessään kesken jääneitä ja joutuvat ponnistamaan siltä pohjalta, alemmalta portaalta.

On tietenkin täysin mahdollista, että myös sellaisen persoonallisuuden omaava ihminen on kelpo kansalainen ja muutenkin hyvä -toki päinvastaista mahdollisuutta on syytä pahoin pelätä.

Olisi kiinnostavaa nähdä Frommin mahdollissti kirjoittamat analyysit Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan. Kyseessähän oli joukko mitä tyypillisimpiä intellektuelleja, jotka useimmiten ovat myös poikkeavia yksilöitä, ainakin siinä tapauksesas kun heidät voidaan luokitella neroiksi.

Nero, poikkeuksellisen suuressa määrin uutta luova yksilö, ei missään tapauksessa voi olla vain yksinkertaisesti kunnon kansalainen ja kympin todistuksen koulusas saanut hikari. Hän on aina poikkeava ja luultavasti asia usein liittyy myös persoonallisuuden kehityksen ongelmiin.

Toki myös ja aivan erityisesti genitaalis-produktiivinen peesoonallisuus voi tämän ajattelutavanmukaan olla nerokas, minkä kuulee jo Frommin antamasta nimityksestäkin. Suuria rakastajia lienevät itse asiassa monet suurimmat nerot, vaikka joukossa on selvästi aivan muunlaisiakin tapauksia.

Mutta ne tavallisemmat intellektuellit, esimerkiksi tuo Frankfurtin galleria, muodostavat yhtä kirjavan kuin kaameankin friikkijoukon. Varmemmaksi vakuudeksi liitän tähän blogin, joka käsittelee eräitä klassisia intellektuellityyppejä:

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Intellektuellien puolustus

 

Intellektuellit ja synkkä kolmio

 

Synkkä kolmio (dark triad) on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät narsismi, machiavellismi ja psykopatia.

Itse asiassa vain ensimmäinen ja viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti noihin patologisiin ilmiöihin.

Narsismille ovat tyypillisiä suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja katumattomuus.

Machiavellismille sanotaan olevan luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen. Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä, jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.

”Synkän kolmion” persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin sopia esimerkkihenkilöksi.

Joskus puhutaan myös ”pimeästä neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.

Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön” ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia kansalaisia?

Kuten edellisestä selviää, asian ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on tarjolla vain välineen rooli.

Ihminen, joka ei välitä toisten kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten puolesta?

Saattaisi ensi näkemältä olla vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa. Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.

Kuten me vanhat ihmiset vielä muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä, millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.

 Adorno ja yleisemminkin Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä laiturilippuja.

Tällainen käytös ei kuitenkaan itse asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin lyhytjännitteiseen elämäntapaan.

”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina. Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.

Tällaista orgiaa ei Saksassa koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918 mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.

Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa ”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.

Huomattakoon, ettei Johnsonin kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja joka haluaa siihen samaistua.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa paljon puhuvia esimerkkejä.

Jean-Jacques Rousseau kuuluu tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.

Johnson siteeraa erästä nykyisempää tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti, ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli, kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja surkea”.

Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä, mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.

Kummallisempaa sen sijaan on, että häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa” (Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä (minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.

Paul Johnsonilla on hyvä perusteet puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä filosofi oli ”kiinnostava hullu”.

Rousseaun mielestä paheet kuitenkin johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä ympäröi ja tyrannisoi.

Tässä on kuitenkin kiinnostavaa pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan. Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön, julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja halpamainen hirviö”.

Näyttää siis pahasti siltä, että ”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.

Machiavellismista puheen ollen, koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille. ”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä oikeastaan oli.

Bertrand Russell kertoo lapsena kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.

 Ehkä jo tämä yhteinen intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset, mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta pahuutta eikä itsekään sitä edustanut. 

  Russell muistutti ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan miesten parhaita.     

Päinvastoin kuin Russellille, Leo Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena lankeemuksena.         

Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta. Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.

Tämän voinee kuitata ilkeänä henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.

Tolstoi ei ehkä sellaisenaan kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio, kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.

Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista” eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.

Joka tapauksessa Tolstoi sai tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat tuoneet kansalle valaistuksen.

Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?

Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut.

Epäilemättä Tolstoita voi joka tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.

Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.

 

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

 Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

 Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

Omakieliset muodot

 

Ulkomaalaiset nimet

 

Vieraskielisten sanojen ääntäminen on kaikille maailman kansoille vaikeaa, ainakin mikäli niissä on sellaisia äänteitä, joita omassa kielessä ei ole. Vierasta äännettä voi olla mahdotonta sanoa, ellei sitä erityisesti harjoittele.

Huomattavan suuri kuilu vallitsee tässä suhteessa esimerkiksi suomen ja venäjän välillä. Venäjän ja ranskan välillä se on paljon pienempi.

Kuilu valitsee yllättäen myös jopa suomen ja ruotsin välillä ja se on aikoinaan ollut varsin leveä sekin. Kaikki nuo herrojen keet ja reet, peet ja seet ovat olleet vieraita omassa kielessä ja niinpä ne on yhä uudelleen korvattu niitä lähellä olevilla oman kielen vastikkeilla. Perinne jatkuu yhä.

Tähän ilmiöön perustunee se, että myös vieraat nimet ovat kussakin maailman kielessä saaneet omakielisen vastineen. Suuri osa henkilönnimistä on perinteisesti kaikissa kristityissä maissa ollut raamatullisia ja niiden alkuperä on yleensä olut helppo huomata. Pyhä Paulus on italiaksi Paolo, espanjaksi Pablo, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi Paul, portugaliksi Paulo, venäjäksi Pavel, suomeksi Paavali ja niin edelleen.

Hallitsijoiden nimet on myös ollut tapana mukauttaa kunkin kielen erikoisluonteeseen. Ranskan Henri on sama kuin englannin Henry, saksan Heinrich tai suomen ja ruotsin Henrik. Suomen ja ruotsin Vilhelm, kultakypäräinen, on sama kuin englannin William, espanjan Guillermo ja niin edelleen.

Pyhä Hristoforos, Kristuksen kantaja on saksaksi ja ruotsiksi Kristoffer, suomeksi Risto, italiaksi Cristoforo, espanjaksi Cristobal, englanniksi Christopher ja niin edelleen.

Kolumbuksen ”oikeasta” nimestä näkyy joskus viisasteltavan ja muistan jonkun oikein vaatineen, että se suomessakin pitäisi kirjoitta italialaisittain. No siitä vain, jos se tuntuu tärkeältä. Huomatkaamme joka tapauksessa, että suomalaisittain nimen kuuluisi olla Risto.

Meillä on ollut ymmärrettävää taipumusta käyttää ruotsin ja saksan mukaisia muotoja, koska se on meille helpompaa. Niinpä me puhumme myös Ranskan Ludvig-kuninkaista, Englannin Yrjöistä ja niin edelleen.

Kaikkia henkilönnimiä ei ole ollut tapana kääntää, koska se toisi vain sekaannusta. Paitsi kuninkaallisia, on kuitenkin myös muita yleisesti tunnettuja historian hahmoja, jotka ovat kussakin kielessä saaneet sille ominaisen muodon

Luen parhaillaan Jeanne d’Arcin kuulustelupöytäkirjaa italiaksi. Siinä sankarittaren nimi on Giovanna d’Arco. Tekstissä esiintyvät kuninkaat taas ovat Enrico ja Carlo. Kuitenkin vähäisemmät ranskalaiset ja englantilaiset hahmot sekä paikannimet kirjoitetaan oman kielensä mukaisesti. Toki Pariisi on sentään Parigi ja Ranska on Francia, mutta Poitiers on Poitiers ja Orléans on Orléans. Pienemmille paikkakunnille olisi tuskin edes mahdollista keksiä luontevaa ”omakielistä” vastinetta.

Tässä syksyllä The Economistin nimimerkki Johnson kirjoitti hallitsijannimien muodoista. Kirjoittaja arveli, että nykyisen uuden Englannin kuninkaan nimi, joka tarkoittaa vapaata miestä, kirjoitettaneen (ja lausuttaneen) yhä useammissa kielissä englannin mukaisesti eli siis Charles eikä kussakin omalla tavallaan, kuten ennen on ollut laita, siis Carolo, Karl, Карл, Karel, Carlo, Kaarle ja niin edelleen.

Jos oikein muistan, kirjoittaja viittasi siihen, että aikoinaan hallitsijahuoneen jäsenten nimet olivat useimmiten raamatullisia ja kullakin kielellä oli niille valmis ”käännös”. Nyt tilanne on toinen ja esimerkiksi yritys ”kääntää” Meghan espanjaksi tuottaa hullunkurisen tuloksen.

Todettakoon nyt kuitenkin, että eurooppalaisissa hallitsijoissa on kyllä jo muinaisajoista lähtien ollut paljon myös germaanista ainesta, esimerkiksi juuri tuo Kaarle (Karl) tai Vilhelm tai Ludvig ja onhan niitä.

Todellinen syy siihen, että omakieliset muodot jäävät yhä vähemmälle ainakin silloin, kun kyse on englantilaisista tai englannin mukaisista nimistä, on kaiketi sentään se, että englannin kieli ja sen äänteet alkavat olla jo koko maailmalle tuttuja. Kaikki joutuvat niitä opiskelemaan tai ainakin kohtaamaan. Toki ranskalainen ääntää sanan Charles toisin kuin englantilainen.

Suomessa en juuri ole huomannutkaan uuden kuninkaan nimeä esitettävän muodossa Kaarle, niin luontevasti me jo englantia väännämme. Saksalaisetkin noudattavat tapansa mukaan nöyrästi englantilaista tapaa, samoin virolaiset ja ruotsalaiset. Espanjalaisille ja portugalilaisille hän joka tapauksessa on Carlos, italiaksi Carlo ja latinaksi Carolus.

Kun nyt maailma on niin sanotusti demokratisoitunut ainakin täällä lännessä, voisimme ehkä ihan reilusti käyttää tästä kansansa palvelijasta ruotsalaisperäistä mutta kieleemme hyvin kotiutunutta ja sen mukaista muotoa Kalle. Onhan läntisen naapurimmekin kuningas epävirallisesti meillä jo Kalle Kustaa.

Siis, Kalle Kolmonen, majesteetti ja ritari, Pakkinhämin palatsin isäntä.

Sankarien maine kestää kaiken

Sankarien maine ei häviä

Donn Byrne, Garibaldi. The Man and the Myth. Modern English Publications 1988, 117 s.

Hesarin kulttuuriosastosta ilmenee, että joku on nyttemmin pahoittanut mielensä tämän maailman pylväspyhimysten raakuudesta ja koonnut rötöstelijöistä erityisen gallerian, Mulkerot.

Mitäpä sanoakaan, todellisina suurmiehinä on aina pidetty niitä, jotka ovat tappaneet eniten kanssaihmisiään. Sehän jo sinänsä korottaa heidät normaalin ihmisyyden yläpuolelle. Miksi tyytyä vähempään?

Toinen patsastelevien sankarien laji ovat kyllä tosin kirjailijat ja taiteilijat, mutta onhan heissäkin paljon niin sanottuja vihapuhujia. Sitä paitsi naissuhteissaan myös eurooppalaisen kulttuurin suurimmatkin sankarit näyttävät olleen vähintäänkin holtittomia, ellei pahempaa. Ja mikäs olisikaan tässä maailmassa keskeisempää ja miksi?

Lienee aika jo palauttaa järjestys ja peruuttaa kunnianosoitukset kaikilta noilta konnilta aidossa metoo-hengessä. Jos jalustalle vielä pitää joku asettaa, kai hänen sitten on oltava ainakin suvaitseva ja poliittisesti korrekti henkilö ja niin edelleen. Itse asiassa parissakin nykypuolueessa saattaisi olla sopivia kandidaatteja.

Mulkerot tässä maailmassa eivät tietenkään ole rajoittuneet vain hallitsijoihin ja valloittajiin. Intellektuellien piirissä heitä vasta löytyykin, kuten Paul Johnson mainiossa kirjassaan on osoittanut (ns. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+johnson ).

Siitä huolimatta ja ehkäpä juuri siksi kaikkia nuoria ja muuten lapsellisia ihmisiä kiehtovat romanttiset sankarit, jotka mistään välittämättä syöksyvät taistelemaan paremman maailman puolesta.

Taistelussa uhrataan aina ihmisiä ja siihenhän sen suuruus perustuukin. Tavallinen poliittisesti korrekti kansalainen ei sen sijaan taistele lainkaan ja jos taistelee, tekee sen ehdottomasti ja tarkoin säädellyissä rajoissa. Keisari tai joku muu vastaa sitten siitä, mistä tulee vastata.

Romanttiset desperadot ovat toista. Kirjallisuuteen jalo rosvo ilmaantui jo viimeistään Schillerin Karl Moorin hahmossa ja Byronin Corsairissa oli myös sankari, jota kaikkien poroporvarien tuli katsoa ylöspäin.

Mutta ihan oikea sankari, merirosvo ja vapaajoukkojen päällikkö oli Giuseppe Garibaldi. Hän oli kymmenien sotaretkien mies ja kahden maailman sankari, joka oli kantanut vapauden lippua niin kaukana Uruguayssa kuin kotoisessa Italiassa.

Garibaldista, merimiehestä ja köyhän laivurin pojasta tuli aikansa ehkä kuuluisin ihminen. Se johtui niistä lukemattomista taisteluista, johon hän osallistui kokoamiensa vapaajoukkojen avulla.

Kouluttamattomat ja kurjasti aseistetut vapaajoukot olivat 1800-luvun alussa vielä täyttä tavaraa monissa sotatoimissa ja sellaisistahan puhutaan myös vaikkapa tunnetussa Reinin vahti-laulussa.

Vuosisadan puolenvälin jälkeen ranskalaisten nopeasti ampuvat takaaladattavat kiväärit sen sijaan olivat jo aivan ylivoimaisia garibaldinien tussareihin nähden.

Itse asiassa vielä vuosisadan puolivälissä Garibaldin vähälukuisten joukkojen väitetään tietyssä vaiheessa olleen lähes vailla ampuma-aseita ja takoneen itselleen piikkejä maalaisseppien pajoissa. Hyökkäys teräaseilla olisi sitten ollut menestyksellinen tapa lyödä vastustaja.

Saattaahan se olla. Klassinen pistinhyökkäys joka tapauksessa lienee yleensä ollut hyvin harjoitetun ja kurinalaisen joukon taistelutapa. Mikäli rivistöihin saatiin tarpeeksi kylvettyä luoteja ja raehauleja, petti urhoollisinkin väki jossakin vaiheessa, kuten vuoden 1709 esimerkki osoittaa (siis Poltava).

Garibaldin seikkailut ovat sen verran ihmeelliset, ettei tunnu erityisen perustellulta niellä kaikkia lyhyen yleisesityksen tietoja ilman suolahiukkasia. Joka tapauksessa kyseessä ilmeisesti oli mies, joka nautti riskeeraamisesta ja pärjäsi. Hänellä oli siis hyvä tuuri, kuten niin monella patsasmiehellä.

Vai mitäpä voisi sanoa siitä, että mies lähtee vajaan parin tuhannen kouluttamattoman ja kehnosti aseistetun vapaaehtoisen kanssa parilla laivalla kohti Sisiliaa, tietämättä edes, missä nousisi maihin tai miten huoltaisi armeijansa.

Vastassa on napolilaisten laivasto ja kymmentuhantiset koulutetut joukot ja kamppailu käydään kuningaskunnan olemassaolosta.

Garibaldin elämän taipaleella taisteluja sitten riitti 1830-luvulta -jolloin hänet ensi kerran julistettiin henkipatoksi- aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-71 saakka.

Hänen tavaramerkikseen tulivat poncho, punainen paita ja erikoislaatuinen kirjailtu patalakki. Punainen paita periytyi Uruguaysta, eikä siinä liene ollut poliittista symboliikkaa, samanlaisia käyttivät teurastajat eli lahtarit ja niitä nyt sattui olemaan saatavissa uniformuiksi.

Garibaldi innoitti lapsenmielisiä kaikkialla ja muuan suomalainenkin kiiruhti liittymään hänen joukkoihinsa. Hänen rintakuvansa on Gianicolo-kukkulalla Roomassa, Villa Lanten lähellä.

Luku sinänsä ovat Garibaldin naiset, joista etenkin brasilialainen Anita on merkittävä, sillä hän osallistui miehensä kanssa taisteluihin ja kulki ratsain pitkät ja rasittavat sotaretket. Romanttisuutta lisäsi se, että Anita oli toisen miehen vaimo, mutta ihastui ensi silmäyksellä sankariin. Tunne oli molemminpuolinen. Se oli menoa se, kuten aina Giuseppen kanssa.

Garibaldin ansiot nimenomaan Italian yhdistäjänä ovat kiistämättömät. Kun hän ei ollut mikään poliitikko, sai hän vastaansa milloin minkin tahon, ranskalaisista ja itävaltalaisista eri Italialaisiin valtioihin.

Diplomaattisen pelin mestari Camillo Cavour oli välillä hänen kiivas vihollisensa, mutta kuningas Vittorio Emanuele tuki häntä, tehokkaastikin. Kuukauden päivät Garibaldi oli Sisilian ja toisen kuukauden myös Molempain Sisiliain diktaattori, Sardinian kuninkaan mandaatilla.

Sankari oli syntynyt ja kasvanut Nizzassa ja hänelle oli hyvin karvas pala, että tuo alue sitten loppujen lopuksi luovutettiinkin Ranskalle kiitokseksi sen antamasta avusta Italian yhdistämisessä.

Kuitenkin hän vielä elämänsä lopulla riensi poikineen Ranskan avuksi, ehkäpä toivoen tuon epäoikeudenmukaisuuden korjaamista.

Garibaldin myöhempänä seuraajana voinee pitää Che Guevaraa, jonka pääasiallisin ansio näyttää ihailijoiden silmissä olleen hänestä joskus otettu, onnistunut valokuva.

Jotakin Garibaldin hengestä Guevaran mielettömässä ja raakamaisessa toiminnassa myös näyttää olleen: käydään käsiksi vaan ja katsotaan sitten, sanoi jo aikoinaan Napoleon ja hänen jälkeensä Lenin: On s’engage et puis -on voit…

Kaikki nämä olivat todellisia mulkeroita, ihmisiä, jotka eivät hetkeäkään epäröineet, kun oli uhrattava lajitovereita. Aate oli heille enemmän kuin elämä ja sen periaatteen he ottivat tosissaan.

Kuten myös Byrne mainitsee, hurme huppelehti, taudit tappoivat ja haavat märkivät sillä vapauden tiellä, jota sankarin jalka astui. Uudelleensyntynyt Italia sentään saavutettiin, paitsi että Etelä-Tiroli jäi yhä Itävallalle.

Sopii tietenkin kysyä, eikä sen pitänytkin jäädä, kun asukkaat siellä olivat sakankielisiä. Italialle se sentään Pariisin rauhankonferenssissa annettiin, olihan Italia uhrannut sodassa satoja tuhansia miehiä…

Kelpo poroporvarit voivat kaikin mokomin kirjoittaa kirjoja, joissa näiden fanaatikkojen edesottamukset paljastetaan, mutta eivät ne silti lakkaa vetämästä puoleensa ihailijoita ja etenkin ihailijattaria kuin hevonen kärpäsiä.